Mörköjen väistelyä ja fiilistelyä - Aischalla pitkästä aikaa

Kun on ratsastanut viime aikoina vain laiskanpulskealla ruunalla, tekee hyvää päästä välillä säpäkän tamman selkään. Pääsin perjantaina ja lauantaina pitkästä aikaa Aischalla ratsastamaan.

Tuntuu hassulta, että kun syksyllä aloitin Aischan kanssa, se tuntui valtavan suurelta. Nyt, muhkean Fritzin jälkeen, se tuntui ihanan kompaktilta. Niin se tädinkin keho tottuu ja mukautuu kulloinkin elämässä oleviin ratsuihin.

Ensimmäisestä Aischa-päivästä ei juuri jäänyt jälkipolville hehkutettavaa.

Kentän laidalle jättämäni takin alla ihan varmana piilotteli mörkö eikä koko portin päätyyn olisi voinut mennä. Myös pellon puoleisella sivulla kahisivat puiden lehdet siihen malliin, että epäilemättä sielläkin vaani jokin pieniä punaisia tammoja syövä kammotus.

Eikä Aischa varsinaisesti luottanut vieraaksi käyneen vararatsastajansa kykyyn suojella sitä. Niinpä se oli alkuun rento kuin viulunkieli ja vaikka loppuosa ratsastuksesta meni ihan ok, mitään huippukokemuksia ei saatu.

Ratsastuksesta ei ole kuvia ja järkkärikin unohtui kotiin, joten tähän on tyytyminen. Taustalla nuori herra Giovanni.

Lauantaina sen sijaan sain taas kokea, millainen Aischa on, kun se on hyvä. Ja sehän on silloin aivan käsittämättömän hyvä.

Alku tosin ei luvannut kummoisia, sillä perjantaina kentän laidalle pesiytyneet möröt olivat edelleen siellä portin päädyssä. Kesken ratsastuksen ne takin alta levittäytyivät myös kentän laidalle jääneisiin laatikoihin. Kun typerä ratsastaja ei antanut hevosrukan vältellä mörköjen piilopaikkoja, tamma esitti erinäisiä väistöliikkeitä ja jopa bravuurinsa, pystyynnousupiruetin.

En varsinaisesti ihmettele, miksei Aischa menestynyt aloittelevien ratsastajien ensihevosena, mistä tehtävästä se siirtyi Saijalle.

Kun tammalla tulee kiukku, ei auta ruveta tappelemaan. Ei auta kuin odottaa, että se rauhoittuu, ja jatkaa sitten kuin mitään ei olisi tapahtunut. Silloin voi käydä kuten nytkin, että kiukku laantuu eikä ylimääräisiä koreografioita tule enempää.

Siinä, missä perjantaina tuli lähinnä haahuiltua, lauantaina päätin tosissani keskittyä ja aloittaa Science of Motionin hengessä.

Keskityin ainoastaan hidastamaan käyntiä ja vaatimaan, että hevonen etenee selkäranka suorana. Helpommin sanottu kuin tehty! Ensinnäkään hitaus ei ole Aischan juttu ja toisekseen tuntui vähän kuin olisi ratsastanut madolla, siihen malliin tamma pyrki luikertelemaan puolelta toiselle. Lisäksi olivat tietysti ne möröt.

Mutta sitten tapahtui kummia: hevonen suoristui ja tunsin, kuinka selkä nousi ja jalat astelivat tarmokkaasti hitaassa tahdissa. Vau!

Kyllähän se vau-fiilis sieltä sitten välillä katosi, mutta laukkojen jälkeen kevyessä ravissa hevonen yhtäkkiä tuntui aivan tolkuttoman hyvältä. Se ravasi tahdikasta, hidasta ravia, selkä ylhäällä. Koska Aischa kerrankin tuntui olevan täydellisesti niin sanotusti lapasessa, oli pakko kokeilla vielä laukkaa.

Minun kanssani laukka usein kuumentaa Aischan ja lopputunti mennään aika lailla kuin Vermon suoralla (vauhdin puolesta siis, ei onneksi sentään muodon). Nyt ei kuitenkaan käynyt niin, vaan hevonen pysyi kevyenä avuilla ja jatkoi laukan jälkeen siinä upeassa rauhallisessa ravissa, jota olisin mieluusti voinut kevennellä vaikka loppupäivän.

Sellainen ääripäiden hevonen tämä Aischa. Kun se on huono, se osaa olla melkoisen kenkku. Mutta kun se on hyvä, se sitten on todella hyvä. Haastava, mutta äärimmäisen palkitseva hevonen. Ei voi olla kuin kiitollinen, että saa tällaisella ratsastella.

Valitettavasti kävi niin kuin yleensä, että kun meni hyvin niin kukaan ei ollut sitä todistamassa, saati sitten kuvallisia todisteita tallentamassa. Ja minä kun olin vieläpä laittanut päälle vihreän t-paidan, kun Aischalla oli vihreä satulahuopa. Missä ovat katsojat silloin, kun meikäläinen esiintyy värikoordinoidussa asussa, kysynpä vaan.

Joten ei ole tähän nyt koristeeksi muuta kuin vielä yksi laidunkuva. Sori.