Hei, me kynnetään, ja pohdintaa ponin voinnista

Edellisen tuhmuusratsuraportin jälkeen Ruusa on liikkunut "satulan" alla muutaman kerran ja ollut joka kerta oikein kiltti ja yritteliäs. Ilmeisesti ei siis tullut opetettua ainakaan ihan vääriä asioita. Tämä hyvä.

Mutta on poni ollut parempikin kuin eilen, kun sain kuvaajan pellolle mukaan. Sairauslomansa jälkeen Ruusa on jatkuvasti ollut etupainoisempi kuin ehkä koskaan ennen sitä, niin maasta kuin selästäkin. Tämä kerta ei ollut poikkeus. Lisäksi se oli nyt vailla energiaa.  

Kyllä Ruusa silti yritti.  

On se tässäkin vähän etupainoinen, mutta jos se liikkuisi näin edes puolet ajasta niin olisin tosi tyytyväinen. Luulen, että se ihan rehellisesti ei edes jaksa tällaista kovin pitkään.

Vähän yli 10 minuutin ratsastuksen aikana tuli yksi minusta oikein hyvä pätkä (kuvasarjan paras ruutu yllä). 

Sellaisen tsempin jälkeen pitäisi antaa ponille pitkä ohja, ehkä vähän karkkiakin. Mutta teinkö niin? En. Kävin ahneeksi. Halusin vielä lisää. Ja sitä lisää ei sitten tullutkaan. Milloinkohan sitä oppisi?

Ruusan saaman ratsutuksen tasoon nähden on kuitenkin oltava iloinen, että siitä saa edes muutaman sellaisen kuvan, jossa se liikkuu noin kuin tuossa yllä olevassa kuvassa. Tai alla olevassa.

Kuvaaja, joka ei halunnut nimeään julki, luovutti minulle koko muistikortin meitä koskevan sisällön. (Kiitos!)

Tämä oli erittäin hyvä ja erittäin kamala juttu. 

Hyvä siksi, että paljastuu koko totuus paremmin kuin suotuisasti valikoiduista yksittäisistä ruuduista. Kamala siksi, että niitä hyviä ruutuja oli tosiaan aika pieni osa koko totuudesta. Karmeimmat näkymät jäävät kyllä tällä erää julkaisematta.

Tässä näkyy hyvin ponin ponnettomuus ja etupainoisuus, joskin joukossa oli myös huomattavasti pahempia ruutuja.

Kuvien yleinen teema oli otsikon mukainen eli poni oli kuvissa juuri niin etupainoinen kyntäjä kuin miltä se tuntuikin. Sen sijaan ratsastaja oli vielä merkittävästi etupainoisempi kuin luulin. (Ja oli siellä ponin osalta myös rutkasti sellaisia perinteisiä pää pystyssä kipityksiä - joissakin Ruusa näytti ihan shettikseltä, kun sen kaula oli ikään kuin mennyt kasaan.)

Ponin suu ja kaula myös tuntuivat tällä kertaa aika puumaisilta. Tämä ei tosin ollut mikään ihme. Onhan ponin aika vaikea olla pehmeä, jos ohjan vastakkaisessa päässä on lähes liikkumattomiksi jumittuneet hartiat. Jotenkin niska-hartiaseutuni meni perjantain HIHS-katsomossa ihan solmuille.

Ja tässä näkyy hyvin ratsastajan etukeno.

Eniten tässä kuitenkin huolestuttaa se, ettei ponin hengitys ei ole ihan sitä, mitä tässä vaiheessa kortisonikuuria odottaisin. Ruusa hengästyy edelleen herkästi ja hengitys on vähän normaalia raskaampaakin. 

Oireilu on tänä vuonna ollut selvästi lievempää kuin vuotta aiemmin, mutta se tuntuu sitkeältä.

Tämä on vissiin sitä eteen-alas-juttua? Poni on keksinyt vetää ohjia käsistäni tällä lailla.

Olen kuitenkin pannut ponin säännöllisesti liikkeelle. Liikunnanhan periaatteessa pitäisi olla keuhkovaivaiselle hyväksi, kunhan se ei ole ylenpalttisen rankkaa. 

Ruusan kanssa on menty pitkäkestoisemmin vain käyntiä. Ravihommat ja ratsastus on pidetty aika lyhyissä pätkissä. Vasta nyt olen alkanut ravuuttaa sitä useampaa minuuttia yhteen menoon. Poni on palautunut kohtuullisesti eli ei hengitys tasaantuu viimeistään, kun liikunta loppuu.

Nyt, kun poni oli ponneton, rupesin kuitenkin miettimään, pitäisikö sille antaa vähän lomaa. Vanhoja tekstejä tutkaillessani huomasin, että viime vuonna olin ollut lääkityksen alussa liikuttamatta. Tosin silloin lähdettiin tilanteesta, jossa poni puuskutti levossakin. Nyt se on ollut levossa melko normaalin oloinen. Sikäli on vaikea sanoa, miten lääkitys tepsii, jos ei liikuta.

Olin ajatellut ensi viikolla ruveta ottamaan ohjelmaan vähän laukkaakin. Aiemmin säännöllinen laukkailu on tuntunut pitävän keuhkoputket paremmin auki. 

Niin että mikä sitten olisi parasta? Taidan kilauttaa kaverille, ei kun eläinlääkärille.

Tässä on ainakin energiaa, vaikka muoto onkin pyllyllään (seuraavassa ruudussa poni nakkelee niskojaan). Kuva on ihan ratsastuksen alusta, jolloin näemmä itse istuin paremmin kuin lopussa. Ja kun poni kantaa itsensä, en edes näytä sille isolta.

Oikeastaan olen jo vähän vähentänyt liikutusta, koska Ruusa on ollut haluttoman oloinen. Ratsastuksessa ja yleensä myös ohjasajaessa poni on liikkunut omallakin moottorilla, mutta talutuskävelyillä sitä on saanut vetää perässä. Välillä poni on talutuksessa ollut kaksivaihteinen: joko ravilla eteen tai seis, ei mielellään mitään siltä väliltä. 

En tiedä, liittyykö tämä haluttomuus keuhkoihin, mahaan, tiineyteen, tylsistymiseen vai mihin. Epäilen, että poni on myös jumissa. 

Osteopaatti kävi viimeksi (ja toistaiseksi ainoan kerran) alkuvuodesta. Keväällä emme saaneet aikatauluja sopimaan yhteen ja sitten kesällä ei alkutiineyden takia uskaltanut hoidattaa. Nyt, kun tiineyden vaihe hoidon taas sallisi, osteopaatin piti tulla viime viikolla. Mutta tietysti hän olikin sairas. 

Uuden ajan sopiminen ei ole välttämättä helppoa, kun arkiaamut ovat lähtökohtaisesti minullekin työaikaa. Toivottavasti kuitenkin saisimme aikataulut mätsäämään, sillä olisi hyvä saada ammattilainen tsekkaamaan ponin fysiikka. Tietynlaiset jumit haittaavat hengitystäkin.

Lopuksi namia naamaan.
Kuten kuvasta ehkä näkyy, poni palautui hengästyksestä suht nopeasti.
Oli niin kauhea viima, että oli pakko laittaa kypärän alle huppu.

P.S. Kuten tarkkasilmäiset saattavat kuvista todeta, meillä ei ole vieläkään oikeaa satulaa. Tämä ei tällä kertaa johdu satulakaupasta. Meillä oli jo yksi ajankohta sovittuna muutaman viikon taakse, mutta sitten ponin jalka tuntui uudelleen lämpimältä ja peruutin sovituksen. Sen jälkeen olen pohtinut, onko järkeä ostaa satulaa tähän väliin. Mutta kyllä tämä karvareuhkan kanssa toimiminen alkaa siinä määrin kypsyttää, että kyllä minä sen satulan kuitenkin haluaisin. Jos vaan ponin vointi sallii ratsastusharrastuksen.