Istuntaonni antaa viitteitä itsestään

Ei kannata koskaan sanoa ei ratsastukselle, vaikka se olisi pelkkää kävelytystä. (Paitsi ehkä jos kyseinen kävelytettävä aiheuttaa vaaraa tätiratsastajan terveydelle.) Kävelevän hevosen selässä voi vaikka saada istuntavalaistuksen. Näin kävi minulle eilen.

Eilen kävelytin potentiaalista uutta vakioratsua kentällä ilman satulaa. Alkuun tuntui kuin olisin yrittänyt tasapainotella pyörivän tynnyrin päällä. Kesken kävelytystehtävän kuitenkin havahduin epätavalliseen tunteeseen: ratsastus tuntui helpolta ja vaivattomalta.

Istuin pyöreän hevosen selässä tasapainossa, ilman tavanomaista kinnausta jossain päin kroppaa, ilman niin tuttua tunnetta, että ratsastus on vaikeaa. Istunnasta ääritarkka hevonenkin tepsutteli eteenpäin reippaana ja höyhenenkevyenä. Se tuntui myös paljon suoremmalta kuin aikaisemmilla ratsastuskerroilla.

Mitä ihmettä tapahtui?

Ehkä kaksi asiaa: ensinnäkin ilman satulaa ratsastaessa on pakko istua suorassa ja toisekseen paljaassa selässä ei pysy, jos ei käytä korsettilihaksia. Tai pysyyhän siellä tietysti, jos puristaa vastaavalla voimalla jotain muita muskeleita. Esim. sisäreisissä sijaitsevia. Tämän edellämainitun hevosyksilön selässä sentyyppinen pusertaminen päättyy kuitenkin yleensä yhteistyöhalukkuuden äkilliseen katoamiseen. (Ei hevosesta tämän enempää, koska en ole vielä kysynyt, saako siitä blogata.)

On myös mahdollista, että kun tarkoitus on vain kävelyttää mahdollisimman rennosti ilman satulaa, henkinen nuttura pysyy sopivan löysänä.

Tässähän sitä on kohta vuosi tehty töitä sen eteen, että vanha takakenottaja alkaisi istua hevoseläimen selässä vähän ergonomisemmassa asennossa. Ergonomialla viittaan tässä ratsukon sekä kaksi- että nelijalkaiseen osapuoleen.

Jo ennen tätä torstaista valaistumisen hetkeä istuntaonni oli Mian tunneilla pilkistellyt - jopa ravissa - muutamia askelia kerrallaan. Miksei kukaan kertonut aikaisemmin, että hevosen selässä voi tuntua myös helpolta?

Aina olen kadehtien kyylännyt ratsastajia, joiden istunta näyttää vaivattomalta, ja pohtinut, onko sellainen helppous silkkaa illuusiota. Että onko sen eleettömän istumisen takana kuitenkin yhtä hampaat irvessä pusertava tunne kuin minullakin.

Luulen, että avain istuntaonnen taakseen kätkevään oveen on palikoiden oikeanlainen järjestäminen.

Takakenoisen tyylinäyte keväältä 2014.

Minähän olen istunut pitkään varsin näyttävässä takakenossa, jalat edessä ja varpaat ulospäin sojottaen. Sellaisessa asennossa ei varsinaisesti ole helppo vaikuttaa hevoseen tai edes istua sen selässä, vaikka epäilemättä takakeno on alunperin syntynyt juurikin pyrkimyksestä helpottaa istumista.

Kun istuu takakenossa, tyrkkii samalla istuinluillaan hevosen etuosaa alaspäin. Tämä toimii erityisen huonosti hevosella, joka on jo valmiiksi etupainoinen. Yleensähän hevosen lapojen toivotaan ratsailla ennemminkin nousevan ylös kuin lysähtävän jonnekin kentän hiekkaan.

Mian tunneilla istuntapalikoita on sitkeästi sysitty oikeille paikoilleen. Ja se jos mikä on vaikeaa. Kun riittävän kauan kellottaa takakenossa, keho alkaa kertoa aivoille, että kroppa on nyt suorassa. Silloin asennon korjaus tuntuu aluksi kuin olisi juuri hyppyrinnokan jättänyt mäkihyppääjä. Mutta vähitellen voi kehoakin opettaa ja se alkaa taas uskoa, että suora on oikeasti suora eikä etukeno.

Takanojan jäänteenä kehoon on jäänyt myös notkoselkä. Vaikka kuinka kuvittelen istuvani selkä suorana niin kuitenkin se kuulemma on notkolla. Ja kun selkä on notkolla, istun vähän irti hevosesta enkä saa siihen riittävää kontaktia. Silloin ratsastus tuntuu nimenomaan vaikealta.

Tässä näkyy notkoselkä.

Jonkinlainen ahaa-elämys kuitenkin taisi tulla toissatunnilla: selkää pitäisi työntää taaksepäin aivan kylkiluiden alapuolelta. Silloin notkolla roikkuva alaselkä suoristuu ja tuntuu kuin saisi hevoseen paremman otteen, pääsisi istumaan lähemmäs sen selkää.

Koska olen viime aikoina kipeyttänyt alaselkäni maallikkodiagnoosini mukaan nimenomaan kulkemalla selkä notkolla, olen keskittynyt asiaan muulloinkin kuin hevosen selässä. Koirien kanssa lenkkeillessäkin yritän keskittyä siihen, että selkä ei olisi notkolla, painopiste olisi alhaalla ja hartiat pysyisivät rentoina, keskivartalon syvät lihakset aktivoituina.

Näin ahaa-elämys meni ilmeisesti suoraan selkärankaan, sillä seuraavalla tunnilla Mia kiitteli istunnan näyttävän jo yllättävän kivalta, näin lyhyessä ajassa. Minustakin tuntui, että istuin syvällä satulassa, lähellä hevosta. Ja saatoinpa tuntea pienen ylpeyden läikähdyksenkin rinnassa siinä.

Sama oivallus lienee myös eilisen helppoushetken taustalla. Palikat olivat järjestyksessä, istuinluut suorassa kohti hevosta ja ylävartalo suorassa niiden päällä. Katsekin oli ihan huomaamatta hakeutunut ylös sieltä aina niin kauniista hevosen niskasta. Tätä lisää, kiitos!

Aivan tuoretta kuvaa istunnasta ei ole. Tämä on viime viikonlopulta. Istunta on jo sinne päin, vaikka vähän jännitys näkyy ratsukon molemmista osapuolista. Ehkä kuitenkin jotain edistystä näkyvissä verrattuna vuoden takaiseen kuvaan?