Pää täynnä (tietoa)

Viikonloppuna tuli opittua ainakin se, että jos on varsan jaksamiskapasiteetti rajallinen niin on kyllä ponitädinkin.

Itse asiassa oppia tuli niin paljon, että ponitädin pään sähkötaulussa taisi joku sulake kärähtää. Ja kun yritin sunnuntaina vielä saada tehtyä yhden pikkutreenin (ponin kanssa kaksin) pyöröaitauksessa, en enää muistanut edes sitä, miten päin narua juoksuttaessa pidetään.

Tässä vielä ollaan jotenkin samalla aaltopituudella, joskaan ponia ei paljon jaksa täti kiinnostaa.

Linjamme menivät umpisolmuun ja käämit paloivat varsaltakin. Se ei osannut lopulta enää edes seistä paikallaan loimea laittaessa. Itse tajusin treeniä lopettaessani olleeni alun alkaenkin niin poikki, että hädin tuskin jaloillani pysyin.

Meillä on Ruusan kanssa molemmilla lyhyt pinna. Tästä seuraa se, että minä yritän kertoa varsalle, ettei saa hermostua, vaikka omakin kärsivällisyyteni loppuu viimeistään toiseen niskurointiin. Jonkinlainen zen-valaistus olisi nyt tarpeen.

Energiatasoni huitelee jossain ihan väärissä sfääreissä varsan koulutukseen.

Pitää kaivaa naftaliinista se ponitäti, joka sai elämänsä toistaiseksi ainoista koulukisoista tsempparipalkinnon, koska ei hermostunut, vaikka poni esitti keskihalkaisijalla ravilisäyksen sijaan pukkilaukkaa. Enkä hermostunut ratsastusmerkkikokeen esteradallakaan, vaikka poni kielsi kaksi kertaa. Ja nyt sitten tuiskahdan 2-vuotiaalle vähän väliä, kun lapsi ei ymmärrä tai sen hermot eivät ole aivan kasvaneet aikuismittoihin.

Ikävää loppua lukuunottamatta viikonloppu oli kuitenkin erittäin antoisa. 

Muutkin sähläävät

Itse asiassa kurssin tärkeimpiin anteihin opetusopetuksen ohella kuului sen näkeminen, että muutkin sähläävät.

Muutkin sotkeutuvat naruihin ja keskittyessään uuteen asiaan unohtavat, kumpi käsi on oikea ja kumpi vasen. Ja että mitä niillä käsillä nyt sitten pitikään tehdä.

Muutkin ovat hitaita, kun pitäisi olla nopea, ja nopeita, kun pitäisi olla hitaita. Ja vaikka he eivät aina ihan tiedä, mitä ovat tekemässä, silti onnistuvat oman oppimisensa ohessa opettamaan ponilleen myös niitä oikeita asioita. Ja kun katsoo muiden mokailuja, saa jotain työkaluja siihen tilanteeseen, kun itse törmää samaan asiaan.

Kurssilla oli mukana parin Sarin koulutettavan ja Ruusan lisäksi myös 2-vuotias vuonohevosruuna. Meillä oli vuonispoppoon kanssa itse asiassa aika samat ongelmat, Ruusa vain reagoi asioihin vähän teatraalisemmin. Vaikka taitoni pärjätä ponin räiskähtelevyyden kanssa ovat vielä rajalliset, minusta on kuitenkin hyvä, että ponissa on energiaa.

Ajo-oppeja jälleen kerran

Sarin mukaan paikallaan seisomisen pitäisi olla varsalle palkkio, mutta Ruusasta paikallaan nököttäminen on pikemminkin iso rankaisu. Olisin siis halunnut etsiä paikallaan seisomisen ihanuutta. Poni oli uppo-oudossa paikassa kuitenkin sen verran piukeassa mielentilassa, että staattiset treenit jätettiin suosiolla toiseen kertaan. (Ei nyt ihan kannata kuitenkaan väen vängällä ruveta ottamaan senkkaa nenästä.)

Siispä keskityimme itse ohjasajoon.

Välillä Ruusa rupesi tosissaan panemaan vastaan, kun yritin sitä kääntää. Syy löytyi, kuten tavallista, kaksikon kädellisestä päästä.

Tyyppi yrittää kääntää, muttei tajua myödätä ulko-ohjasta.
Naruriimu ja tuollaiset paksut narut olivat meille molemmille uusi juttu, saatiin lainata kurssin ajaksi Sarilta.

Olin unohtanut edellisen ajokerran opin siitä, mihin päin itse pitää liikkua, kun kääntää hevosta. Tämän opin sain tällä kertaa hieman paremmin muistettavassa muodossa: seuraa ponin häntää. Kun poni kääntyy eli siirtää etuosaansa, sen takapuoli kääntyy samalla päinvastaiseen suuntaan. Samalla on itsekin siirryttävä, ettei ulko-ohja jää estämään ponin kääntymistä. Tämän kun hoksasin niin alkoi ponikin tajuta pelin hengen.

Suoraan meno onnistui jo aika hyvin, kuva sunnuntailta. kiitokset kuvausapulaiselle!

Sari lohdutti, että kärryjen kanssa tämä on sitten paljon helpompaa. Tosin kuulin hänen myös sanovan pyöröaitauksen vieressä seisoskelijoille, että jos Ruusa nojaa kevyen kärryn aisaan kuten ulkokankkuaan koskevaan naruun, kärry menee nurin. Voisi siis olla suotavaa huomauttaa ponskille, että olisi paree olla nojailematta. Narulla huiskuttelin terävästi Ruusan peppuun, kun pylly rupesi painumaan vasten narua.

Kääntyy, kääntyy

Kääntävien apujen opettelussa meillä riittää kyllä vielä töitä. Apuja voi treenata vaikka karsinassa siten, että kiinnittää naruriimuun/kuolaimettomiin narun, seisoo itse ponin vieressä satulavyön kohdalla ja panee naruun kevyen paineen - sellaisen, millä ponin haluaa sitten joskus kääntyvän eli todellakin hyvin kevyen. Kun poni myötää vähänkin, käsi myötää myös.

Jotta ei tulisi auttaneeksi ponia omalla kehollaan, voi siirtää narun toiselle puolelle ponia ja pyytää siten ponia kääntämään päätään poispäin ihmisestä.

Miksi ei pitäisi auttaa ponia keholla? No, ehkä siksi, että kun ihminen istuu kärryillä niin siinä ei paljon ihmisen ruho anna ponille suuntaviivoja. Etenkin, jos ponilla vielä on laput silmillä kuten valjakkoajon päävehkeissä.

Jos opetetaan ohjaa, ei silloin vääntelehditä keholla tai toistella suullisia käskyjä. Muuten ei voi koskaan tietää, kääntyykö poni nohevasti siksi, että osaa ohjasavun, vai siksi, että pitää silmällä sitä, mihin suuntaan emännän tassut osoittavat. Sitten, kun poni osaa kaikki tiettyä reaktiota tavoittelevat käskyt, voi tarvittaessa yhdistellä ponin kulloiseenkin mielentilaan sopivan apucocktailin.

Ai mikä tuntuma?

Nämä ohjasavut taitavat kyllä olla meille elämänmittainen haaste. Ruusan pitäisi hoksata, mitä ohjasavut loppujen lopuksi tahtovat sanoa, ja ennen kaikkea minun pitäisi oppia pitämään ne saakelin narut kädessä. Tätä taitoahan kutsutaan myös tuntumaksi. Sellaista ei ole täällä meillä vielä näkynyt. Voisin ostaa, jos jollain olisi tarpeettomana kaupan.

Ainahan se ohjien löpsöttely on paha juttu, mutta erityisen paha silloin, kun likimain ainoa kommunikointikanava ovat ne narut. Meidän touhumme taitaa vielä erehdyttävästi muistuttaa rikkinäistä puhelinta.

Saatoin ehkä kuitenkin saada vähän kiinni tuntuman käsitteestä, kun pääsin lauantaina istahtamaan ihan oikeiden valjakkovaunujen kuskinpukille.

Sunnuntain hommia. Ehkä kannattaisi opetella pysymään vähän kauempana ponista, mutta kauempana en saa sitäkään vähää pidettyä naruja käsissä.

Yleensähän on ihan hyvä, että on kokeillut itse, miltä asioiden pitäisi tuntua, ennen kuin ryhtyy opettamaan asiaa varsalle. Ja minun aikaisempi ajokokemuksenihan todellakin rajoittuu satunnaisiin maastolenkkeihin shettiksillä. On siis välillä aika vaikea hahmottaa, mihin varsan ajo-opetus on menossa.

Sari on kisannut hevosellaan vaativia valjakkoluokkia, joten homman hanskaaminen ei nyt ainakaan jäänyt sen enempää neli- kuin kaksijalkaisestakaan opettajasta kiinni.

Aluksi minua huimasi siellä vaunujen korkeuksissa. Kun minä otin ohjat, oli Sarin vuoro pelätä. Vaivihkaa hän istui ohjanperien päälle ja uskalsi sitten antaa oppilaansa sählätä.

Kun keskityin pitämään nyrkit kiinni, ohjastuntumakin alkoi jollain tapaa hahmottua. Opin, että valjakkohevosen kääntäminen sujuu näin: ensin puolipidäte, sitten myödätään ulko-ohjasta - mutta ei siis heitetä ohjaa kokonaan löysäksi. Hmm, olisikohan tällä jotain tekemistä sen kanssa, että Sari aina käskee myödätä ulko-ohjasta, kun käännän varsaa sisäohjasta? Tulevaisuudessa sisäohjaa on siis tarkoitus häivyttää.

Käyntiä kovempaa en saanut mennä enkä olisi uskaltanutkaan, sillä vireän ajokin ohjaaminen rapsakammassa vauhdissa olisi pannut päänuppini tässä vaiheessa liian sekaisin. Mutta kyllä Sari silti voisi kutsua kurssejaan yhtä hyvin elämysretkiksi hevosten maailmaan.

Vatsalihaksetkin löytyivät vaunujen kyydissä melkein kuin ratsastaessa. Kun rupesin pääsemään asiasta jyvälle niin tuntui kuin Kira olisi lukenut ajatuksiani, kun puksuteltiin kahdeksikkoa jättimäisten vaunujen kera.

Tiedä, vaikka Ruusankin kanssa ruvettaisiin joskus vielä ihan valjakkoa treenaamaan, vaikkakin alkuun on tarkoitus hommata ihan tavalliset koppakärryt (jousitetut), joiden kanssa kuulemma pitää ostaa ravivaljaat.

Summa summarum

Sen, mitä minulle jäi mieleen viikonlopun yleisistä varsankoulutusteeseistä, voi tiivistää ranskalaisin viivoin:

- Muista, että varsaa voi opettaa vain, kun kouluttajalla on varsan huomio. (Vieraassa paikassa sai kyllä huomata, etten todellakaan ole varsalleni se maailman kiinnostavin asia.) Jos antaa varsalle apuja, kun se tuijottaa jotain muuta, ei kannata koventaa apua ennen kuin varsa taas kiinnostuu koulutuksesta. Muuten varsa voi säikähtää.

- Jos et saa varsan huomiota sillä, mitä teet, muuta jotain. Ihan sama, mitä, tyyli on vapaa. Keikuta vaikka peppuasi tai loiki hassusti ympäriinsä. Joskus pitää uskaltaa näyttää naurettavalta.

- Ennen kuin ryhdyt toimeen, tee hyvä suunnitelma. Etukäteen kannattaa miettiä, mistä palkitsee ja miten. Myös kannattaa miettiä, miten toimii, jos varsan reaktio on esimerkiksi päinvastainen kuin mitä toivoi. Muuten voi olla, että tulee opettaneeksi varsalle jotain ihan muuta kuin ajatteli. (Minä saatoin tulla opettaneeksi Ruusalle, että naruriimun nähdessään sen on paras juosta poispäin.)

- Pilko tehtävä pieniin palasiin. Mitä pienemmästä askeleesta kohti päämäärää alkuun palkitsee, sitä nopeammin varsa tajuaa yskän. (Esimerkiksi kun arasta varsasta yritetään koulia helposti kiinni otettava, alkuun kannattaa palkita sitä siitä, että se vilkaisee ihmistä kohti.) Alkuun ei ole edes väliä, tekikö poni halutulla tavalla siksi, että pyydettiin, vai siksi, että se esim. näki puussa oravan.

- Tee, äläkä yritä. Jos ihmisen ote on epävarma, miksi ponikaan luottaisi siihen, että sen kannattaa ottaa ihmisen toiveesta onkeensa? Sari vertasi asiaa siihen, että sanoo toiselle varmalla äänellä "jää kestää painomme" tai jos epävarmasti ehdottelee "kyllä kai se jää kestää, mene sinä edeltä".

- Mitä paremman pohjatyön tekee, sitä vankempi perusta varsan osaamisella on. Eli kannattaa kuluttaa alkuvaiheen harjoituksiin kaikkein eniten aikaa.

- Vähemmän on enemmän. Varsa oppii parhaiten, kun sitä opettaa mahdollisimman lyhyissä pätkissä. Kolme kertaa 10 minuuttia päivän mittaan voi opettaa varsalle huomattavasti enemmän kuin yksi tunnin sessio.

- Opeta jokainen apu erikseen.

- Koska et voi olla nopeampi kuin varsa, ole superhidas. Siis jos varsa esim. juoksee, kun pitäisi seistä, liiku itse hitaasti. Tässäpä haastetta meikäläiselle.

- Moka on mahdollisuus. Jos kaikki menee aina täydellisesti, toistoja tulee vähemmän kuin jos varsan toilailuja joutuu korjailemaan.

Kiitoksia jälleen kerran Sarille oppitunneista, joilla paitsi oppii niin myös saa nauraa hersyvästi.