Oma poni, paras poni

Toisin kuin otsikosta voisi päätellä, eilinen tallikäynti ei ollut mitenkään erityisen miellyttävä tai Ruusa erityisen yhteistyöhaluinen. Päinvastoin, kun katselin karsinassa niskojaan uhmakkaasti nakkelevaa ponia - ja ulkona vaakatasossa piiskaavaa lumituiskua - hylkäsin suosiolla ajatuksen jonkinlaisista talutusharjoituksista ja tyydyin pelkkään harjaukseen.

Olisi varmaan tehnyt hyvää eilen tehdä vähän nöyryystreeniä irtojuoksutuksen merkeissä, mutta en halua juoksuttaa ponia liian usein ympyrällä (vaikkakaan Ruusan tekemä kuvio ei tuossa suorakulmaisessa tarhassa niin kovin usein ihan ympyrää muistutakaan). Meillä kun on tulevalla viikolla edessä taas oikein tehotreenit. Sari tulee maanantaina tsekkaamaan tilanteen ja viikonloppuna menemme hänen pitämälleen maastakäsittelykurssille.

Huonosta päivästä huolimatta olen hävyttömän tyytyväinen poniini. Ehkä siksikin, että mittasin ponin eilen ja se on ehkä sittenkin vähän kasvanut. Epävirallisen mittauksen tulos oli edestä 128 cm ja takaa pari milliä päälle 130 cm. Moni tuntemani welsh on kasvanut senttejä vielä 3-vuotiaanakin, ja itse asiassa Ruusan 4-vuotias tarhakaveri kasvaa vieläkin. Joten ehkäpä Ruusastakin tulee edes se 133 cm, joka siitä "pitäisi" tulla, jos nyrkkisääntö pitää paikkansa. Siis se, että vuotiaana hevonen on kasvanut 90 prosenttia korkeudestaan.

Olen siis vihdoinkin löytänyt ruusunpunaiset lasit nenälleni! Päässäni kaikuu vain ajatus, että Ruusasta voi tulla vielä ihan mitä vaan.

Tällainen usko toki kannattaisi pitää ihan omana tietonaan, koska Suomessa kynttilä on parasta pitää vakan alla ja niin edespäin.

Erästäkin hevosfoorumia lukiessa on tullut selväksi, että omistajan pitäisi ymmärtää, että hänen poninsa on aivan tavallinen eikä hänen siksi sovi olla ponista millään tasolla ylpeä. Jos omistaja luulee, että ponin laadukkuutta todistaisi esimerkiksi menestyminen joissakin karkeloissa, hän ei voisi olla enempää väärässä. Poni on tietenkin menestynyt vain siitä syystä, että kaikki oikeasti laadukkaat yksilöt jäivät kotiin. 

Minusta on kumminkin kiva katsella omaa poniani ruusunpunaiseksi sävytettynä, sillä tähän saakka olen nähnyt sen lähinnä kokoelmana erinäisiä vikoja, joita en nyt viitsi ruveta tässä luettelemaan. En tiedä, miksi on niin vaikeaa nähdä rakkaassa ponissaan enemmän hyvää kuin huonoa. Jalostuksen kannalta oman poninsa virheet pitäisi tietysti kyetä näkemään, mutta pitäisi kyetä myös arvostamaan sitä hyvää.

Hassua on se, että kun katson vanhoja kuvia, joissa silloin näin aivan karmean ilmestyksen, ei se minusta enää niin kauhealta näytäkään.

Ruusa maaliskuussa 2012. Ihan kivannäköinen 1-vuotiskevättään viettävä ponineitohan se oli, vaikka itse silloin näin ponissa lähinnä vikalistan. No joo, onhan tuo alaskiinnittyvä alakaula edelleen aika messevän näköinen, mutta silti.