Marssijärjestyksen palautus

On myönnettävä, että olen vähän lepsuillut ponin kanssa viime aikoina. En ole ihan jaksanut vaatia, että se kävelisi takanani nätisti löysällä narulla. Olen alistunut kävelemään ponin lavan kohdalla, ote tiukasti lähellä riimua.

Alistunut olen siksi, että jos ponin piukeina hetkinä rupean peruutusmerkeillä vaatimaan ponia oikealle paikalleen, se helposti panee koko homman ranttaliksi. Samalla takaraivossa jyskyttää koko ajan "ei saa mennä askeltakaan muuta kuin käyntiä".

Tämäntyylisiä "rauhalliset kävelyt" joskus ovat. Onhan sillä yksi jalka sentään maassakin...
Kuva lauantaiselta kävelyltä, jolla mukana oli kerrankin kuvaaja - siksi epätavallinen päävehje.

Kun poni on talutuksessa päässyt vähän seremoniamestarin asemaan, se on kenties alkanut kuvitella itsestään muutenkin vähän liikoja.

Parina päivänä Ruusa on jopa kehdannut luimistaa minulle rumasti, kun olen mennyt häiritsemään sen heinänsyöntihetkeä epämiellyttävällä kylmäyspatjojen käärimisellä (olen aamupäivällä käydessäni käyttänyt ensimmäisenä kylmäyspatjat jalassa ja lenkin jälkeen kylmännyt letkulla).

Ei näin! Ryhtiliike alkoi tänään, kun poni likipitäen näytti minulle hampaitaan. Siinäpä sitten olikin ponilla ihmettelemistä, kun palvelija rupesi häätämään kauemmas heinäkasalta. Luimistelu loppui siihen, ainakin tällä kertaa.

Kävelylenkin alku meni parin rauhallisen päivän jälkeen tuulella käyden, vähän ylläolevan kuvan tyylillä.

Liikkeelle lähdettiin lyhyen narun taktiikalla, mutta pöllöilylle ei tuntunut tulevan loppua ja taluttajaa alkoi kyllästyttää narussa roikkuminen ja siitä nyppiminen.

Eihän Ruusa tietenkään aluksi ollut ottaa peruutusmerkkejä kuuleviin korviinsa, olihan se jo pitkään saanut pääosin aika vapaasti valita sijaintinsa suhteessa taluttajaan. Mutta tarpeeksi kun voimisti heilutusta niin alkoi teiniponinkin kalloon mahtua jotain muuta kuin omien ajatusten surina.

Ja kas, huoleni löysän narun provosoimista koikkaloikista olikin tällä kertaa turha. Muutama pysähdys ja peruutus palautti ponin maan pinnalle ja se pysyi nätisti omalla paikallaan loppulenkin.

"Mmm, vihreää ruohoa..." Ei ehkä oikein voi sanoa, että poni varsinaisesti keskittyisi taluttajaansa lenkillä, mutta ehkä pääasia on, ettei se tunge koko ajan taluttajan omaan tilaan. 

Vaikka voi olla, että Ruusan kiukuttelussa on kyse vain remukaverin ja kurin puutteesta, en voi olla miettimättä, olisiko taustalla kenties myös kipua. Mahatähystystä en nyt ihan heti jaksa lähteä teettämään, kun siihen liittyy ikävää paastoamista ja muuta, mutta hiekkakeräymän tilanne pitää ensi viikon klinikkareissulla tsekata.

Ruusallahan oli viime syksynä hiukan hiekkaa suolessa, tosin silloin ainoa oire oli hiukan löysä lanta.