Tältä pohjalta odotin Ruusan protestoivan sairastarhausta uudessa paikassa riekkumalla ja nakkelemalla niskojaan. Mutta ei. Siellä se tönöttää päätään riiputtaen tai heinää hiljaksiin natustellen.
Minusta Ruusa ei ole niinkään rauhallinen kuin masentunut. Yhdistelmänä muutto uuteen paikkaan ja muutto sairastarhaan ei - kauniisti sanottuna - ollut paras mahdollinen.
Ilmeisesti ainoa ilo ponirukan virikkeettömässä arjessa on se, että sen oma ihminen ilmestyy hetkeksi paikalle. Tämän olen päätellyt saamastani ylenpalttisen riemukkaasta vastaanotosta. Poni hörisee kuin sanoisi "ihanaa kun tulit, vie minut äkkiä pois".
Kun käymme kävelyllä, Ruusan askel nousee sitä keveämmin, mitä kauemmas taakse talli jää. Aina välillä pitää muistuttaa sitä siitä, että ainoa sallittu askellaji on käynti.
Lehmät ovat kivoja. |
Ja kun joudun jättämään ponin vankilaansa (a.k.a. sairastarhaan), se jää kiihkeänä hörisemään perääni. Huutelee niin kauan kuin pysyn sen näköpiirissä.
Sydänhän tällaisessa särkyy.
Kunpa voisin viettää ponini kanssa enemmän aikaa nyt, kun sillä ei ole kosketusta lajitovereihinsa.
Kunpa hevostohtori maanantaina sanoisi, että jalka kestää jo ihan kohta laumaelämää.
Nimenomaan laumaelämää Ruusa nimittäin kaipaa, joka solullaan. Ei sitä voi olla huomaamatta.
P.S. Hengitys on ollut parempi nyt, kun Ruusalla on karsinassaan kosteasta turpeesta tehty patja. Paitsi että kuulin ponin tänään yskähtävän ensimmäistä kertaa muuton jälkeen.
Kamalan surullista ='( Toivottavasti Ruusa pääsee pian tuoksuttelemaan ja rapsuttelemaan uusia kavereita..
VastaaPoistaSurullistahan se on. Onneksi Ruusa näyttää vähitellen tottuvan, ei ole enää niin täpinöissään minut nähdessään. Ja karsinanaapuria se saa koskettua, kun ovet ovat niin matalat, että molemmat saavat päänsä käytävän puolelle,
VastaaPoista