Mitä järkeä?

Jotkut harrastavat ratsastusta, toiset hevosen sairaudenhoitoa.

Näin tuumasi terävänäköinen tallityöntekijä tässä yhtenä päivänä, kun unettomuuden riivaamaan puskatätiin iski pesukarsinassa realismin puuska. "Eihän tässä ole enää järjen hiventäkään", manasin liruttaessani ponin jalkaa ties kuinka monetta kertaa.

Jotenkin sitä on iskenyt sellainen olo, että hittojako sitä tässä enää mitään yrittää. Että varmaankin tämä hankosidevammakin on vain universumin yritys saada ponitäti ymmärtämään, ettei mamin pikku silmäterä ole elinkelpoinen.

Mamin silmäterä. Kuva on otettu viime lauantain maastossa. 

Jos jalka nyt tuleekin kuntoon niin epäilemättä seuraava vamma tahi sairaus odottaa heti seuraavan kulman takana. Ja taaskaan ponin kanssa ei voi tehdä mitään muuta kuin sairaudenhoitoa. Puhumattakaan siitä, että ponnistelut ponin perussairauden (henkitorven ahtauman) parantumiseksi ovat epäilemättä silkkaa toiveajattelua.

Erityisen turhilta ponnistelut tuntuvat nyt, kun poni ei tuoreimman vaivansa takia päässytkään pihattoon.

Hätäratkaisuna asumukseksi valikoitunut talli on monella tapaa tosi kiva paikka, mutta ei se mikään hengitystievammaisen koti ole. Jos jätän Ruusan tähän sisätalliin koko talveksi, olisi oikeastaan se ja sama, vaikka lasauttaisin sille napin otsaan jo nyt.

Tänäänkin poni 45 minuutin kävelylenkin päätteeksi puuskutti kuin olisi maratonin vetänyt. Varmemmaksi vakuudeksi vielä yski päälle keuhkojensa pohjasta.

Jos olisin tiennyt, että Ruusasta tulee liikuntarajoitteinen, tallipaikkarulettini olisi pysähtynyt toiseen kohtaan.

Olen anellut kaikilta tutuilta ja tuntemattomammiltakin Ruusalle ulkokarsinaa toipumiseen. Nihkeää on. Tallipaikkojen kyselijöitä on nyt kovasti paljon liikkeellä muitakin, kun EU-säännösten takaraja on sulkemassa monta tallia - eikä niitä ulkokarsinoita sitäpaitsi kasva joka notkelmassa.

Samaan aikaan lähestyy talvi ja entistäkin rajoitetummat ulkoiluajat, tallin oven pitäminen säpissä.

Suurella todennäköisyydellä joudun vain seuraamaan vierestä, kuinka ponini tila heikkenee enkä voi sille mitään. Jos toista paikkaa ei löydy niin en voi sellaiseksi muuttua. Voi kunpa olisikin varaa omaan paikkaan, jossa tallirutiinit voisi räätälöidä sairaalle poninrääpäleelle mittatilaustyönä.

Tämän yhtälön pyörittäminen päässä vie sen verran kovalevytilaa, että univelkaa on otettu jo velan päällekin ja vanne puristaa päätä.

Tallilla käymisestä on tullut mekaanista suorittamista, ei rakkaasta harrastuksesta ja rakkaan ponin seurasta nauttimista. Ja sama asenne heijastuu ponista takaisin.

Ponilla on tosi hauskaa - not. Kuva jälleen lauantain sessiosta, kun yritimme ottaa ponista poseerauskuvia sänkipellolla. Muta tarttui ponirukan kavioihin kuin nuoskalumi, mikä sai teinin aivan raivoihinsa.

Järkihän tässä meinaa lähteä, jos ei ole jo lähtenytkin.

Minä ihan totta koko ajan yritän toimia ponin edun mukaisesti. Mielestäni olen eläimistäni melko tarkka, joidenkin ulkopuolisten tarkkailijoiden mielestä jopa hysteerisen tarkka. Miten sitten onnistun koko ajan tekemään vääriä ratkaisuja? Miksi kaikki menee aina pieleen?