Ihan totta nyt jo irti siitä ohjasta

Viimeviikkoinen testipilotointi herkän ponineiti S:n selässä sai minut pohtimaan omaa apujenkäyttöäni ja istuntaani jälleen kerran uudelleen, kun eilen ratsastin jälleen vakioratsullani herra S:llä.

Tajusin käyttäväni apuja hyvin suurieleisesti. Olen aina ajatellut, että vakioratsuni "vaatii" paljon pohjetta, jotta ryhtyisi oikeasti tekemään hommia halutuilla lihaksilla. Nyt rupesin miettimään, tarvitseeko poni todellakin voimakasta apua vai sietääkö se sitä vain. Ja miten se voisikaan reagoida pieneen apuun, jos en anna sille siihen mahdollisuutta!

Sillä ainahan pitäisi ensin antaa hyvin pieni apu ja koventaa sitä vasta, jos hienovaraiseen pyyntöön ei tule reaktiota. Jos unohtaa sen ensimmäisen kuiskauksen, poni "vaatii" äänen korottamista aina ja ikuisesti.

Siirtymissä olen sentään jo muistanut antaa ponille mahdollisuuden. Kun herra S on avuilla, se siirtyy käynnistä raviin suunnilleen vain lonkkien avaamisella. Ja siirtyy ravista käyntiin, kun puhallan reippaasti ilmat keuhkoista. Unohdan kuitenkin hienovaraisuuden, kun esim. taivutan ponia tai pyydän sitä nostamaan enemmän selkäänsä. Apujen turhan vahvaan käyttämiseen ajaa myös se, että istuntani ei kerta kaikkiaan ole riittävän vakaa.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa... Tämä kuva tiivistää aika tehokkaasti virheeni ponin selässä.
Vähän hävettää julkaista tällaisia kuvia, mutta menköön nyt. Kuva on helmikuun alusta.

Oivallinen tilaisuus itseruoskintaan on löytynyt myös otsikon aiheesta, viimeviikkoisen ja tämänviikkoisen ratsastuksen yhteisoivalluksena. Nimittäin käteni. En selvästikään jäänyt neiti S:n suuhun kiinni (ainakaan pelkästään) siksi, että minua hirvitti sen vauhti, vaan siksi, että minusta on taas tullut kädelläratsastaja.

Ja minä kun 10 vuotta sitten tein ison työn - tarkan opettajan yksityistunneilla kolmesti viikossa - saadakseni käteni höyhenenkevyeksi. Nyt taas käännän sisäohjalla ja käsi on jatkuvasti jännittynyt hartiasta lähtien. Tai oikeastaan voisi sanoa leuasta asti. (Vemputukseen en sentään ole edelleenkään sortunut, tänk gaad.)

Mutta Herra S sietää liiallisen ohjankäyttönikin, umpikiltti kun on. Eipä kuitenkaan tarvitse ihmetellä, jos poni alkaa tuntua suusta epätasaiselta.

Tähän asti paras ratsastuksenopettajani sanoi aina: jos tekee mieli käyttää kättä, käytäkin jalkaa. Tämä tosin muistaakseni viittasi etupäässä kääntämiseen, jossa, kuten jo sanottua, kyllä käytän kinttujani jo turhankin reippaasti. Puolipidätteiden tekoon olen aivan omatoimisesti omaksunut periaatteen jos tekee mieli käyttää kättä, käytäkin vatsalihaksia.

Käytännössä jälkimmäinen periaate toteutuu vaihtelevalla menestyksellä. Koska vatsalihakseni muistuttavat hyytelöä eivätkä tästä huolimatta ole tänään lainkaan kipeät, voimme päätellä, että ne eivät kovin aktiivisessa käytössä olleet eilen ponin selässäkään - vaikka menin taas enimmäkseen harjoitusravia.

Pidän käden kovuutta pahempana virheenä kuin hiukan suurieleistä pohjetyöskentelyä, joten eilinen ratsastus meni pitkälti käden rentouden etsimiseen. (Aivokapasiteettini ei riitä kahden ongelman samanaikaiseen korjaamiseen.) Huh! Ei minulla mitään taikasauvaa siihen rentouden löytymiseen ole, kunhan yritin kovasti keskittyä huomauttelemaan itselleni aiheesta.

Mielenkiintoinen yksityiskohta tässä kohtaa on se, että kun minulle oikeakätisenä yksilönä on aina ollut oikea kierros haasteellisempi - ja ponille samaten - niin nyt "kätisyytemme" tuntuu kääntyneen. Kun teen esimerkiksi kahdeksikkoa, oikein huomaan, kuinka oikeaan kierrokseen molemmat rentoudumme. Mitä ihmettä on tapahtunut?