Se on kevät nyt, sanoi poni

Tällä viikolla on ollut pari aurinkoista päivää. Näin ollen ponikin on päätellyt, että kevät on tullut, ja päättänyt ryhtyä pudottamaan turkkiaan.

Pikkupokkarilla todistusaineistoa keväästä. Kuvanlaatu kehno, kun sisällä oli kuitenkin vähän hämärää.

Juoksuttaessani ponia -0,5 asteen lämpötilassa kevyttoppa-asu päälläni totesin myös, että ponin on aika siirtyä kevättakkiin. Jos minä hikoilen muutamasta juoksuaskeleesta kuin pieni possu, mitenköhän on talvikarvaisen pikku ponin laita toppaloimen alla? Ponilla itse asiassa olikin sisäreidet selvästi vähän hionneet, kuulemma oli ollut villitsijänä koko lauman riehuhetkissä taas.

Kieltämättä ponia on loimitettu ehkä vähän ylihuolellisesti tämä talvi, kun poni vasta talven korvilla lakkasi olemasta lähestulkoon kuolemansairas. Lisäksi sen karva ei melko vakuuttavasta pituudestaan huolimatta ole kovin tiheää joten poni palelee heti, jos tulee tai sataa jotain.

Historiaa tekemässä

Tänään oli myös sikäli historiallinen päivä, että Ruusan häntä oli ensimmäistä kertaa lyhennettävä. Lomittaja tästä huomautti minulle, parempi leikata ennen kuin poni astuu häntänsä päälle. Apua, onko pieni vauvani jo näin iso, että häntäkin yltää jo aikuisponin mittoihin!

Lomittaja myös totesi, että Ruusa sen kuin kaunistuu koko ajan. Ei olisi kuulemma vielä syksyllä millään uskonut, että poni kehittyisi tätä tahtia. Kyllä se syksyllä olikin vielä aikamoinen rimpula, sellainen lihakseton pallomaha.Mutta kuten jo todettua, Ruusa oli melkein koko 1-vuotiskautensa sairas. Toivon, että se nyt rupeaa saamaan ikäisiään kehityksessä kiinni. Ties millainen prinsessa talvikarvan alta kesällä paljastuukaan!

Minustakin on tässä parin kuukauden aikana tuntunut siltä, että poni näyttää melkeinpä joka käyntikerralla paremmalta. On sen loimeakin pitänyt jo isontaa ja shettisriimujen sijaan ostaa ihan ponien päävermeitä. Näistä parista kuvasta muutoksen pitäisi hiukan jo näkyä:

Syyskuun lopussa 2012, hieman ennen kortisonikuurin aloittamista. Poni on alkanut taas syödä, mutta ei ole vielä saanut käytettyä energiaa pyöristymiseen ja kasvuun. Maha on ihan turvoksissa.

Tammikuun puolivälissä 2013. Mahan pöhötys on kadonnut ja poni on alkanut saada massaa oikeisiin paikkoihin. Ponin koko olemus on eloisampi. Harmillista kyllä korkeutta ei ainakaan omaan silmääni ole juuri tullut.

Toispuoleista työskentelyä

Juuri kun tänään ajattelin ottaa Ruusasta kuvan, kun se odottaa minua portilla, se seisoikin vain tarhan toisessa päässä heinäkasalla sen näköisenä, että en ole tulossa. Ei kovin tyypillistä Ruusaa.

Irtojuoksutin Ruusaa vähän aikaa. Käynnissä homma sujui oikein hyvin, mutta Ruusa ei olisi millään halunnut liikkua reippaampaa tahtia! Sain tosissaan komentaa ja silti se vain hipsutteli, kun yleensä se on esittänyt näissä treeneissä varsin tahdikasta ravia. Oikeaan kierrokseen sain Ruusan hyvin pidettyä ympyrällä, mutta vasempaan se ravissa aina irtosi portin jälkeen ja lähti jolkottamaan omia aikojaan pitkin aidanviertä.

Koska poni oli niin nihkeä, lopulta panin sen kertaalleen juoksemaan ja pyysin yhden käyntiympyrän vaikeampaan suuntaan. Sitten kutsuin ponin luokseni ja kokeilin, josko se suostuisi seuraamaan minua.

Seuraa johtajaa -leikki onnistui oikeastaan käsittämättömän hyvin. Ruusa pysyi takanani (ilman mitään varusteita) jopa silloin, kun poistuin uralta umpihankeen ja kun tein melko tiukkoja käännöksiä. Oho!

Lopputalutuskin meni muuten hyvin, mutta kun pysähdyin juttelemaan lomittajan kanssa, Ruusa pyrki jatkuvasti höpläämään minua turvallaan. En millään meinaa muistaa kertoa sille joka kerta, että tuontyyppinen omatoiminen koskettelu ei ole soveliasta.

Vaikka tuollainen hipeltäminen ei minua häiritse, Siperia on opettanut, että aika äkkiä pieni höpläys muuttuu tuuppimiseksi, hankaamiseksi ja lopulta melko kokonaisvaltaiseksi ihmisen "omasta tilasta" piittaamattomuudeksi... Ehkä jonakin päivänä voin sallia Ruusan tehdä kosketusaloitteita, mutta ensin on saatava kunnioitus kohdilleen.

Tukkaa riittää

Häntä piti jo leikata ja pian taitaa olla etupään jouhien vuoro. Ruusalla on aina ollut paksu tukka, viime kesänä se oli vielä sellainen lapsellinen hattara, oikea peikkotukka. Nyt jouhessa alkaa olla jo vähän jouhimaisuuttakin ja tukka on vähän kuin jollain issikalla.

Issikka?

Melkein tekisi mieli katsoa, miten pitkäksi tukka kasvaa, mutta valitettavasti B-welshiä ei voi tällaisessa pehkossa näyttelyssä esittää. Viimeistään toukokuussa (sikäli kuin mätsärisuunnitelmat toteutuvat) pitää kyniä tuo issikkatukka enempi tällaiseksi:

2-vuotias Welsh B -tamma Rainha Da Bateria Vermon poninäyttelyssä viime kesänä.

Siinäpä sitä haastetta, käytännössä Ruusan tukasta on vähennettävä 2/3. Kuvassa oleva tamma on samanikäinen kuin Ruusa ensi kesänä. Voi kunpa Ruusa näyttäisikin tuolta elokuussa! Kuvan tamma on minusta aivan upea kaikin puolin ja vielä kivan kokoinenkin.