Kylmenee

On ollut aivan uskomattoman kaunis syksy. Mutta tummeneviin iltoihin on ollut syytä kehitellä kävelylle heijastavia varusteita. Mamma-G:n ratsastusheijastinloimi ei ehkä ole kaunein mahdollinen vaihtoehto, mutta ainakin näkyy.

Jos joku ei vielä ollut huomannut, niin sää on tässä viime päivinä jonkin verran kylmennyt. Tämä on herättänyt ponitädin pohtimaan paitsi auton ja trailerin rengastusta, myös poniinin vaatetusta.

Ruusan uusi koti on sellainen, mitä kutsun lämpimäksi talliksi. Eli lämpötila pysyy aina plussan puolella. Sisällä ei siis tarvita takkeja. Mutta voi olla, että ulkona alkaa jossain vaiheessa tarvita. (Ja kokoaikaisestikin, jos saan Ruusan pihattoon tai vähintään ulkokarsinaan, kuten olisi tarvis.)

Tällä hetkellä Ruusan loimitusohjeeksi on kirjattu vain "sateella ulos sadeloimi". Testaan, karaistuuko sokeriponi kestämään kylmää. Niin pitkälle en sentään uskalla mennä, että antaisin ponin näillä keleillä kastua. Talvikarvan alku on kuin ihanan pehmeää, tummaa samettia.

Luonnon luoman samettitakin kaveriksi soviteltiin tässä eräänä päivänä muutamia ihmisen suunnittelemia takkeja.

Kyllä, pikkuponi on kasvanut. 115-senttiset Horzen Avalanchet menevät vielä, mutta pieni viipale kankkua saattaa jäädä sääoloille alttiiksi. Bucasin kesäsadeloimi 115-senttisenä peittää vielä koko pepun, mutta se on lähelle nollaa hiipineillä lämpötiloilla turhan vilpoinen sadeasu.

Olisikohan varsa kasvanut jo niin, että täyttäisi emänsä vaatteet? Näköjään ollaan jo aika lähellä.

Mamma-G:n fullneck-fleecevuorellinen sadeloimi on melko runsas eikä kovin istuva. Tällaista ilmettä Ruusalla on näkynyt viime aikoina huolestuttavan paljon. Lisääntynyt haukottelu voi usein viitata mahahaavaan...

Ruusa näyttää melkein jo täyttävän Horzen 125-senttisen Avalanchen!
Huomaa myös tyylikäs neopreenisuoja, jonka on tarkoitus jollain tapaa tukea vaivaista hankosidettä. 

Ulkoilman lisäksi kylmää on tarjoiltu edelleen myös Ruusan kintulle. Menestys on ollut vaihtelevaa, mutta ainakin perinteinen vesiletku tuntuisi tuottavan tavoitellun lopputuloksen.

Eipä meille paljon muuta kuulu. Kylmäystä, kävelyä ja vielä vähän kylmäystä. Tällä rutiinilla sujuvat tallivisiitit. Ja muu aika sitten kuluukin Ruusan hoitojärjestelyistä ja hengitystieoireiluista stressaamiseen.

Kuten sanottua, syksy on ollut kaunis.

Ruusa on ollut varsin haluton osallistumaan jalkansa kuntoutukseen. Lenkeillä sen mielestä olisi usein hauskempaa pitää kaikki neljä jalkaa yhtä aikaa tukevasti ilmassa kuin nostella niitä käynnin tahtiin. Vesikarsinassakaan ei ole kiva seistä - ei ole kyllä minustakaan, vaan minkäs teet.

Hankoside on ihan yhtä kova ja paksu kuin muutama viikko sitten. Mutta tänään hoksasin, että liikaluuta enää tuskin huomaakaan. Että jotain hyötyä tästä kylmähoidosta kai on ollut, vaikkakin se hankkari tässä on enempi huolettanut koko ajan.

Eläinlääkäri teki oharit, mikä ei ilahduttanut tallinpitäjää (eikä minuakaan, mutta minähän olen saanut ponini gurulääkärin hoitolistalle vain muiden siivellä). Tallinpitäjän lepyttämiseksi tohtori tekee poikkeuksen ja saapuu keskuuteemme näillä näkymin sunnuntaina. Sitä odotellessa.

Ruusa kaipaa edelleen seuraa ja vaikuttaa stressaantuneelta, mutta jotain valoa sen silmiin on taas syttynyt. Kaikkeenhan tottuu, ponikin.