Paluu todellisuuteen

Ruusa on ollut viime aikoina niin uskomattoman toimiva ja jopa nöyrä, että olen jo ehtinyt epäillä jonkun vaihtaneen ponini toiseen (joka silti maagisesti tunnistaa minut omakseen). Ei sitä ole vaihdettu, sillä on vain ollut joku erikoinen vaihe päällä.

Vielä yksi kuva näyttelystä. Tauolla käytiin "maastossa".
Kiva mahdollisuus, joka tämänhetkiseltä kotitallilta valitettavasti puuttuu.

Ilmeisesti koko päivän viettäminen näyttelyssä sai Ruusan kiltteyskiintiön niin ääriään myöten täyteen, että poni ei tänään, parin päivän lepäilynkään jälkeen, voinut antaa periksi missään ilman taistelua.

Eipähän pääse itse liikaa leijumaan pilvenreunoilla, kun poni palauttaa tiukasti todellisuuteen.

On myönnettävä, että joskus tädin pelisilmä voisi olla parempi. Niin kuin silloin, kun on päättänyt tehdä ajoharjoituksia, mutta tallinmäellä tuulee niin ettei lakki meinaa pysyä päässä. Ja silloin, kun poni siinä tuulessa ei tavalliseen tapaansa juokse höristen portille tädin kutsuessa, vaan hädin tuskin uhraa silmäystäkään emäntänsä saapumiselle.

Ainoan vapaan tarhan (sen pienen ja ruohottuneen) toisessa päädyssä näkyi Ruusan mielestä jotain niin pelottavaa, ettei se voinut missään tapauksessa suostua ohjasajautumaan sinne. Sen sijaan poni kiemurteli, pyöräytteli piruetteja ja ihan vaan seistä tönötti kuin patsas.

Ensimmäisenä keinovalikoimassa oli käskeä kovempaa, niinhän sitä on aina käsketty tekemään jos poni temppuilee. Vai? Kerran jopa talutin ponin pelottavaan nurkkaan - sieltä poispäin poni käveli reippaasti, vaan takaisin ei millään.

Kokeilin ohjilla näpäyttelyä ja jopa ponin työntämistä takapuolesta (otti se tönäämällä pari askelta, kun on niin pieni että tädin voimin saa sen pois tasapainosta). Mutta sinne pelottavaan reunaan poni ei mennyt.

Kun voimalla ei päästy eteenpäin, yritin vielä kerran nätisti. Talutin ponin hankalaan päätyyn ja syöttelin sille siellä vähän leivänpaloja.

Ja katso, poni suostui lahjonnan jälkeen kävelemään vaikeaan reunaan myös täti persiinsä takana. Koska aikaa oli rajallisesti, tyydyin yhteen kertaan ja lopetin siihen. Mutta onkohan noin, että varsa tosiaan opettaa tädille asioita. Kuten että hyvällä pääsee pitemmälle kuin pahalla?

Ponin sambat eivät kylläkään jääneet ajoharjoitusareenalle. Lyhyt kävelymatka takaisin talliin jouduttiin pari kertaa ottamaan uusiksi, kun ponin ei mitenkään tuntunut olevan mahdollista vain kävellä. Ei, sen piti ohitella taluttajaa, pyöriä, polkea jalkaa ja kuopia. Varmuuden vuoksi vähän hypätä pystyyn.

Vielä laitumelle laskussakin meni 10 - 15 minuuttia, koska (naru)riimun riisumisesta muodostui lähes ylitsepääsemätön erimielisyys. Ruusa ilmeisesti arveli pääsevänsä kamujen luo nopeammin, jos viuhtoo päällään kun emäntä alkaa suhrata solmua auki. Sitä kiukuttelun määrää, kun täti ei totellutkaan. 

Lopulta Ruusan naamalle tuli sellainen ilme, että täti saattoi aavistaa herneen kohdanneen toisensa ponin sievässä pikku päässä. Yhtäkkiä se taas muisti, miten riimu riisutaan.

Kaipa tämä kuuluu asiaan näin varsan kanssa touhutessa. Olisihan se nyt tylsää, jos joka kerta onnistuisi.