Esteet mielessäin

Tekisipä mieleni hypätä esteitä, hevosella/ponilla siis. Tällainen ajatus on tässä kevään mittaan ruvennut mielessä kaihertamaan.

Outoa tässä on se, että olen aivan hyvin pärjännyt sellaiset 10 vuotta ilman esteratsastusta. Siis jos ei maastossa hypättyjä ojia lasketa.

Tarkkasilmäisimmät saattavat huomata, että en ole itse kuvassa. Kuva on tämänkeväisiltä hevosmessuilta. Ihan näin isoista esteistä en ainakaan vielä haaveile. Tuskin koskaan.

Kivaa oli hyppääminen, muistelen. Mutta tuli vuokrahevonen, joka oli kouluratsu. Lopetin ratsastuskoulutunnit, joilla esteitä oli kuulunut harjoitusohjelmaan. Ratsastin niin pienillä poneilla, etten raatsinut hypätä. Olihan siinä kaikenlaista.

Mutta kaikkein suurin tekijä oli selän prakaaminen, juurikin silloin noin 10 vuotta sitten. Ei mitään hirvittävän vakavaa, mitä nyt alaselässä nikamat vähän turhan lähekkäin toisiaan ja siinä lähentymisen ilossa puristivat välilevystä mehuja iskiashermoon.

Jokainen, jolla iskiashermo on ollut jollain tapaa pinteessä, tietää, mistä puhun. Ei tunnu kivalta. Melkein puoli vuotta meni kokonaan ratsastamatta, kun kipu alkuun ratsailla paheni. En tiennyt, pääsisinkö ikinä enää hevosen selkään, tai edes ponin.

Lääkäri sanoi, että voi ratsastaa, jos ei satu, mutta älä sitten putoa. (Ja voin kertoa, että sitten kun taas kivun pelosta jäykkänä nousin ponin selkään, maailman kilteimmät luottoratsut nimenomaan tuntuivat yrittivän pudottaa minut.)

Kun selkä on kipeä eikä saisi pudota, on aina hyvä veto mennä varmuuden vuoksi ilman satulaa. Sentään turvaliivin olin lainannut takin alle. Enkä pudonnut, vaikka lähellä oli.

Putoaminen, kuten tunnettua, on sitä todennäköisempää, mitä rajumpia juttuja harrastaa. Ja koska en ollut kovin rajuja juttuja harrastanut siihenkään asti niin päättelin, että esteratsastus on se, mistä luovutaan. Eikä ollut kyllä sellaista ratsuakaan, jolla olisi hyppäämään päässyt. Niin että aika helppo päätös oli se.

No. Selkä tokeni ja sileällä ratsastelu on ollut sille viime vuosina etupäässä hyväksi.

En minä mikään varsinainen esteratsastaja koskaan ollut. Kun vuokrasin vanhaa estehevosta, parhaimmillaan nostettiin esteet metriin. Muuten hyppelöt rajoittuivat sellaisiin, mitä esteratsastajat kutsuvat maahankaivetuiksi. Sellaisia hypeltiin omaksi iloksi, Ruusan emälläkin silloin molempien nuoruudessa.

Siihen nähden, miten paljon esteratsastuksesta aikoinaan tykkäsin, esteitä on ollut yllättävän vähän ikävä. Ehkä siksi, että siinä perusratsastuksessakin on ollut haastetta ja harjoittelua enemmän kuin tarpeeksi.

Nyt kuitenkin on alkanut vanha suola kovasti janottaa. Onhan estehyppelö sitäpaitsi hyvää jumppaa hevosellekin. Jos minulla vaikka joskus olisi sellainen poni, jolla treenata.

Uskaltaisikohan sitä taas kokeilla esteitäkin? Ihan pieniä vaan, ainakin aluksi.