Siksakia kohti tavoitetta?

Loppukeväällä ja alkukesästä Veeralla ratsastus meni sen verran mukavasti, että jossain vaiheessa melkein rupesin kuvittelemaan, että olen oppinut ratsastamaan, tai ainakin vahvasti matkalla kohti oppimista.

Ratsastus tuntui helpolta ja ihanalta. Sellaiselta kuin alla näkyvässä kuvassa (joka on ehkä uusi lempikuvani minusta ratsailla).

Välillä kulkeekin. Kuva todellakin harjoitusravista. 

Mutta mikä menee ylös, tulee myös alas.

Sain muutama viikko sitten mukaan kuvaajan. Kerrankin olisi luvassa järkkäritason kuvamateriaalia ainaisten videokaappausten sijaan. Tämähän on jo lähtökohtaisesti melko varma takuu siitä, että ei suju. Ja eipä kyllä sujunutkaan. 

Kun hevonen juoksee alta, pitäisi itse olla jämäkkä ja pidättää keskivartalolla. Minun kehoni reaktio hevosen mainittuun käyttäytymismalliin on työntää takapuoli pitkälle ja alkaa könöttää etukenossa. Jämäkkää ei ole muu kuin käsi, joka jäykistyy samaa tahtia vatsalihasten käyttöyritysten kanssa. Ei näin!

Enpä ole enää ainakaan takakenossa.

Mutta yllämainituista fiiliksistä huolimatta on sanottava, että alkaa sitä välillä vähän joku istuntapalikka toisensa löytääkin ja kehitystä tapahtua. Myös tämän tekstin ensimmäinen kuva on nimittäin mainitulta surkeusratsastukselta.

Siis minähän istun ajoittain jo melko suorassa! Ensimmäisessä kuvassa myös hevonen liikkuu minusta jo aika mukavasti.

Ihan vielä en kuitenkaan saa suoruutta ylläpidettyä kovin pitkään. Laukassa olen myös alkanut uudelleen takertua jalalla.

Laukka on vielä tätiratsastajalle kovin vaikeaa. Nämä kirjavan satulahuovan kuvat ovat edellisiä kuvia seuraavalta ratsastukselta eli parin viikon takaa nekin.

Lienee kuitenkin aika turvallista sanoa, että takakeno on meikäläisen istunnassa toistaiseksi menneen talven lumia.

Keho on uudelleenkalibroinut itsensä: siinä, missä pystyasento pari vuotta sitten tuntui mäkihyppääjämeiningiltä, nyt se tuntuu lievältä takanojalta.

Sillä lailla siksakia etenee istuntaprojekti: välillä siksak sivuaa tavoitetta (kuten ensimmäisessä kuvassa), mutta huitaisee sitten vauhdilla ohi ja taas takaisin. Jossain vaiheessa sahalaitakuvio toivottavasti tiivistyy ja istunta alkaa loksahdella pysyväisluonteisesti toivotulle uralle.

Siksak on havainnollistettu viereisessä kuvassa. Kuvion olen matkinut Katariina Kaartinen-Alongilta, joka on esitellyt vastaavanlaista piirrosta omilla kursseillaan. Tosin siinä pitäisi tuon siksakin vähän pienentyä, mitä lähemmäs päästään tavoitetta. Mitä useammin risteää suoraa polkua, sitä lähempänä sitä alkaa pysyä.

Ja siksakin takia tarvitaan paitsi hyvää opetusta, mielellään myös kuvamateriaalia. Vaikka joku kuinka kentän laidalla ohjeistaisi oikeaan suuntaan, vasta visualisointi saa aivot todella sisäistämään asiaintilan.

Mitä paremmin saan itseni oikeaan asentoon, sitä helpompi on rentouttaa hartiat ja käsi, rutistaa vatsalihaksilla jännittämättä koko kehoa.

Eilen tuntuma tuntui ainakin ratsastajan päähän ohjaa jo aika rennolta - eikä Veerakaan reklamoinut.

Ratsastaja yrittää tsempata kevyessä ravissa sen jälkeen, kun on nähnyt edellisen ratsastuksen kuva ja kuvaaja on huudellut "istut ihan etukenossa" sekä "hartiasi ovat ihan lysyssä".

Samaa tahtia istuntapalikoiden järjestäytymisen kanssa myös ote hevoseen on parantunut, vaikka itse sanonkin.

Juu, yhtä edustavaa otosta kohti voi yhä olla kymmenen sellaista, joissa hevonen jolkottelee poissa minkäänlaisesta peräänannosta. Ne hyvät hetket ovat kuitenkin huomattavasti parempia kuin aikaisempien epätoivokertojen. (Ja välillä hevonen tosiaan liikkuu pääosan ratsastuksesta kuin ensimmäisessä kuvassa.)

Voisin laittaa tähän vertailukohdaksi todellakin ennenjulkaisematonta materiaalia joululta, mutta kun hevonen ei ole omani niin enpä viitsi.

Sen sijaan alla yksi esimerkki siitä, miltä näyttää hyvä hetki nyt.

Mikäs tuossa nyt niin hienoa on, voisi joku taitava ratsastaja tuhahtaa. Minäpä kerron, mikä siinä on niin hienoa: henkilökohtainen kehitys. (Ja kyllä hevonen minusta siinä aika kivasti itsensä kantaa, vaikkei olekaan superhienosti koottuna.)

Ihan kuin tässä olisi havaittavissa jopa ylämäen alkua. Tykkään tästäkin kuvasta.

On Veera vaan hieno hevonen ja opettaja! Vasta viime aikoina olen tajunnut, kuinka hurjan paljon siitä todella pidänkään. En siis ole aikeissa luopua Veeran vuokraamisesta, vaikka Ruusan muutto hankaloittikin logistiikkaa.

Veera on ihana luottoratsu ja opettaa minulle juuri niitä asioita, joita haluankin oppia: kevyempää kättä ja keveyttä ylipäätään.

Vielä ollaan kaukana siitä, missä haluaisin olla, mutta vähän lähempänä kuin vaikkapa puoli vuotta sitten ja ehdottomasti lähempänä kuin istuntaremontin alettua kaksi vuotta sitten.

Jo syksyllä kirjoitin Veerasta, että se on hyvän mielen hevonen. Ja niin se kyllä on. Kun saan palaset loksahtamaan kohdalleen, ratsastus tuntuu Veeran kanssa niin hyvältä, että ihan rupeaa hymyilyttämään.

Harvinainen näky: hymyilevä ponitäti ratsailla.  

P.S. Olen menossa tänä kesänä taas parille Katariina Kaartinen-Alongin kurssille. Ja ensimmäiselle saan ratsukseni Urhon (ks. Ratsut-sivu)! Myös Urhon omistaja lähtee mukaan. Odotan innolla! Kävin Urholla pienesti humputtelemassa tuossa viime torstaina ja kyllä sekin vaan on mukava hevonen. Pätkittäin osasin jopa ratsastaa sitä.