Eiliset pyöröaitaustreenit ja aiemmat oppituntini ovat auttaneet minua hiukan saamaan kiinni kieliopista, mutta keskustelu hevoseksi käy vielä aika kankeasti. Osaisin ehkä espanjaksikin kysyä tietä, mutta ei se paljon auttaisi, koska en ymmärtäisi vastausta.
Siis tokihan nyt osaan hevosta sen verran lukea, että tiedän, millä mielellä se on ja niin edespäin. Mutta hienosäätö on, rehellisesti sanoen, edelleen hukassa.
Edellispäivän treenin vaikutus kyllä näkyi tämänpäiväisessä irtojuoksutussessiossa. Ruusa toimi tänään selvästi aiempaa paremmin. Edelleen käänsin sen jokusen kerran vahingossa ja edelleen siltä pääsi jokunen ärräpää, kun komensin sen pois tallatulta polulta. Kaikenkaikkiaan meni kuitenkin sen verran hyvin, että pääsimme aika varhaisessa vaiheessa vaihtamaan harjoituksen ensin harjaamiseen ja sitten valjaiden pukemiseen.
Valjaiden pukemisvaiheessa homma meni kuitenkin vetokisaksi ja kun noin sadatta kertaa talutin Ruusan takaisin treenipaikalle, se irvisteli rumasti ja lopulta molemmilla meni niin sanotusti kuppi nurin.
Sivusta tarkkaillut Sari totesi, että Ruusa protestoi monesti ihan siksi, ettei se itse asiassa ole hoksannut, mitä sen oikein pitäisi tehdä. Koska minä olen alkanut touhuta valjaiden parissa ennen kuin Ruusa on ajatellut paikallaan seisomista, se on reagoinut minun liikkumiseeni liikkumalla mukana. Ja sitten minä vedän narusta (vaikka nimenomaan tässä harjoituksessa ei pitänyt vetää) ja Ruusa vetää kahta kauheammin vastaan. Lopulta olemme molemmat vihaisia.
En minäkään varmaan jaksaisi kovin kauan olla aurinkoinen, jos joku pyytäisi minulta jotain kiinaksi ja sitten rupeaisi tuuppimaan, kun en tajunnut, että piti siirtyä. Aika noloa, että olen itse syyllistynyt moiseen ponini kanssa. (Onneksi sentään tallinpitäjä puhuu hevosta sujuvasti.)
Miten hieno pieni poni!
Totuus taitaakin olla se, että minulla on erittäin hieno poni, joka on valmis tekemään, mitä pyydetään. En vain ole osannut keskustella sen kanssa alusta asti oikein, joten sille on muodostunut tietyistä asioista vähän vääriä käsityksiä.
Hämmästyttävää on se, että vaikka teen jatkuvasti virheitä ja vieläpä saatan ojentaa Ruusaa niistä, poni kerta toisensa jälkeen antaa minulle anteeksi. Se ehkä lähtee matkoihinsa niskojaan nakellen, mutta hetken päästä ilme pehmenee ja poni tulee luokseni valmiina uuteen yritykseen.
Olen manannut Ruusan "junttimaista" luonnetta. Mutta sanotaan, että jokainen saa sellaisen eläimen kuin tarvitsee, ja Ruusa on sittenkin juuri sitä, mitä harjoitteluvarsaltani tarvitsin. Superherkän ja vähemmän anteeksiantavaisen ponin kanssa sukset voisivat olla jo aika pahasti ristissä. Mutta Ruusa jaksaa aina vaan yrittää ja uskoa minuun.
Pitänee ottaa varsasta mallia ja todeta, että yksi asia meiltä ainakin sujuu: kontakti. Tai siis ainakin Ruusa on siinä todella hyvä, eikä vain minun mielestäni. Tänäänkin irtojuoksutuksessa minun piti "vetää" Ruusa luokseni ja myöhästyin hiukan oikeasta hetkestä. Sari oli varma, että myöhäistä, poni menee heinille. En kuitenkaan antanut periksi. Ja näin varsa yllätti jopa kouluttajamme, sillä se otti kuin ottikin kutsuni vastaan ja suuntasi luokseni. Kerrankin erävoitto heinistä. (Olen kyllä pyrkinyt poistamaan heinät, mutta aina niitä vähän jää.)
Vetämiseen tarvitaan kaksi
Talutusongelmienkin pääsyyllistä saan etsiä peilistä. Olenhan minä tiennyt, että jään helposti kiinni naruun, mutta virheensä tajuaa oikeasti kunnolla vasta, kun joku (tässä tapauksessa Sari) huomauttaa siitä. "Vetämiseen tarvitaan kaksi", hän totesi.
Ihan samoin kuin ratsastuksessa, pidätteen on talutuksessakin oltava nopea ja lyhyt - ja oikea-aikainen: kun pää on jo maassa, on paljon hankalampi saada Ruusa irti heinistä kuin jos narusta nyppäisee siinä vaiheessa, kun pää vasta aloittaa matkansa. Ja heti merkin jälkeen narun on oltava löysä, vaikka pidätteen joutuisi sekunnin päästä toistamaan. Ehkä olen jäänyt pitämään narua tiukalla, koska olen ennakoinut niskurointia. Ja, epäilemättä, samalla provosoinut ponia.
Myös irtojuoksutuksessa minulta jää helposti pyyntö päälle, vaikka poni olisi jo toiminut oikein. Eiköhän tämä virhe heijastu jollain tavalla myös ratsastukseen, vaikka ratsailla muistutankin itseäni myötäämisestä aika tiheään.
Ja ihan kuin en muka tätä pidätejuttua olisi tiennyt... Mutta jälleen kerran olen toiminut vastoin parempaa tietoani. Tai jos välillä olenkin muistanut myötäykset niin seuraavalla kerralla olen taas lähtenyt vetokisaan mukaan. Vaikken ole todennäköisyyslaskennassa järin hyvä niin jopa minun logiikallani oivaltaa, voittaako vetokisan todennäköisemmin noin 250-kiloinen varsa vai 50-kiloinen omistaja.
Ja itse asiassa, kun talutin Ruusan takaisin omaan tarhaansa, se kulki perässäni löysällä narulla, rentona ja kuuliaisena. Portilla kyllä keskusteltiin pitkään ja hartaasti siitä, onko ponin mahdollista portin avaamista odotellessaan napata maasta huikopalaa vai ei, mutta kunnon vetokisa vältettiin.
Joskus talutus on kai meiltä ihan kivasti onnistunutkin:
 |
| Kävelyä Ruusan ja sen emän kanssa syksyllä 2011, ennen kuin Ruusa keksi että voi päästä irti puskemalla vauhdilla riimun painetta vasten. |
Ohjasajo
Parin viime ajokerran jälkeen olen päätynyt siihen, että Sari saa olla ohjaksissa toistaiseksi, koska minä yksinkertaisesti en tiedä, miltä pitäisi tuntua ja milloin pitäisi tehdä mitäkin. Tänään kyllä todella harmitti, että kamera jäi autoon, koska Ruusa meni Sarin kanssa niin kauniisti! Sarin mukaan poni myös tuntui oikein mukavalta.
Sarin jo lähdettyä puhuin tallinpitäjän kanssa pitkään Ruusan edistyksestä. Hänestäkin Ruusa on mennyt jo parissa kuukaudessa selvästi parempaan suuntaan. Hänellä ei kyllä ole Ruusan kanssa ollut ongelmia ennenkään. Mutta sen jälkeen, kun aloitimme treenit, Ruusa on ollut kuulemma äärimmäisen nöyrä ja toimiva.
Ehkä tästä johonkin päästään, vaikka tietä onkin vielä pitkästi edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti