Niin se menee elämä pienen ponin kanssa, välillä ylämäkeen ja välillä alamäkeen. En tosin ole varma, kumpi ilmaus suomeksi tarkoittaa hyvää ja kumpi huonoa.
Joka tapauksessa menneenä viikonloppuna koettiin molemmat elämän maastomuodot pikkuponin kanssa. Lauantaina yritin harjata sitä karsinassa ja sen jälkeen yritin taluttaa sitä. Tämä on malliesimerkki osastoon ei näin, sillä otin Ruusan karsinaan hieman ennen kuin lomittaja alkoi kerätä sen kavereita tarhasta karsinoihin ja Ruusalla oli vähän muuta mielessä kuin oma ihmisensä. Levottomuus ei ainakaan vähentynyt pienellä kävelyllä ympäri tarhaa.
Pitäisi aina valita oikeat tehtävät oikeaan hetkeen, ja lauantaina olisi ollut parempi mennä vain siivoamaan tarhaa ja antaa Ruusan rauhoittua hetki heinäkasan kanssa ennen touhuamista.
Taluttaminen oli melkoista neuvottelua sen suhteen, kumpi menee edellä ja päättää suunnan sekä vauhdin: se, jolla on liinan pää kädessään, vai se, jonka päähän liina on kiinnitetty. Meillä sattui olemaan tästä täsmälleen vastakkaiset mielipiteet.
Muistutin kuitenkin itseäni koko ajan siitä, että pidätteet tehdään aivan lyhyinä ja naru palautetaan niiden välillä löysäksi, joten poni pysyi ihan hyvin hanskassa. Tallin ovella jouduimme silti melko kiivashenkiseen neuvotteluun siitä, sopiko pienen ponin rynnistää talliin taluttajan ohi vai ei. Kirosanoja vaihdettiin puolin ja toisin, Ruusa jopa hiukan kokeili nostaa etujalkoja maanpinnan yläpuolelle.
Viime oppitunnilla puhuttiin siitä, mitä tehdä, kun itseltä heilahtaa kuppi nurin: pyydä jotain ihan helppoa ja anna sitten olla. Tällä kertaa päätin edellyttää, että Ruusa malttaisi sekunnin odottaa ohjeitani. Ja kas, lopulta sen pää laski ja naamalle tuli laamamaisen alistunut katse. Sillä sekunnilla talutin sen talliin.
Liekö tuo sekunnin alistuminen naksauttanut jonkin rattaan pikku-Ruusan päässä uudenlaiseen asentoon, sillä sunnuntaina uhmaikäinen teini oli yllättäen vaihtunut lauhkeaan lampaaseen. Tokihan vähän piti harjatessa kytätä ikkunasta kavereiden touhua ja hamuilla heinää turvalla, mutta olin aika äkkiä tyytyväinen. Kun valjastuskin onnistui suitsait sukkelaan ja täysin rennon varsan kanssa, päätin vielä panna suitset (ne kuolaimettomat) ponin päähän ja taluttaa pienen lenkin.
Poni käveli perässäni tallinpitäjän talon ympäri rentona ja löysällä narulla. Hiukan se toki jännittyi, kun reittimme kulki kiljuvan oriin tarhan sivusta, mutta ohitseni poni ei pyrkinyt. Ja jos se siihen suuntaan ajattelikin niin luopui ajatuksesta heti, kun hiukan nostin kättäni sen turvan eteen.
Tavoitteena oli ihan vaan saada tehtyä joku lenkki niin, ettei tulisi riitaa. Ei ollut tarkoitus varsinaisesti liikuttaa Ruusaa tai opettaa sille mitään sen kummempaa. Tarkoitus oli luoda vähän yhteisiä positiivisia kokemuksia. Ja tämä tavoite saavutettiin.
Koko parituntisen matkan arkikotiin leijailin onnellisessa mielentilassa ja mietin, miten pienistä asioista ponin toimivuus loppujen lopuksi koostuu. "God is in the detail", sanoisi engelsmanni ja olisi kovin oikeassa.
Ainoa ongelma tässä hommassa on se, että jos opetan Ruusalle, että sen on käveltävä takanani, miten sitten opetan sille, että näyttelyssä haluankin pysytellä sen lavan kohdalla? No, kaikki aikanaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti