Talvi, mikä ihana tekosyy (Lisätty kuva karkurista)

Jos joku ei vielä tiennyt, niin kerron, että tänne eteläänkin tuli viime viikolla talvi. Se kuulemma loppuu noin huomenna, joten nyt on pakko julkaista tämän vuoden toisena talvisena päivänä (viime torstaina) napattuja kuvia irtojuoksutuksesta. 

Kaunis, kauniimpi, Albert.

Ponit eivät oikein viitsineet juuri sinä päivänä juoksennella, paitsi sen jälkeen kun olin vienyt kameran jo pois ja tulin riimun kanssa hakemaan poneja pois laitumelta.

Kahdeksan kuukautta tuli muuten toissapäivänä täyteen. Pitäisikö tuolle reuhuletille tehdä jo jotain, ettei sitten keväällä ole niin iso homma siistiä näyttelyyn?

Pakkanen on kuitenkin selvästi tehnyt tehtävänsä, sillä poneissa on ollut ihan mukavasti virtaa. 

Mukavasti tai ikävästi, miten sen nyt ottaa. Alberthan juoksee aina suunnilleen samalla innolla eikä sen virta yleensä juurikaan poksahtele silloin kun varsa on ihmisen kanssa narukontaktissa. Sama ei täysin päde mammaponiin, kuka lie niin huonosti senkin kouluttanut. 

Esim. tänään ratsastus sujui niin kuin se on varsa mukana suoritetuissa jumpissa tähänkin asti sujunut, eli varsin jännittyneissä tunnelmissa. 

Uuden bravuurinsa Ruusa keksi kuitenkin vasta ratsastajan jalkauduttua. Bravuuritemppuun kuuluu vetää pää taaksepäin silläviisiin, että suitsien niskahihna luiskahtaa korvien väärälle puolelle. Sen jälkeen mammaponi onkin vapaa tekemään mitä vaan. 

Tänään sen minkä vaan koreografia muodostui ensin kiitoversiona suoritettu pierupukkilaukka silmänkantamattomiin ja sen jälkeen muuten vaan pellolla juoksentelu erilaisissa askellajeissa, toinen jalustin alas pudonneena. Jihaa! (Melko samantyyppiset askelmerkit muuten oli eilisessä irtojuoksutuksessa, kun kaksikkomme omatoimisesti poistui aidatulta alueelta.)

Albertin ravikuvat olivat kaikki epäteräviä ja useimmat myös väärästä askelvaiheesta. Mutta tässä nyt yksi.

Äitiponi katosi tämänpäiväisestä ratsastusmaisemasta sen verran rivakasti, että lapsiponi jäi hädissään huutelemaan perään. Kiihtyvyys on tuollaisessa welshinponissa suunnilleen Ferrarin luokkaa. Ja kun se pääsee kunnolla kierroksille, se ei todellakaan halua heti kiinni.

Onneksi olemme tallilla, jolla irtijuoksentelevia welshinponeja ei katsota pahalla silmällä ja tilatkin soveltuvat tällaiseen ylimääräiseen hauskanpitoon. Albert on saanut joskus ihan luvankin kanssa käydä pihalla omilla pikku seikkailuilla ilman äitiä.

Albertin irtijuoksentelut saattavat kyllä vähitellen harventua, sillä ratsastuksesta ei oikein tule sen seurassa mitään. 

Koko homma menee sen jännittämiseksi, milloin Albert keksii pukittaa Ruusaa päin tai loikata sen selkään. Välillä Ruusakin kuumenee Albertin toilailuista niin, että ratsastajaa alkaa hirvittää myös ratsun hallinnassa pysyminen. Vaikka se on aina pyytämällä pysähtynyt.

Karvamamma.

Heti kun ratsastaa vähemmän (tai ei ollenkaan pariin kuukauteen) niin alkaa tulla tällaista kummaa säikkyyttä. Persus alkaa taas hillua jossain ihan muualla kuin syvällä penkissä ja raajat takertuvat poniin heti jos se osoittaa merkkejä lukujärjestyksen ulkopuolisista jumppaliikkeistä. 

Ei auta kuin jatkaa harjoituksia, jospa alkaisi jonkin sortin rentous taas löytyä ratsukon molemmilta osapuolilta.

Lopuksi vielä lisäys: GoPro-kuva Ruusasta pitämässä kivaa. Miksei se voi ravata noin silloin kun olen selässä?