Lauantaina tallipäivän jälkeen oli kurja olo. Ruusaa ei voinut vähempää kiinnostaa mikään työskentely. Olisiko tullut kumminkin rassattua sitä liikaa? Entinen vahvuutemme, kontakti ja Ruusan halukkuus viettää aikaa kanssani, ei tunnu enää vahvuudelta.
Serkkuni totesi, että pitää vaan käyttää enemmän vahvisteita eli nameja. Serkku kouluttaa työkseen koiria (vai pitäisikö sanoa, koiraihmisiä) ja hänellä on myös pari hevosta. Näin ollen hänelläkin saattaa joku näkemys asiaan olla.
Ruusan kanssahan jätin namit pois kuvioista sen jälkeen, kun se alkoi sovitella purukalustoaan hihaani. Serkkuni mielestä tämä ei ole oikea ongelma. "Ruusalle pitää vain opettaa luopuminen, ei se sen kummempaa ole."
Aiemmin käytin nameina kuivia leivänpaloja, mutta koska kaikki leipä on viime aikoina taloudessamme joko tullut syödyksi tai mädäntynyt muovipussiinsa niin leikkasin sitten kaupan omenasta sopivia paloja. Ruusa rakastaa omenaa, se tuli syksyllä todistettua.
Tähän voisi sunnuntaisen kokemuksen pohjalta lisätä, että Ruusa siis rakastaa kotimaista omenaa. Ulkomainen omppu, vaikka minusta on varsin maistuvaa, oli Ruusalle yök-kokemus. Ensimmäisen palan se otti suuhunsa, viuhtoi päällään ja sylkäisi "makupalan" sitten jonnekin purupatjan uumeniin.
Ponihan oppi luopumisen kerrasta! Tämän jälkeen ei enää ottanut omenaa suuhunsa lainkaan. Omenoita hiukan enemmän Ruusaa kiinnosti pussi, johon olin omenanpalat sujauttanut.
Suurta edistystä ei siis voi sanoa tapahtuneen tässä vahvisteiden vahvistamisessa. Kuivattu leipä taitaa olla ainoa herkku, joka Ruusalle maittaa. Heppanameja on turha ostaa, paria sorttia on kyllä kokeiltu ja enää en niihin rahojani tuhlaa. Ruusa on ehkä ahne, mutta sillä on varsin kultivoitunut maku.
Sunnuntaina vietin koko päivän tallilla tallihommia tehden (tallinpitäjä oli kipeänä) ja harjailin muita poneja tarhassa, vähän kuin salaa herättääkseni omankin ponini kiinnostuksen. Ehkä se vähän kävikin ihmettelemässä, mutta oli huomattavasti haltioituneempi uudesta suolakivestä, jonka viritin ponien tarhaan.
Tänäänkin vielä kipaisin äkkiä tallilla käymään ennen kuin ajoin iltavuoroon töihin, sillä tallinpitäjä ei vieläkään ollut ihan täydessä terässä. Sitäpaitsi suhteellemme Ruusan kanssa tekee nyt varmasti vain hyvää, jos poni huomaa, että läsnäoloni ei aina tarkoita jotain tylsää treeniä vaan pääsen myös mm. ruokkimaan ja viemään ponia karsinasta tarhaan.
Muutenkin olisi hyvä, jos saisin harjoitteita vähän monipuolisemmiksi. Harjaamisesta on ainakin tullut Ruusan mielestä yybertylsää.
P.S. Ruusa kasvaa! Se on taas huiman takakorkea. Tiedä häntä, vaikka olisi kasvukipujakin ja siksi nyrpeä naama harjoituksissa. Lisäksi voi olla jumia taannoisesta kiimasta, sillä Ruusa oli viettänyt pari päivää kävellen tarhan aidan viertä ja ruikkien selkä köyryssä pissaa. Naapuritarhan orhi on niin ihana!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti