Linjaa hakemassa

Kun opettajamme Sari kävi ensimmäisen kerran auttamassa Ruusan irtojuoksutuksessa, hän hoki koko ajan jotain jostain linjasta. Että Ruusa menee linjasta läpi ja toisaalta sitten minun linjani olivat vähän väliä solmussa. Tänään linjoja paukutettiinkin sitten päähän oikeastaan koko päivän ajan.

Sari kävi aamulla työstämässä minua ja Ruusaa, minkä jälkeen jatkoimme Sarin "omalle" tallille. Seurasin pyöröaitauksen laidalta Sarin työskentelyä parin hevosen kanssa. Niistä toista pääsin itsekin kokeilemaan ja lisäksi sain harjoitella linjajuttuja oikean opetusmestarin, Sarin oman Kira-hevosen, kanssa.

Ruusan kanssa on yleensä aloitettu karsinassa harjaamisesta, mutta koska se on ollut pari viime kertaa tosi rauhallinen ja rento niissä treeneissä, aloitimmekin tyhjästä tarhasta. Ruusa ei keskittynyt lainkaan, vaan pyrki vain portin luo syömään heinän rippeitä.

Sari kehottikin ottamaan ponin naruun niin, että pystyin pitämään sen poissa heiniltä. Ideana oli kuitenkin se, etten pysäyttäisi ponin liikettä narulla, vaan ainoastaan ohjaisin sillä sitä niin, ettei poni menisi heinille. Ponin piti pysähtyä itse saadakseen myötäyksen eli harjaamisen loppumisen. Jatkoin harjaamista, kunnes Ruusa pysähtyi, ja sitten talutin sen takaisin paikkaan, josta aloitimme.

Aluksi Ruusaa ei voinut joku harjaaminen vähempää kiinnostaa (olihan se toki kuolemassa nälkään, sillä omassa tarhassa oli enää heinän rippeitä jäljellä), mutta sitten Sari käski harjata reippaammin ja jostain makeasta kohdasta. Johan alkoi sujua! Ruusa osaa itsekin näyttää turvalla, mistä sitä kutittaa, joten oikeiden paikkojen löytäminen ei ollut vaikeaa. Kun Ruusa pari kertaa seisoi hienosti keskittyen touhuun, päästettiin se irti ja yritin saada sitä juoksemaan.

Niin, yritin. Itse asiassa Ruusa kyllä juoksikin, sen verran että pääsi "irtoamaan",  ja heti takaisin heinille. Se linja, se linja... Kun Sari näytti mallia, Ruusa juoksi pienillä narun heilautuksilla sinne minne pitikin. Kun minä yritin, Ruusa juoksi aidan viertä ja yritti sitten joka kerta takaisin heinille.

Jos tämänpäiväisestä hommasta jotain hyvää seurasi niin ainakin Sari sai vähän vatsalihastreeniä - nauramalla meille. Ruusan "kiroilu" oli kuulemma niin hauskan näköistä. Ruusan nyt vaan on vielä vähän vaikea sulattaa sitä, että MINÄ komennan sitä (eikä päinvastoin). Jos Ruusa osaisi puhua, aikamoiset ärräpäät siltä varmaan pääsisivät. Mutta koska se ei (ehkä onneksi) osaa suomea niin se joutuu tyytymään niskojen uppiniskaiseen nakkeluun. Sari ajatteli ottaa "kiroilua" joku kerta vähän nauhalle, että minäkin näen kunnolla, kuinka huvittavaa se on.

Narun käyttöä ja varpaiden sojotusta

Sari huomautti, että minulla on myös aika hermostunut tyyli huiskia narulla, sellainen nykivä ja vähän epämääräinen. Pitäisi olla rauhallinen ja heiluttaa narua (noin metrin pätkällä) ensin kevyesti edestakaisin ja jos apu ei mene läpi, alkaa pyörittää narua ensin rennosti ja jos poni ei tottele, pyöritystahtia voi kiihdyttää. Jos poni oikein niskuroi niin voi syöksähtää sitä kohti tai hyppiä. Ja ihan viimeisenä keinona naru voi osuakin poniin. Muutaman kerran oli kyllä heitettävä Ruusaa narun päällä, koska se kertakaikkiaan ei katsonut tarpeelliseksi totella.

Aika hyvän mielikuvan oikeanlaisesta narun liikkeestä sain, kun Sari käski ajattelemaan, että naru liikkuu kuin keinu. Itse omaksumani narunkäyttötapa saattoi olla lähempänä ruoskaa...

Niin, ja se linja. On minulle kyllä kiropraktikkokin joskus sanonut, että lantio on vinksallaan yhteen suuntaan ja ylävartalo toiseen, niska vielä kolmanteen. Tässä juoksutushommassa vaan kuulemma pitäisi olla koko kroppa - jalkateriä myöten - samaan suuntaan ja vielä se narun liike samassa linjassa.

Näitä ajatuksia pääsin kokeilemaan Kira-hevosen kanssa. On ehkä helpompi sitten saada Ruusaakin tottelemaan, jos ensin itse tiedän, mitä olen pyytämässä. Aina välillä olen ollut vähällä moittia ponia kääntymisestä, vaikka Sarin mukaan itse pyysin sitä tuomalla linjani sen eteen. Aina vaan se hiton linja!

Kiran kanssa pyöröaitauksessa meitä oli sentään yksi, joka oli sisäistänyt linjojen olemuksen. Aina välillä se kääntyi katsomaan minua kohteliaasti, että "anteeksi, mitä tarkoitit", mutta aika äkkiä rupesin saamaan narun päästä kiinni. (Tätä ennen olin jo seurannut Sarin työskentelyä kahden hevosen kanssa pyörössä, joten kenties joku herne oli saattanut toisensa jo jossain kohdata.) Pyörössä toki on helpompikin pitää hevonen sopivalla uralla kuin suorakulmion muotoisessa tarhassa, jossa kaiken huipuksi on edelliseltä ponilta jääneitä heiniä.

Joka tapauksessa ajatus linjasta alkoi jollain tapaa hahmottua. Ja siis ihan totta omaan kehoon pitää näemmä vähän keskittyäkin eikä vaan huiskia vähän sinnepäin. Kehonhallinta on maassa yhtä tärkeää kuin hevosen selässäkin.

Hevonen tulkitsee jokaisen varpaan sojotuksenkin jonkinlaiseksi merkiksi. Ja minun varpaanihan elävät ihan omaa, ylävartalosta erillistä elämäänsä.

Jotain oivallusta

Kuten kaikki suuret asiat, hevosen ohjaaminen sillä hiton LINJALLA on oikeastaan aika simppeliä.
1) Mietitään, mitä hevoselta halutaan (myönnän, olen hyvin usein liikkeellä fiilispohjalta ja kadotan punaisen langan ennen kuin ehdin saada edes yhtä kuviota valmiiksi).
2) Varmistetaan, että hevosella on mahdollisuus toteuttaa suunnitelma (eli ei esim. seistä niin lähellä hevosen takaviistossa, ettei se pysty toteuttamaan kääntymispyyntöä).
3) Otetaan se linja ja pidetään siitä kiinni.
4) Kun hevonen tekee, mitä halutaan, lopetetaan pyyntö - eikä yhtään aikaisemmin (alkuun voi tyytyä siihen, että hevonen ajattelee siihen suuntaan, mihin piti).
5) Jos hevonen lopettaa tehtävän kesken, pyydetään uudelleen.

Jos halutaan, että hevonen liikkuu eteenpäin, paine asetetaan sen taakse, jos halutaan sen hidastavan, painetta pannaan sen eteen. Lapaan kohdistuva liike saa hevosen kääntymään ihmisestä poispäin, takaosaan kohdistuva liike ihmistä kohti. Jos haluaa hevosen jatkavan ympyrällä, paine on pidettävä hevosen keskikohdassa.

Tämä viimeksi mainittu saattoi olla ratkaiseva oivallus, sillä tähän asti olen ollut aivan hukassa siitä, miten minun pitäisi jatkaa sen jälkeen kun Ruusa on lähtenyt liikkeelle. Sari sanoo aina, että en antanut ohjeita, miten jatkaa - no ehkä siksi, etten ole tajunnut, miten niitä ohjeita itse asiassa annetaan!

Harjoittelimme Kiran kanssa myös "vetämistä". Kun hevosen korva oli minuunpäin eli se kuunteli, piti lähteä peruuttamaan kyykyssä/kumarassa, vähän hevosen takaosaa kohti kaartavalla uralla.

Vaativampi versio oli sellainen, että piti peruuttaa suoraan niin, että hevonenkin suoristui, ja sitten kääntää hevonen ja lähettää se toiseen kierrokseen. Tämä tapahtui ottamalla tila hevosen toiselta puolelta omalla rintamasuunnalla ja narulla. "Vetäminen" on haasteellisempi juttu kuin hevosen liikuttaminen itsestä poispäin, koska hevosen voi kyllä pakottaa liikkumaan muualle mutta sitä ei voi pakottaa tulemaan luokse (ainakaan silloin kun se on irti). 

Huomenna kokeillaan taas Ruusan kanssa, saapa nähdä raksuttelevatko rattaat pääkopissamme sitten yhtään reippaampaa tahtia.

Luottamustreeniä

Tänään sain muuten myös kokeilla ujon 8-kuisen varsan kanssa ystävystymistä. Muutaman hyvän hetken pilasin nostamalla käteni liian hätäisesti ja meni lopulta varmaan puoli tuntia ennen kuin varsa antoi minun ottaa itsensä kiinni.

Kiinni ottamisen asteelle päästiin ihan sillä, että lähestyin varsaa käsi ojossa (koska se säikähti aina kättä), kunnes se teki sen, mitä toivottiin.

Aluksi sen piti vain katsoa minua, jolloin laskin käden ja peräännyin. "Muista, ettet ole myödännyt, jos tuijotat sitä", joutui Sari alkuun huomauttamaan. Jos varsa lähti karkuun, pidin käden ylhäällä niin kauan kunnes se pysähtyi ja katsoi minua.

Vähitellen nostettiin vaatimustasoa, kunnes varsan piti sietää turvan silitys. Ja sitten riimusta tarttuminen. Eikä se riimusta kiinni ottaminen ollut varsasta sitten oikeastaan enää yhtään jännää, eihän turvan silittäminenkään siltä ollut henkeä vienyt.

Aika hienoa! Olen jotenkin aina ajatellut olevani parempi herättämään hevosissa luottamusta kuin kunnioitusta, mutta harjoitusta tarvitaan tässäkin.

Kaiken kaikkiaan siis opettavainen päivä hevosten maailmassa, kiitoksia siitä kärsivälliselle opettajalle Sarille.