Isojen poikien juttuja pienten poikien annoksina

Puoli vuotta on sellainen ikä varsalle, että usein ihminen katkaisee varsan henkisen napanuoran sen biologiseen äitiin.

Vähän päälle seitsenkuinen Albert on vielä välttynyt vieroitukselta. Mutta vaikka henkistä napanuoraa ei ole kokonaan katkaistu, sitä on vähitellen venytelty.

Koko ajan kyllä huomaa, että puolen vuoden iästä lähtien varsa on itsekin alkanut itsenäistyä. Ei enää roiku koko ajan äipän kyljessä, vaan saattaa tarhassakin seikkailla muussa seurassa ihan toisella puolella aitausta. (Aitausta on ehkä puoli hehtaaria.) Ruusakin on vähän (hyvin vähän) alkanut vetää rajaa siihen, kuinka tiheään nuorenmiehen on soveliasta asioida tissibaarissa.

Siellä se syö puuroa ihan yksin.

Albert on harjoitellut sellaisia isojen poikien juttuja kuin karsinassa olemista, ensin äipän kanssa ja sittemmin myös yksikseen. On lähdetty tarhasta ihan ihmisen ja varsan duona. Välillä Albert on ollut jonkin aikaa tarhassa ilman äitiponia.

Isojen poikien juttuja on muutenkin tehty ihan sillä lailla pienten poikien annoksina. Mukavuusalueen rajoja ei ole räjäytetty, vaan pikemminkin vain pehmeästi sysitty etäämmälle. 

Kahden tehdyillä "kävelyillä" (varsinaisia kävelyitähän tämänikäisen kanssa ei vielä tehdä) on oltu vain pieniä hetkiä emän katseenkantaman ulkopuolella ja karsinatreenit aloitettiin suunnilleen siitä ajasta, joka menee yhden puurolautasen tyhjentämiseen  - äiti turvana seinän toisella puolella.

Tehtävien vaikeustasoa on nostettu vähitellen ja nyt Albert seisoo karsinassa ihan sujuvasti pitempiäkin aikoja.

Kuvituskuva joulukuulta, jolloin oli ripaus luntakin ja ponit tapansa mukaan juoksivat kuin heikkopäiset. 

Karsinakäytöstä on turvallisuussyistä treenattu bunkkerimallisessa yksiössä eli myös oven yläluukku suljettuna. Mitään hyvää ei ole koskaan saavutettu sillä, että varsa on päässyt hyppäämään karsinan oven yli saati jäänyt sen päälle killumaan.

Onneksi tässä nimenomaisessa ovessa on ala- ja yläluukkujen välissä sellainen parin kolmen sentin rako, josta voi kurkistella varsan toimia ja varmistaa oven avaamishetken olevan otollinen.

Otollinen hetki ei ole mikään muu kuin sellainen, jona varsa on rauhallinen. Jos avaa oven varsan ollessa rauhaton, voi odottaa rauhatonta karsinakäytöstä jatkossakin. Tämä simppeli periaate pätee muuten kaikessa muussakin hevosenkoulutuksessa.

Kun varsan on sulkenut yksin karsinaan, ovea ei avata ennen vangin rauhoittumista, vaikka oven toisella puolella kävisi millainen ryske. On vain etukäteen varmistettava, ettei karsinassa ole sellaisia elementtejä, joihin varsa voi itsensä satuttaa. 

Bongaa kuvasta varsa. Tällaisella hetkellä oven avaaminen on ok. Ja tuo rako näyttää laajakulmalla kuvatessa isommalta kuin onkaan.

Onneksi Albert ei ole juuri ryskännyt, mitä nyt ensimmäisellä kerralla vähän protestoi. Se on yllättänyt karsinakäytöksellään iloisesti.

Varsa malttaa yksin karsinassa ollessaan keskittyä syömiseen ja saattaa antaumuksella piehtaroidakin. Ja kun oven avaa, Albert ei pyri rynnimään sieltä ulos, vaan suostuu vielä hengaamaan siellä oman ihmisen kanssa. 

Karsinakäytöstä on mielestäni tärkeää opetella siinä vaiheessa, kun poni ei ole vielä ehtinyt muodostaa liian vankkaa käsitystä omasta elinpiiristään eikä muutosvastarintaakaan siksi vielä paljon esiinny. Tämä ajankohtahan on pienenä eli suunnilleen nyt.

Vaikka minulla ei ole aikomustakaan siirtää ponejani enää karsina-asukeiksi niin mielestäni myös pihattoponin on tarvittaessa pystyttävä asumaan boksissa. Tämä on hevosen yleissivistystä siinä missä talutuksessa kulkeminen ja sidottuna seisominenkin. Ja myös näitä viimeksi mainittujahan olemme lähes päivittäin harjoitelleet.

Yleissivistyksen peruspalikoita enempää ei tämmöisen pikkukaverin minusta vielä tarvitse osata. Ensin tehdään hyvä perustus ja sen päälle sitten vähitellen rakennellaan vaativampia taitoja.