Jälleen ohjaksissa

Pikku ponin pasmat pantiin tänään kunnolla sekaisin, kun päätimmekin treenata Ruusan kanssa sen omassa tarhassa. Siellä matamilauma on tallannut lumen joka puolelta tasaiseksi ja tilaakin riittäisi vaikka kärryillä kaarrella - tosin niitä kärryjähän meillä ei vielä ole.

Ruusa ei voinut käsittää, että sen tarhassa a) ei ollut kavereita b) ei ollut heiniä c) oli ihan muut ihmiset kuin tavallisesti aamuisin ja d) ponilta otettiin takki pois, vaikka oli noin 15 astetta pakkasta. Siinä se könkötti menemään pää ylhäällä, alakaula kenottaen, ja kiljui talliin jääneille kamuille. Hetken kekkuloituaan Ruusan piti alkaa kuunnella ohjeita allekirjoittaneen suunnasta ja kun poni oli valmis, pyysin sen luokseni valjastusta varten.

Kun tuli ajamisen vuoro, olimme Ruusan kanssa jo kohtalaisen solmussa ylipitkien kangasohjiemme kanssa. Sari sai kuitenkin "huojuvan laivan" nopeasti kuulolle ja kävelemään suoraan. Juuri kun olin kaivamaisillani kameraa esille, Sari tarjosi ohjia minulle. Siismitäapuaminäköohjiin? Jostain syystä tämä oli Sarista hyvä ajatus. (Mutta taas jäätiin ilman kuvia!)

Eipä minulla tässä ajohommassa niin kauheasti ole muita ongelmia kuin lähinnä ohjastuntuman pitäminen ja kääntäminen. (Aika hyvin kuitenkin osaan jo kävellä ponin perässä.)

Ohjastuntumassa ongelmana on lähinnä sen ajoittainen puute. Eihän tämä nyt niin iso ongelma olisi, jos varsa ei koko ajan tarvitsisi tuntumaa kertomaan, että ällös huoli, täällä ollaan, jatka matkaa suuntaan X. Sivumennen sanoen tuntuman pitäisi olla samalla lailla tasaisen tiivis, mutta pehmeä, myös ensimmäisillä ratsastuskerroilla.

Minulta meinaa kadota tuntuma etenkin siitä ohjasta, jolla en ole juuri sillä hetkellä kääntämässä. Ja varsoilla on kuulemma taipumus kääntyä juuri siihen suuntaan, missä ohja on löysä. Eli täsmälleen päinvastaiseen suuntaan kuin kuski suunnitteli.
 

Tässä näkyy hyvin tyypillinen ongelmani: ohja löpsöttää. Kuva on Ruusan toiselta ajokerralta, muistaakseni joulukuulta 2012. Silloin meillä ei ollut vielä suitsiakaan. Tässä kuvassa ohjissa siis minä ja ponin edessä liinan päässä Sari. Enää emme tarvitse taluttajaa, joten Sari voi piiskata - ei kun siis ohjeistaa - meitä kentän laidalta.

Ruusalla pidetään vielä ohjia alla olevan kuvan tapaan normaalia alempana, koska näin ohjat ovat sen pepun molemmin puolin estämässä ponin äkilliset piruettiaikeet. Ja poni on kyllä aikeissaan melko vikkelä.

Ponin kääntämistä helpotti, kun Sari paljasti, että samalla, kun kääntää ohjalla oikealle niin pitäisi itse siirtyä vähän vasemmalle. Mystistä! Mutta toimii. Ja jarrutkin saatiin kohtalaisesti toimimaan.

Ajon ulkopuolella sain taas ojennusta pidätteiden tekoon. Vaikka luulin jo hoksanneeni käsitteen "nopea pidäte ja nopea myötäys", olenkin edelleen hidas hämäläinen. Suunilleen siinä ajassa, kun olen tottunut tekemään yhden pidätteen, pitäisikin ehtiä noin kolme.

Kun pidätteet tekee vähän kuin duracell-pupu kofeiinihöyryissä, ponille ei kerta kaikkiaan tarjoudu mahdollisuutta nojata ohjaan/muuhun päähänsä kiinnitettyyn naruun.

Taas satoi lunta, tänäänkin. Silmä on sielun peili, sanotaan. Mutta kukas Ruusan silmästä heijastuukaan?
(Ja rakastan tuota Canonin Powershot-pokkaria.)

P.S. Ajokuvassa näkyvät valjaat ovat Hööksin halpisrintavaljaat. Siinäpä tukko hukattua rahaa. Jo ensimmäisellä valjastuskerralla Sari totesi, että tällaisilla ei kyllä mitään painoa ainakaan vedetä. Sitäpaitsi ei noissa ole edes mitään, mihin aisat saisi kiinnitettyä. Tämän pystyin toteamaan jopa minä, jonka ajotietämys rajoittuu sormilla laskettaviin kertoihin shettiksen ohjissa (ja niilläkin kerroilla joku muu on valjastanut). Niin ja olenhan joskus hoitanut ravuria eli osaan jollain tapaa niputtaa ravivaljaat, mutta edelleenkään en pukea niitä hevoselle.