Zeniä ponille - ehkä vähän ihmisellekin P.S. On kevät

Eilinen päivä jäänee historiaan päivänä, jolloin oivalsin jotain ponini koulutuksellisista tarpeista.

Koulutuksellisesta näkökulmasta liikkumisen harjoittelu ei tällä hetkellä ehkä ole prioriteetti numero uno, niin tärkeää kuin liikunta kuntoilun kannalta onkin.

Ruusa nimittäin kyllä liikkuu vikkelästi eteen, taakse, sivulle, ylös ja muihinkin mahdollisiin ilmansuuntiin. Liikkuminen ei ole ongelma, vaan pysähtyminen. Ja etenkin pysähdyksissä pysyminen nanosekuntia pitempään.

Jos ponin ruho pysyykin aloillaan niin vähintään viuhtoo takakavio, kaivaa etukavio tai huiskaa päänuppi.

Eilen sitten katselin tätä ponin omaperäistä toteutusta tehtävästä "pysähdy" ja totesin, että tällaisessa mielentilassa ei tehdä kuin kpäisiä poneja. Turha lähteä tekemään mitään vaikeampaa, kuten vastaavan tehtävän toteutusta yhdistettynä selkään kampeavaan ratsastajaan.

Toisin sanoen se, mitä poni nyt tuntuisi lukujärjestykseensä kaipaavan, on oppiaine nimeltä rauhoittuminen. Emme kuitenkaan lähde luostariretriittiin, vaan etsimme zeniä ainakin näin alkuun aivan yksinkertaisista fyysisistä pysähtymisharjoitteista.

Joku oli harrastanut suolakiven narun kanssa niin, että kivi oli pudonnut maahan. Onneksi tuli nostettua takaisin paikoilleen, rimpula kun nuolemisinnosta päätellen ei ollut saanut suolaa ollenkaan moneen päivään (todellisuudessa saavat ruoankin mukana).

Ponin pysähtymismeditaatio on nyt aloitettu pienistä palasista: kun kaikki raajat ja muut osaset ovat aloillaan - mukaanlukien aivot - seuraa kirjaimellisesti porkkanaa. Jos jalat ehtivät ennen palkintoa liikahtaa, ne palautetaan tyynesti alkuperäisille sijoilleen - vaikka poni olisi liikkeellelähtöä odotellessaan ehtinyt pyörähtää piruetin.

Tässä harjoittelussa on zen tarpeen myös omistajalle.

Tänään olivat ainakin oppimisolosuhteet kohdallaan, sillä kevätauringon kuumotuksessa ei mitenkään ole mahdollista olla pahalla tai levottomalla tuulella. Tämä päti kerrankin sekä otukseen että omistajaan. Ja niin selvittiin seisomisharjoituksista ilman viuhtovia kinttuja tai päitä. Ärräpäätkin puuttuivat yhtälöstä kokonaan.

Ei tässä nyt mihinkään kahville vielä pääse lähtemään ponin suorituksen aikana, mutta ehkä Ruusa alkoi vähän saada ideasta kiinni.

Tämänpäiväisen zenin löytämistä helpotti muuten sekin, että kevätaurinko sai tädin unohtamaan idean ponin köyttämisestä tallin käytävälle ketjuihin.

Sitomisleikkien sijaan harrastettiin leppoisaa yhdessäoloa ilman naruja. Milloinkahan olisimme viimeksi viettäneet aikaa yhdessä ilman sen suurempaa agendaa tai korkeampaa vaatimustasoa kuin karvan irrottaminen ponin nahasta? Joka tapauksessa tarpeeseen tuli.

Ruusa: et kai sä nukkunu? Kaveri; en enää.

Vapaana tarhassa poni antautui raaputettavaksi huomattavasti rennommalla ja vähemmän liikkuvaisella mielellä kuin sisällä seinään sidottuna. Ja jos ponilla alkoi menojalkaa vipattaa, jatkoin vaan harjaamista, kunnes se pysähtyi - ja sitten välittömästi "myötäys" eli harja irti. Näin Ruusa on alunperin opetettu seisomaan paikoillaan harjatessa.

Nyt eletään sellaisia aikoja, että tällaisiin ruoputtelusessioihin on ahkeroiduttava laiskemmankin harjaajan.

En tiedä, onko talvikarvan lähteminen kenenkään muun mielestä riemukas asia. Mutta sen jälkeen kun on pari kertaa odotellut alatisairaan turkinpudotuskauden alkua huhti-toukokuulle, osaa arvostaa normaalin rajoissa alkavaa karvanlähtöä.

Se on kevät nyt!