maanantai 30. marraskuuta 2015

Hyvä seura, parempi maha

Kaivan nyt varmaan verta nenästäni. Mutta mainittakoon, että Ruusa-nimisen ponin maha on ollut tänä syksynä parempi kuin kertaakaan sen jälkeen, kun muutimme pois sen pitkäaikaisimmasta kodista. Kyseisessä kodissa mahaoireita ei juuri ollut, vaikka poni naposteli päivittäisen appeensa kuran seasta.

Nykyistä edeltäneessä talvikodissa, isossa pihatossa, oireita oli niin, että näin jälkikäteen tekee pahaa katsoa ponin silloisia kuvia. Ponissa ei ollut luiden peitteenä juuri muuta kuin nahka. Silloisen lauman toimimattomuudesta muistuttavat edelleen Ruusan kylkeä täplittävät arvet.

Viime talvi meni melko samoissa merkeissä, maha oli mykkyrällä ja arka ihan laidunkauteen asti.

Mikä on muuttunut?

No, tiivistettynä, seura. Kaikki muu on pysynyt osapuilleen entisellään, mitä nyt heinäruokinta saatiin vähän aikaa sitten siirrettyä pois mudasta.

Viime talvena vapaa heinä teki lopun Ruusaan kohdistuneesta tarhakiusaamisesta ja ponin laihuudesta. Vaikka tilanne näytti ihmisen silmään hyvältä ja poni uskalsi haastaa toveria leikkiinkin, näin jälkikäteen ajateltuna ponin seuraelämä ei sittenkään tainnut olla stressitöntä. Ja kun seura vietiin saman aidan sisältä kokonaan pois, maha kipuili entistä pahemmin.

Takavatsa on pysynyt melko rentona ja kivuttomana.
Peppuunkin on viimein tullut vähän muotoja.
Vasta siirtyminen laitumelle hyvään seuraan hääti mahanpurut.

Viime talvena en koskaan nähnyt Ruusaa ja sen tarhakaveria yhdessä pihatossa. Yksin Ruusa sentään uskaltautui sinne nokosille.

Nyt jos menen tallille aamupäivällä, hevoset kömpivät peräkanaa pihatosta heinää kyselemään. Kun toisen ottaa pois tarhasta, sinne jäänyt huutelee perään.

Ruusa on selvästi pomo, mutta ei tarhakaverikaan ihan helposti karkuun juokse. Jos poni yrittää vähän kuin periaatteen vuoksi kyykyttää kaveria, kaveri vain katsoo ponia tyynesti kuin sanoakseen "älä nyt viitsi". Eikä Ruusa sitten viitsikään.

Alunperin epäilin suuresti näiden kahden, luonteeltaan varsin erityyppisten, kaviokkaiden yhteensopivuutta. Mutta turhaan epäilin. Kivasti ne ovat löytäneet yhteisen sävelen.

Alunperin etäisyyttä pitänyt tarhakaveri pitäisi Ruusan nykyään mieluiten kosketusetäisyydellä.

Ei minulle ole koskaan ollut epäselvää se, että hevonen tarvitsee hyvää lajitoverin seuraa. Eikä sekään, että lauman jäsenten väliset ristiriidat aiheuttavat hevoselle ison stressin. Mutta nyt vasta todella sisäistän, miten pienikin kitka voi aiheuttaa ison ongelman.

Erityisen tärkeää laumadynamiikan toimivuus on tietysti pihatossa, jossa yhdessä ollaan vähintään 20 tuntia vuorokaudessa.

Voihan tämä mahan hyvinvointi osua sattumaltakin seuran parantumisen kanssa yksiin. (En kylläkään usko.)

Joka tapauksessa ei varmaan pahasti mene metsään, jos mahavaivaisen hevosen olosuhteita miettiessä kiinnittää huomiota myös hevosen sosiaalisten suhteiden tolaan. Joskus se palanen voi olla ratkaiseva.

9 kommenttia:

  1. Ajankohtaista myös meillä. Vipsu on vieroituksen jäljeltä aivan sekaisin, henkisesti ja fyysisesti. Viereisessä tarhassa odottaa lauma, jossa jyllää tarttuvaa sorttia oleva ihoinfektio.

    Punnitsen haluanko henkisesti paremmin voivan hevosen, joka ehkä alkaa kutista, vai onnettoman hevosen joka ei kutise. Tilanne ratkeaa itsestään parin viikon päästä, kun laumaan tulee muita muutoksia, mutta...josko se henkinen puoli veisi kutinan hinnalla monta muutakin vaivaa jo nyt.

    Hienoa, että teillä menee kivasti ja koniineista tuli kaveruksia =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Auts, hankala tilanne teillä. Ihoinfektiokin kuulostaa aika tuskalliselta, myös henkisesti.

      On kyllä iso helpotus, että nuo otukset tuntuvat toisistaan tykkäävän. Ruusa selvästi nauttii asemastaan pomona ja on tosi hyvä, ettei kaveri ole sellaista pakenevaa sorttia. Sellainen varmaan herättäisi ponin sisäisen tyrannin,

      Maha tosiaan voi nyt aika hyvin, muita kysymysmerkkejä tässä on kyllä, mutta milloinkas sitä nyt ei mitään olisi.

      Poista
  2. Näin se on... Seuralla on väliä ja kitka aiheuttaa stressiä. Rippe on vetänyt vatsan kuralle jokaisesta tarhakaveristaan, paitsi siitä ekasta kiltistä ruunasta. Viimeisin oli se tamma ja vaikkei Rippe sitä loppuajasta varsinkaan väistänyt enää kovinkaan vauhdilla ja uskalsi olla lähellä, ei vatsa rauhoittunut. Kurailu loppuu hetimmiten, kun se siirtyy asumaan yksin.

    Mutta voi kuinka laumaelämän ja yhteistarhauksen nimeen vannovan ponitädin sydän itkee verta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän täysin tuskasi! Mutta olen silti taipuvainen ajattelemaan, että yksin on parempi kuin huonossa seurassa - paitsi että pitää niitä hevosia ehdottomasti olla sitten aidan toisella puolella, hevosen pito totaaliyksin pitäisi minusta lailla kieltää.

      Kunpa Ripelle löytyisi joku yhtä kiltti kaveri kuin se itse on!

      Poista
  3. Niin totta. En ikinä väsy seuraamaan hevosten laumasuhteita. Mitä enemmän näen, sitä vähemmän tajuan tietäväni! Ihanaa että Ruusa voi nyt hyvin!

    Olen hieman apea siitä ettei Penalla ole ystävää. Onhan se pienessä laumassa, mutta tammat ovat keskenään kaverit ja Pena on pakollinen kolmas pyörä, jonka perään huudetaan vasta jos ykkösystävää ei ole. Pena tykkäisi leikkiä ja temuta, tammat irvistävät jo ajatukselle. Mistään rapsutteluista ei puhutakaan. Ilman kunnon hevoskaveria Pena tuntuu olevan entistä enemmän ohjattua tekemistä vailla, mikä asettaa minulle melkoisia suorituspaineita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin on äärimmäisen mielenkiintoista seurata hevosten laumasuhteita ja niistä oppii kyllä hirmuisesti. Harmittaa kovasti, etten ole saanut järjestettyä asioitani niin, että voisin katsella niitä omasta koti-ikkunasta. Mutta kesälaitumellakin monesti vain tuijottelen hevosia ja millaisissa muodostelmissa ne laiduntavat.

      Bestikset ovat melkein koko ajan kiinni toisissaan, vaikka eivät rapsuttelisi tai muuten varsinaisesti tekisi yhdessä jotain.

      Minuakin on aina surettanut kovasti, kun Ruusalla ei ole ollut sellaista tosiystävää. On tietysti hyvä jo se, jos on sellainen kaveri, jonka kanssa tulee juttuun. Mutta kun on nähnyt, mikä vaikutus oikealla sydänystävällä on hevoseen niin haluaisi pystyä järjestämään sille sellaisen. Aina se vaan ei onnistu käytettävissä olevilla resursseilla, kun ei ainakaan minulla ole rahaa ostaa ponilleni bestistä. Ja aika moni hevoskauppiaskin voisi katsoa vinoon, jos sanoisi ostavansa myynnissä olevan hevosen, jos ponini tykkää siitä...

      Poista
    2. Sehän siinä onkin kun ihminen ei voi mitenkään vaikuttaa siihen, tuleeko joistain hevosista kavereita vai ei. Silloin kun mulla oli vielä vieraita hevosia tallissa, päätin jossain vaiheessa että tarhaan omiani vain keskenään. Aivan liian monta kertaa jouduin seuraamaan hevosteni surua kun asiakashevonen syystä tai toisesta muutti pois ja ystävyyssuhde katkesi. Pahimmillaan tällainen "yksinjääminen" aiheutti Mikuponilla kuivumisen ja ähkyn. Vanha poni masentui ystävänsä muutosta niin että unohti syödä ja juoda :(

      Poista
  4. Omallani on myös ollut monia tarhakavereita mutta rakkaita vain yksi yhden kesän. Sitä muistellessa olenkin luvannut etsiä sille ystävän kun vaan talli omalle pihalle valmistuu. Plussaa tietty olisi että itsekin uudesta hevosesta sitten tykkäisin ja voisin käyttääkin ;) aika sitten näyttää miten tällainen hevonen löydetään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä ei kyllä voi käsittää, miten rakas hevonen voi toiselle hevoselle olla ennen kuin näkee hevosensa sydänystävän kanssa. Ja sydän särkyy, kun joutuu ne erottamaan. Olisin niin onnellinen, jos olisi varaa pitää kahta omaa, silloin pysyisi henkinen koti mukana muutoissakin. Ehkä jos joskus on varaa siihen omaan paikkaan...

      Tsemppiä teille molemmille sopivan ystävän etsintään!

      Poista