Ihana show-ponini

Joskus voi hetkeksi unohtaa, että poni on viallinen ja nauttia päivästä. Eilen oli sellainen päivä. Että ihan on hyvät fiilikset tänä viikonloppuna.

Rimpula täyttää kivasti tädin palkintokaappia.

Kotona rimpula näyttää yleensä lähinnä, no, keskenkasvuiselta rimpulalta. Kun mennään näyttelyyn, sitä saa alkaa katsoa yhtäkkiä ihan eri silmin. Miten se nyt noin hienolta näyttää? Oho, sillehän on tullut ylälinja! Ventovieraatkin ihastelevat.

Näyttelyitä tarvitaan, jotta kriittiset ponitädit voivat hetken aikaa nähdä mussukkansa puleerattuina ja esiintymässä. Minun hieno ponini.

Viikko sitten yritin kotioloissa saada Ruusaa ravaamaan jotenkin ratsumaiseen tapaan. Ruusa lähinnä haistatti p:t ja könkötti eteenpäin alakaula pullollaan. Ei täti osaa ponille näyttelyravia opettaa, juoskoot miten juoksee.

Kehässä annoin ponille sitten vaan ohjaa ja maiskutin. Ja kah, ravi oli jotain ihan muuta kuin kotona.

En voi uskoa, että tässä kuvassa juoksemme me, minä ja rimpulani. Ponin tukka on hassusti, koska se oli yön aikana mennyt ruttuun hupun sisällä - ja huppuhan on juuri siksi, että tukka menisi hyvin.

Ihan kuin poni olisi sanonut, että jep, minua te olette tulleet katsomaan. Jotenkin tuntui siltä, että vaikka näyttelyjuokseminen kotioloissa on Ruusasta ehkä maailman tyhmintä niin kehässä juokseminen oli siitä hauskaa.  

Show-poni, todellakin. Asiaa varmastikin auttoi se, että jätin nyt ärsyttävän leukaketjun riimusta pois. 

En tiedä, oliko pienestä näyttelytreenistä hyötyä juoksemisen kannalta, mutta seisomisen kannalta varmasti oli. Pari kertaa on sitä harjoiteltu namien kera. Kun Ruusa seisoo kivasti, se saa namin. Samalla nami kertoo ponille, missä sen nassun pitäisi suunnilleen sijaita. Ja kun poni on saanut leipänsä, lähdetään liikkeelle, koska Ruusasta seisominen on niin paljon tyhmempää kuin liikkuminen.

Niin tai näin, welsh show'ssa oli tuomari aika hövelillä päällä. Hyvä että ykkösruusukkeita oli paljon, koska niitä kului viikonlopun aikana. Ja niin sai Ruusakin elämänsä ensimmäisen ykköspalkinnon näyttelystä, minun pikku rimpulani!

Ja koska rimpula oli luokassaan yksin, se sai automaattisesti myös luokkavoittajan ruusukkeen. Champion nuori -kehässä oli vain kaksi B-welshiä, joten Ruusa oli samantien vielä reserve nuorikin.

Vaikka ruusukkeet tulivat helposti, poni minusta ansaitsi jokaisen. Niin hienosti se esiintyi.

"Mä vaan näytän söpöltä ja mami nyhtää mulle ruohoa."

Hippoksenkin kehästä tuli kehu, että hyvin kehittynyt. Ja vielä talvella poni oli minusta pikemminkin ikätovereitaan jäljessä!

Hippos löysi suurennuslasillaan suunnilleen kaikki viat, jotka minäkin valitettavasti olen Ruusasta bongannut. Pari ihan minulle uuttakin vikaa löytyi, mutta toisaalta eivät motkottaneet ihan kaikesta siitä, mihin itse olen kiinnittänyt huomiota.

Kakkospalkintohan sieltä napsahti, kuten odotinkin. Ei hassummin ottaen huomioon, että Ruusan emä G sai 3-vuotiaana ainoaksi jääneestä näyttelystään hädintuskin kolmosen. Ruusan pisteet sentään olivat aivan hyvää keskitasoa, jalkakutosia lukuunottamatta.

Hippoksen arvosteluissa ihmetytti erityisesti maininta lyhyestä niskasta. Tässä kuvassa ehkä hiukan taustaa kommentille. En tajua, miten poni seisoi noin kaula kasassa, vaikka yritin saada sitä venyttämään kaulaansa!

Mielenkiintoista oli kumminkin se, että brittituomarin mielestä Ruusalla oli "nice movement" ja Hippoksen tuomarin mielestä liikkeestä puuttuu irtonaisuus. Omakin silmäni on kyllä tarttunut Ruusan liikkumattomaan lapaan, mutta kuvista päätellen lapakin seurasi eilen etujalkaa. Ota näistä nyt selvää.

Tässä harmillisen epätarkassa kuvassa näkyy minusta Ruusalle epätavallisen hyvä etujalan venytys ravissa.

Minä olin, kuten jo sanottua, haljeta ylpeydestä. Isoin pettymys oli kylläkin mittauksen tulos, vaivaiset 129,5 cm. Toivottavasti poni kasvaa vielä ainakin 5 cm korkeutta ja paljon leveyttä.