Tuskin oli ponitäti päässyt lentokentältä kotiin, kun auton nokka jo suunnattiin kohti tallia. Melkein kolmen viikon reissu kotimaan rajojen ulkopuolelle päättyi perjantaina ja maanantaina palasin jo töihin.
Tämä oli poninomistaja-aikani pisin poissaolo omien luota. Pääsihän siinä irti arjesta, mutta kieltämättä ehdin myös ikävöidä kotiin jääneitä karvaisia perheenjäseniä.
Ponit olivat hyvässä huollossa poissaoloni ajan, Albertilta oli jopa kaviot vuoltu. En tiedä, oliko minua kerran viikossa näkevä varsa lähtöäni edes huomannut, mutta päivittäiseen pallutteluun tottuneen emäponin tilanne oli toinen.
Ponit olivat hyvässä huollossa poissaoloni ajan, Albertilta oli jopa kaviot vuoltu. En tiedä, oliko minua kerran viikossa näkevä varsa lähtöäni edes huomannut, mutta päivittäiseen pallutteluun tottuneen emäponin tilanne oli toinen.
Ruusa oli ollut selvästi ikävissään, raportoi lomahoidosta vastannut tallikaveri. Ei hän osannut sanoa, ikävöikö poni omaa ihmistään erityisesti vai päivittäistä erityishuomiota yleisesti. Joka tapauksessa tallikaverin oli ollut pakko jakaa omasta läsnäolostaan myös tamman tarpeisiin. Tämä oli aiheuttanut närää setähevosessa, joka ei ilmeisesti ollut kovinkaan halukas jakamaan valokeilaansa.
 |
| Kuvituskuvaksi eilinen pokkariräpsy puuroaterioivasta tammaponista. |
Kun itse palasin riveihin, Ruusa työntyi heti syliin ja töni päällään. Irvisteli mainitulle tarhatoverilleen, että tämän olisi parempi pysyä loitommalla.
Valitettavasti kuningatar Ruusa on kuitenkin sysätty valtaistuimeltaan alamaisen asemaan ja irvistelyottelu päättyi tamman häviöön. Tämän jälkeen setähevonen pysäköi eteeni ja ilmoitti suorasukaiseen tapaansa, että korvissa oli rapsutusvajetta. Ovat nämä aikamoisia persoonia.
Poissaollessani oli käynyt sellaistakin, että Ruusan kylkiluut olivat kadonneet rasvakerroksen alle. Sama kohtalo on ollut muillakin tallin hevosilla, vaikka tallinpitäjä on parhaansa mukaan säännöstellyt ravintoa. Uusi heinä on ilmeisesti niin hyvin sulavaa, että se tarttuu leppoisasti elelevien kylkiin kuin liima.
Valitettavasti kuningatar Ruusa on kuitenkin sysätty valtaistuimeltaan alamaisen asemaan ja irvistelyottelu päättyi tamman häviöön. Tämän jälkeen setähevonen pysäköi eteeni ja ilmoitti suorasukaiseen tapaansa, että korvissa oli rapsutusvajetta. Ovat nämä aikamoisia persoonia.
Poissaollessani oli käynyt sellaistakin, että Ruusan kylkiluut olivat kadonneet rasvakerroksen alle. Sama kohtalo on ollut muillakin tallin hevosilla, vaikka tallinpitäjä on parhaansa mukaan säännöstellyt ravintoa. Uusi heinä on ilmeisesti niin hyvin sulavaa, että se tarttuu leppoisasti elelevien kylkiin kuin liima.
Lauantaina suuntasin myös pienelle ohjasajokävelylle Ruusan kanssa.
Melkein tuli itku, enkä nyt tarkoita liikutuksen kyyneliä. Tavallisesti muutaman viikon tauolta palaava poni pursuilee intoa ja energiaa, nyt olisi halunnut kääntyä koko ajan takaisin. Otti hiekkatiellä kovin varovaisen näköisiä askelia. Liikkuminen parani metsässä, mutta sielläkin poni käytti hyväkseen ensimmäisen tilaisuuden kääntyä kotiin. Takaisinpäin tepsutteli kyllä reippaasti.
Lauantain jälkeen olemme ohjasajelleet uudelleen pariin otteeseen, nyt vain metsäpoluilla ja saunakukkaa pukkaavalle härkäpapupellolle niitetyllä baanalla. Näillä pehmeillä pohjilla poni liikkuu ihan ok ja metsässä jopa esitti toiveita lenkin pidentämisestä.
Lauantain jälkeen olemme ohjasajelleet uudelleen pariin otteeseen, nyt vain metsäpoluilla ja saunakukkaa pukkaavalle härkäpapupellolle niitetyllä baanalla. Näillä pehmeillä pohjilla poni liikkuu ihan ok ja metsässä jopa esitti toiveita lenkin pidentämisestä.
Tilanne on kuitenkin herättänyt kysymyksen siitä, miten kipeät Ruusan juhannuksena viallisiksi diagnosoidut kavionivelet ovat. Realistisesti ajatellen voi olla todennäköistä, että tammaponin tiimalasissa alkaa hiekka käydä vähiin.
Kaikki nämä vuodet olen odottanut ihmettä, että Ruusa olisi käyttöponi. Nyt, kun se viimein olisi muuten täysin terveenveroinen, pettävätkin jalat. Eikä kadonnutta rustoa saa niveliin takaisin enää millään.
Kaikki nämä vuodet olen odottanut ihmettä, että Ruusa olisi käyttöponi. Nyt, kun se viimein olisi muuten täysin terveenveroinen, pettävätkin jalat. Eikä kadonnutta rustoa saa niveliin takaisin enää millään.
 |
| Jo kolme vuotta sitten otettiin muistokuvat, jokohan niille tulee nyt käyttöä. Kuva Rimma Photography. |
Mutta jos lopullisten ratkaisujen tekeminen olisi helppoa, olisin tehnyt sellaisen Ruusan kohdalla jo vuosia sitten. Edelleenkin ajatus tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Varmaan siksi, että ponien näkeminen edelleen joka kerta läikähdyttää sydänalassa. Eihän niistä haluaisi ikinä erota, kummastakaan.
Käydään nyt ainakin vielä kerran klinikalla katsomassa, onko jalkatilanteeseen tullut mitään muutosta ja kysymässä, mitä eläinlääkärin mielestä kannattaisi tehdä.
Käydään nyt ainakin vielä kerran klinikalla katsomassa, onko jalkatilanteeseen tullut mitään muutosta ja kysymässä, mitä eläinlääkärin mielestä kannattaisi tehdä.
Uh kun puristi rintaa lukea tätä :( On niin valtavan väärin, kaikki.
VastaaPoistaNo niinpä. On aika veemäinen fiilis siitä, että juuri kun ponin on muuten saanut kuntoon niin sitten iskee tällainen. Omaeläinlääkärimme on ihmeissään, kun ei ole ennen törmännyt tällaiseen vaivaan näin nuorella hevosella.
PoistaTsempit ja osanotot sinulle sinne. Oma elämäni hevonen jouduttiin jalkojen takia lopettamaan 12v iässä puolisen vuotta sitten, eikä päivääkään ole kulunut, ettenkö ikävöisi tätä ystävääni. Pidän peukut pystyssä, että sinulla olisi enemmän onni myötä.
VastaaPoistaKiitos! Toivon kovasti vielä, että saataisiin Ruusan kanssa jatkaa yhteistä polkua, mutta jos alkaa näyttää siltä, että se kipuilee niin siinä menee ehdottomasti raja. Sen emän kanssa mietin liian pitkään ja olen katunut lopetuspäätöksessä vain sitä, etten tehnyt sitä aiemmin.
PoistaOn se rankkaa miettiä päätöksiä, mutta sitten kun taaksepäin katsoo on myös kohtuutonta, miten paljon huolta ja murhetta on kantanut harrastuksesta, jonka pitäisi olla iloinen asia. Eräs ystäväni sanoi hyvin; silloin kun tallille mennessä miettii, että miten se hevonen tänään liikkuu ja voi (pelkotila, että ei ole normaali) on menty väärälle puolelle harrastuksen tarkoitusta. Tätä on vaikea tunnistaa jos pitkään on jo mennyt siinä kuntouttamisen kierteessä, mutta kun sitten havahtuu katsomaan jotain toista harrastajaa vieressä, jolla ei ole epäilystäkään tallille saapuessa, etteikö hän voisi normaalisti lähteä ratsatsamaan tms.. sitten se valkenee, että asetelma on vinossa. Tsemppiä kovasti!
VastaaPoistaViisaita sanoja nämä. On ihan selvää, että ulkopuolisena sanoisin itselleni, että järki käteen ja poni monttuun. Mutta kun kyseessä on Ruusa niin se käytännön päätöksenteko on erittäin vaikeaa.
PoistaTätä samaa mietettä olen hautonut vuosikausia, välillä enemmän ja välillä vähemmän vakavissani. Mutta kaipa jokainen hautominen on askel siihen suuntaan, että jossain vaiheessa lopullinen päätös syntyy. Niin kauan kuin poni ei olemisestaan kärsi niin aikaa hautomiseen on.
Voi Minna :( Itku tulee sun puolesta. Lauralta kaikessa karuudessaan hyvä kommentti. Kun elämä on pelkkää pelkoa, ahdistusta, kuntoutusta, epätoivon ja toivon välillä tasapainottelua, ja kaikki ilo kalliista harrastuksesta mennyt, niin olla tosiaan siellä Lauran mainitsemalla väärällä puolella. Sen tajuaminen sai itseni talvella tekemään sen hirveän lopullisen päätöksen. Toivon kyllä niin että Ruusaa voitaisiin vielä auttaa.
VastaaPoistaNäinhän se on, että ei tällainen harrastaminen ole oikein mistään kotoisin. Täytyy nyt toivoa, että joko poni alkaisi liikkua tai sitten saisin lopetuspäätöksen tehtyä.
PoistaKysyin eilen meidän vakioeläinlääkäriltä, mitä mieltä hän on asiasta. Hän sanoi, ettei näe, että löydökset edellyttäisivät ponin lopetusta ja että moni tällainen on saanut apua kollageenista. Toisaalta hän myös sanoi, että varmasti se tuolla tarhassa pärjää ihan hienosti. Ja kollageenivalmisteen hinta on jotain 100 euron paikkeilla kuukaudessa... Ikävää ajatella rahaa rakkaan ystävän kohdalla, mutta kyllä minä myös kysyn itseltäni, haluanko maksaa vielä yhden satasen lisää kuussa siitä ilosta, että voin katsella Ruusaa tarhassa. Jos se kuntoutuu sillä käyttöön niin ehkä, mutta jos ei kuntoudu niin vastaus on valitettavasti ei.
Itse ehkä pitäisin kaikein tärkeimpänä pointtina ponin elämänlaatua. Eli kuinka normaalia ja kivutonta elämää se voi elää. Tietty näitä on aina niin vaikea arvioida mutta toisaalta kun olet tuntenut ponin syntymästä saakka niin uskoisin että tiedät milloin tilanne on liian paha.
PoistaJoo, sehän on tietysti tärkeintä, että ponilla on hyvä elämänlaatu.
PoistaToistaiseksi ainoat oireet ovat olleet ohjatussa liikunnassa, tarhassa on tyytyväisen oloinen. Mutta itse olen vähän sillä linjalla, että jos lenkillä sattuu niin todennäköisesti ei ole täysin kivuton tarhassakaan.
Tsemppiä kovasti vaikean päätöksen kanssa. Itse olen sen yhden hevosen kanssa joutunut tekemään, ja nyt keväällä rakkaan koirani kanssa. Luopuminen ei ole koskaan helppoa, mutta toisinaan se on se viimeinen rakkauden palvelus hyvälle ystävälle.
VastaaPoistaKiitos tsempeistä! Näin minäkin sen näen, että joskus se raskain päätös on suurin rakkauden teko.
PoistaKuten noissa aiemmissa kommenteissa kirjoitin, oman eläinlääkärimme mielestä ponia ei tarvitse tämän takia lopettaa. Mutta missään tapauksessa en halua tilanteen menevän niin pahaksi, että Ruusa joutuu kärsimään kroonisesta kivusta. Sen emän jouduin lopettamaan jo yli kuusi vuotta sitten, mutta se päätös ei ollut näin vaikea, koska poni oli jo 24-vuotias. Oli helpompi nähdä, että nyt sen elämänkaari vaan on tullut päätöspisteeseensä. 7-vuotiaan kohdalla ratkaisu tuntuu vaikeammalta.
Mulla vähän samantapainen tilanne. Oon syöttänyt equistro flexadinia toukokuusta ja hevonen on nyt kokenut jonkinmoisen ihmeparanemisen.Tilasin tuota jostain ulkomailta 2 purkkia posteineen 228€. Suomessa halvimillaan ostanut yhden purkin 140€.Hevonen on kyllä lomaillut koko kesän,että on sekin varmasti vointiin vaikuttanut. Nyt rupean vielä liikuttamaan ja jos vaivat palaa kait se on ystävä hyvästeltävä :(
VastaaPoistaJuuri tuota valmistetta meidänkin eläinlääkärimme suositteli, sanoi että siitä on ollut paljon hyviä kokemuksia. Ja itsekin olen ollut yhdellä luennolla, jolla kerrottiin aineesta tehdystä tutkimuksesta. Sitä nyt olisi vielä tarkoitus kokeilla.
PoistaToivottavasti ihmeparantuminen teillä jatkuu! Liikehän on kyllä yleensä nivelvaivoissa lääke, vaikka nivelongelmainen ei välttämättä enää mikään kisahevonen olekaan.
Tuttu valmiste. En tiedä, auttoiko se vai aika, mutta n. 2kk syöttämisen aloittamisesta ontuma oli kadonnut meillä. Nyt mammalomalla en ole syöttänyt, kun ei tamma ole käytössäkään, mutta jostain alesta hamstrasin jo purkin vieroituksen jälkeistä aikaa varten.
Poista- Lotta
Joo, kuulinkin eläinlääkäriltä että siitä on hyviä kokemuksia. Katsotaan nyt vähän aikaa, tuleeko mitään muutosta tilanteeseen. Onhan siitä jo ihan tutkimustulostakin olemassa.
PoistaAhdistava möykky tuli minunkin rintaan, kun luin tätä. :( Tuttuja on ne ajatukset. Mutta itse oman kokemukseni pohjalta uskon, että aivot käsittelevät asiaa pikkuhiljaa valmiiksi, vaikka itse emme sitä ehkä ymmärrä.
VastaaPoistaJa jossain vaiheessa se päätös vain tulee, kirkkaana ja jokseenkin varmana. Päätöksen pitää kuitenkin lähteä itsestään, se ei saa tulla muiden painostamana (jos ei ole siis pakottavaa tarvetta lopettaa). Silloin asiat jäävät vaivaamaan.
Taavin kohdalla se päätös oli katkera ja suolainen. Mutta juuri silloin, väsyneenä ja aivan lopen uupuneena ajattelin ensimmäistä kertaa kirkkaasti. Olin jo tavallaan tehnyt päätöksen jollain tapaa aiemmin, laittanut päivämäärän, johon mennessä on tapahduttava parannusta tai vihellän pelin poikki. Taavin tilanne koki romahduksen jo ennen sitä ja peli päättyi.
Asia on minulle edelleen erittäin kipeä, jossittelen ja mietin. Mutta lopetuksen jälkeen sitä vasta huomasi, kuinka väsynyt sitä oli ollut pitkään. Kun elämä oli yhtä selviytymistä ongelmasta toiseen ja sairaudesta seuraavaan.
Toisaalta en ihan allekirjoita sitäkään, että jos hevosen kuntoa tarvitsee miettiä tallille mennessä, niin peli on menetetty. Tavallaan ymmärrän sen, mutta itse olen sisäsyntyinen murehtija ja märehtijä näiden kanssa. Jos vikaa ei ole, niin mietin kokoajan, että mitä on jäänyt huomaamatta... :) Ja kun itselle tämä harrastus ei ole pelkkää suorittamista ja ratsastusta, vaan paljon muutakin. Joten rajanveto suorittamiseen ei ole niin tarkkaa.
Kuitenkin harrastuksen pitäisi antaa enemmän, kun se ottaa. Tsemppiä!
Viisaasti sanottu tämäkin! Tunnen kyllä itseäni sen verran, että tiedän, että minun on tehtävä kaikkeni ennen lopetuspäätöksen tekoa. Muuten se mitä jos -ajatus jää painamaan. Ja olenhan minä tätä ajatusta kantanut mukanani suunnilleen jo siitä lähtien kun Ruusa sairastui 1-vuotiaana. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Aina, kun tulee uusi vastoinkäyminen, ajatus etenee pikkuisen.
PoistaPäätöksentekoa minulla vaikeuttaa se, että minulle hevosen hengellä on iso itseisarvo. Eli sellainen ajattelu, että hyödytön eläin joutaa lihoiksi, ei ihan istu omaan heppailuuni (vaikka en sitä muiden kohdalla tuomitse). Mutta kyllä minä haluaisin muutakin tehdä kuin hoitaa vaivoja ja ihailla kaunista poniani tarhassa. Toisaalta oma vaatimustasoni "käytölle" on niin matala, että jos ei sitä kestä niin tuskin on muutenkaan ihan kivuton.
Ja minäkin olen murehtijatyyppi, tarkkailen eläimiäni sellaisella tarkkuudella, että moni on sitä kutsunut hysteerisyydeksi. Tosin tämän nivelvaivan löytänyt eläinlääkäri oli sitä mieltä, että parempi näin. On parempi huomata liikkumisen muutoksen jo ennen kuin hevonen alkaa varsinaisesti ontua.
Mulla on sama ajatus hevosen elämän itseisarvolle. Ja ylipäätään eläimen elämällä on arvo. Meillä marsutkin hoidetaan jos vaiva vaan on hoidettavissa (yhdeltä on hoidettu hammasjuuripaise, yhdeltä leikattu virtsakivi ja paljon muita pienempiä juttuja).
PoistaAika moni myös myönsi mulle, että he olisivat laittaneet Ripen viimesyksynä pois. Ja ymmärrän sen tavallaan ihan täysin. Minusta taas taistellaan niin kauan, kun se eläimen hyvinvoinnin ja ennusteen kannalta on mahdollista.
Itseasiassa olen viimesyksyn jälkeen saanut Ripeltä paljon enemmän, kun ennen. Kun me yhdessä talsitaan pitkin hiekkateitä ja polkuja, niin meillä on todella hauskaa yhdessä. Paljon hauskempaa, kun silloin hampaat irvessä hölkkälenkeillä, joista ei tainnut nauttia kumpikaan kovin paljon.
Ajattelen samoin, että niin kauan hoidetaan kun on hyvät mahdollisuudet, että eläin pystyy hoidon ansiosta elämään hyvää ja aktiivista elämää.
PoistaTämä eläimen elämän arvostaminen sellaisenaan tietysti tekee ns. järkiratkaisujen teon tosi vaikeaksi. Kun Ruusakin on hyvin elämäniloisen oloinen, sillä on nähdäkseni ihan hyvä elämä vaikka se on ihmiselle melko hyödytön.
Toisaalta jatkuva murehtiminen huonontaa merkittävästi omaa elämänlaatuani. Eli pitää miettiä, missä vaiheessa panee oman jaksamisensa eläimen elämän edelle. Ei ole helppoa sellainen, etenkin kun poni on rakas eikä sitä haluaisi menettää. Mutta katsellaan nyt jonkin aikaa, mihin suuntaan tämä lähtee kallistumaan. Isoja ratkaisuja ei voi tehdä hätiköiden.
Voimia pohdintoihin! Täällä pallotellaan samankaltaisten ajatusten kanssa. Ensimmäinen hevoseni on oireillut muutoksia etusen nivelissä vuoden verran. Aina, kun lenkillä tulee yhtään tahmea olo liikkumisesta, hyppää sydän kurkkuun. Nyt käydään kontrolleissa vähintään puolen vuoden välein. Viimeksi eläinlääkäri totesi, että ainakin tähän syksyyn asti on eettistä pitää hevonen hengissä. Jos käynnit alkavat tästä vielä tihentyä oireiden vuoksi, täytyy minun jossain vaiheessa vain tehdä päätös.
VastaaPoistaMinun ei ole välttämätöntä päästä ratsastamaan juuri tämän hevosen kanssa, joten ehkä se saa elää niin kauan, kun voi liikkua tarhassa kivuttomasti ja nauttii elämästä. Hirveästi pohdituttaa, että tunnistanko oikean hetken.
Pidän myös ihmisen elämänlaatua tärkeänä. Hetkellinen ja jaksoittainen murehtiminen kuuluu minusta asiaan kun toimitaan elävien olentojen kanssa. Jos painostava olo jatkuu kuukausia tai vuosia eikä helpostusta näy, ei sekään ole hyvä.
Sehän tässä juuri ponin kannalta mietityttää, että osaako sitä päästää ajoissa irti, ettei se joudu kärsimään kivuista.
PoistaEn usko, että olen koskaan oikeasti valmis luopumaan Ruusasta, mutta en myöskään halua enää jatkaa loputtomiin murehtimista. Olen ajatellut viedä ponin jalostusarvosteluun lokakuun alussa, jos se vaan liikkuu silloin puhtaasti. Siihen asti nyt ainakin olen antanut itselleni aikaa puntaroida, ellei tapahdu jotain selkeää muutosta pahempaan.
Blogiasi jo pitkään lukeneena pidän jo melkein ihmeenä että et ole Ruusaa pois aiemmin laittanut. Karu faktahan on se että ponilla ei voi harrastaa yhtään mitään, ei nyt eikä tulevaisuudessa eikä se tule koskaan parantumaan. Kova hinta ylläpitää jo muutenkin hevosta ja kun otetaan huomioon vielä jatkuvat eläinlääkärikulut( jotka vaan lisääntyvät tulevaisuudessa) tuntuu sivusta seuraavalle tilanteesi aika kohtuuttomalta. Ymmärrän kyllä rakkauden ja kiintymyksen poniin mutta painaako sinulla vaakakupissa myös blogin aiheuttama "julkisuus"? Nykymaailman kukkahattu käsityksen mukaanhan kunnollisen hevosenomistajan pitää vaan lyödä päätä seinään ja tehdä "kaikkensa" että ei näytä tunteettomalta paskiaiselta vaikka järki(ja talous) sanoisikin jo aikoja sitten että rahan tuhlaamisessa ei ole enää mitään hyötyä. Tähän kun otetaan vielä huomioon jatkuva stressaaminen ponin voinnista niin en usko että harrastamisesi on enää kovin mukavalla pohjalla. Ruusa on sinulle paljon jo antanut ja nyt ehkä olisi aika keskittyä Alberttiin ja sen tulevaisuuteen. Jos ystäväsi olisi tälläisessä tilanteessa neuvoisitko päästämään irti?
VastaaPoistaSehän nyt on selvä, että järjellä ajateltuna Ruusa olisi kannattanut lopettaa jo kauan aikaa sitten. Mutta en minä kaikesta huolimatta ole koskaan katunut, että en ole niin tehnyt.
PoistaSiinä vaiheessa kun hoitavan eläinlääkärinkin mielestä on karu fakta, ettei ponilla voi harrastaa yhtään mitään niin totta kai päätös on silloin tehtävä. Oma harrastamiseni ei vaadi täydessä käyttökunnossa olevaa ponia, mutta se vaatii kivuttoman ponin.
Ja ei, blogilla ei ole yhtään mitään tekemistä sen kanssa, millaisia päätöksiä ponin kanssa teen. Samalla lailla, ennen blogia, tein kaikkeni Ruusan emän kanssa, vaikkakin sen kanssa saattohoitoaika oli selvästi lyhyempi ja päätös oli helpompi tehdä. Sitä paitsi todennäköisesti suurin osa lukijoista on jo kauan mielessään ajatellut, että eikö olisi parempi luovuttaa. Olen itsekin ajatellut niin monesta hevosesta, josta olen blogeista lukenut.
Mutta jokainen on vastuussa omasta eläimestään ja omasta elämästään. Niin kauan kun poni ei minun, tallikavereiden tai eläinlääkäreiden mielestä kärsi, minulla on oikeus antaa itselleni aikaa niin paljon kuin koen tarvitsevani.
Voi, mä todella toivon että Ruusa hyötyy tosta valmisteesta ja voisi vielä vuosia elää kivutonta elämää.
VastaaPoistaToivotaan parasta! Tämänpäiväinen klinikkareissukin oli erittäin hämmentävä, mutta siitä enemmän kun saan postauksen tehtyä.
PoistaTsemppiä, ei ole helppoja asioita nämä :(
VastaaPoistaKiitos, sitä tarvitaan! Ei ole tosiaan helppoa pohdintaa, etenkin kun on kyseessä elämänponi Ruusa.
Poista