Pulssi bongattu, väärässä paikassa

Viikko sitten kävi niin, että poni ei yhtäkkiä kyennyt ollenkaan kävelemään soratiellä.

Äkillinen jalattomuus, vaikka vain paikallinenkin, tietenkin saa välittömästi hälytyskellot kilkattamaan. Tällä kertaa kuitenkin hiljensin hälytyskellot toteamalla, että ponin kaviot olivat vain tunteja aikaisemmin kohdanneet vuoluveitsen. 

Koska ongelmaa ei ollut laidunolosuhteissa havaittavissa, jätin ponin sinne.

Mutta sitten, tietysti juhannuksena, ponin jalassa kättä vasten puski pulssi. Lähinnä pulssia tuntui oikeassa etusessa. Suljin välittömästi laitumen portin, mikä nostatti kavioeläimissä protestimielialaa.

Koska laidunnuksen radikaali rajoittaminen ei hävittänyt pulssia, panimme rakentaen.

Yksiöasukki. Sairastarha ei ole ehkä ihan niin pieni kuin kaviokuume-epäilyssä pitäisi olla, mutta emme raatsineet tehdä pienempää.

Ponista tuli siis toistaiseksi määrittelemättömäksi ajaksi yksiöasukki. Yksiö on siksikin, että herkät kaviot piti suojata töppösillä. Töppöset eivät istu niin hyvin, että haluaisin jättää ponin ne jalassa vapaaksi laajalle epätasaiselle metsäpohjalle. Ongelmien listalla on riittävästi mittaa ilman uutta jännevammaakin.

Päätin jo aikaa sitten, ettei Ruusaa enää panna sairastarhaan. Päätös oli ennen kuin epäilin kaviokuumetta. Jännevamman kanssa voi vähän ottaa riskiä ja katsoa, paranisiko se isossakin tarhassa, mutta kaviokuumeen kanssa ei leikitä. (Kieltämättä liikunnan rajoittamisella on ollut suotuisa vaikutus myös jänteelle.)

Keskelle pikkutarhaa petasin ponille olkipedin, että saa lepuutella mahdollisesti kipeitä kinttujaan vaakatasossa. Ja poni arvosti! Ensin se teki pahnalle makutestin ja sitten köllöttelytestin.

Siinä, missä itse ajoittain epäilen mahdollisesti kuolevani ahdistukseen ja stressiin, poni on suhtautunut vankeuteensa hämmästyttävän tyynesti. Toki se uutuudenviehätyksen jälkeen on alkanut vähän tylsistyä, mutta ei ole näyttänyt kovin stressaantuneelta.

Kun on tylsää, joka nurkka pitää tutkia.

Vaikka rimpulalle on tulossa perjantaina eläinlääkäri tiineysultran tiimoilta, kaviokuumeahdistuksen kourissa oli pakko soittaa joku tekemään tilannearviota heti arjen koitettua.

Eläinlääkäri puristeli rimpulan kavioita pihdeillä ja tarkkaili silmä kovana sen askellusta pienellä ympyrällä. Rimpula ei ymmärtänyt pienen ympyrän kävelemisen ideaa, mutta sai molemmista testeistä puhtaat paperit.

Eläinlääkäri ei siis pitänyt akuuttia kaviokuumetta kovin todennäköisenä selityksenä lievähkösti voimistuneille kaviopulsseille. Hänestä käsillä oleva tilanne vaikuttaisi johtuvan kavionpohjan herkkyydestä.

Annoin sille pallon. Se kiinnosti hetken.

Toisaalta Ruusan etukaviot ovat aika epätasaiset, sellaiset juovikkaat. Tämän vuoksi eläinlääkäri epäili, että ponilla saattaa olla lievä krooninen kaviokuume.

Tässä kohtaa on pakko käyttää ns. nuorisokieltä: WTF.

Olenko ollut niin huono poninomistaja, että ponilla on ollut ehkä vuosia kaviokuume, enkä ole sitä tajunnut? (Eivätkä sivumennen sanoen ponia syynänneet lukuisat eläinlääkäritkään.)

Jos Ruusalla on ollut aikaisempina laidunkausina kaviokuumetta, se on peittänyt sen hyvin. Pulssit ovat pysyneet piilossa. Näyttelyissä poni on liidellyt pokaalien arvoisesti. Jotenkin vaikea uskoa, että tämä onnistuisi akuutissa kaviokuumeessa. Talviaikaan arkomista on kyllä karkealla pohjalla välillä ollut, mutta ei tossut tai kengät jalassa.

Tallinpitäjän konsultoima kengittäjäkään ei heti uskonut krooniseen kaviokuumeeseen. Sen sijaan piti hyvinkin mahdollisena, että vuolu ja kosteaksi muuttunut sää ovat yhdessä olleet ponin kengättömille kavioille hankala yhdistelmä.

Kaverit käyvät välillä katsomassa, että ponilla on yksiössä kaikki ok.

Koska saapikkaat jalassa seisoskelu ei ole toistaiseksi hävittänyt pulsseja, päätin jatkaa tilanteen hoitamista kaviokuumeena. Päätin jopa varmuuden vuoksi ostaa ponille vähäsokerista Golden Grass -heinää, sillä tallin puolesta tulevasta heinästä korsirehusta ei ole analyysiä.

Hyvä suunnitelma muuten, mutta minulle myytiin aika lailla ei-oota. On kuulemma ollut kova menekki, kaviokuumeita pukkaa joka suunnassa. Myös muualla Euroopassa. Elokuussa vasta tulisi seuraava lasti. Koska kuitenkin oli hätätilanne, sain kuitenkin hankittua kolme 20 kilon pussia.

Golden Grasshan on aika lailla nimensä veroista ainakin hinnaltaan. Kultaheinää poni sai natustella nyt alkuun sisäruokinnassa, sillä tuskinpa kavioille tekee hyvää myöskään hautua 24/7 bootsien sisällä. Päivät Ruusa toki saa viettää ulkoilmassa.

Ponilla oli karsinassa riistakamera. Tällaista menoa oli kuvissa. (Kuiviketta vaan laitoin liian vähän, ei ollut tähän hätään kuin olkea.)

Ensimmäisen karsina-aamun jälkeen tuntui ihan kuin pulssit olisivat vähän vaimenneet. En ole kuitenkaan varma, johtuiko tämä a) tilanteen aidosta paranemisesta, b) toiveajattelusta vai kenties c) pienestä turvotuksesta, jonka seisottaminen on nostanut eristeeksi ponin jalkoihin.

Niin tai näin, maanantaina käynyt eläinlääkäri ei nähnyt tarpeelliseksi määrätä ponille kipulääkettä, koska se ei vaikuta kipeältä ja koska kaikenlainen lääkitseminen on tiineyden alkuvaiheessa riski. Riski on pieni, mutta se on.

Tämä oli suosikkini riistakameran kuvista. En tiedä, hinkkaako se päätä olkeen vai nukkuuko. 

Koska pulssi joka tapauksessa on jalassa jostain syystä, en voinut olla kysymättä mielipidettä vielä toiselta eläinlääkäriltä. Hän oli alkuun kipulääkkeen kannalla, mutta kävi sitten varovaiseksi, koska alkutiineys.

Joten päädyimme vanhan kansan konstiin: kylmäykseen.

Kaviota itseään ei tarvitse kuulemma upottaa jäähän, vaan riittää kun käärii kylmäpatjan sääreen. Silläviisiin viilentyy veri, joka sitten kavioon virratessaan viilentää oikeasta paikasta.

Tätähän olemme jo vasemman etukintun kanssa harrastaneet ojentajajänteen vamman takia. Ehkä tämä selittääkin sen, että pulssi tuntuu huomattavasti selvemmin oikeassa kintussa.

Oo, ruokalähetti saapuu!

On tämäkin. Poni on vuosikaudet laiduntanut 24/7 ainakin neljä kuukautta vuodesta, jopa pitemmälle syksyyn kuin olisin halunnut. Ikinä ei mitään ongelmaa eikä poni ole tolkuttomasti lihonutkaan. Nyt se on laiduntanut varsin rajoitetusti ja heti pukkaa kaviokuume-epäilyä. Lihavakin se on kuin olisi varsomassa jo tänä kesänä.

Toisaalta olen pelännyt kaviokuumetta, koska astutusreissujen ynnä muiden takia on tullut paljon nopeita ruokinnan muutoksia. Toiselle oriasemareissulle sain sentään kotitallilta heinää mukaan, mutta edellisellä kotitallilla ei laidunkauden alkamisen takia ollut enää mitään vietäväksi sen enempää oriasemalle kuin uuteen kotiinkaan.

Ponia katsomassa käyneen eläinlääkärin mukaan menossa on paha kaviokuumekesä. Ilmeisesti ruoho on tänä vuonna erityisen vahvaa. Varovaisuuteen on siis syytä.

Toivotaan nyt kuitenkin, että kyseessä ei tosiaan olisi kaviokuume ja että poni pääsisi vielä takaisin laitumelle, edes rajoitetusti.

Onnea ja epäonnea

Ruusalla oli tänään toisen siemennyksen ensimmäinen tiineysultra. Koska viimeksi oli vähällä mennä koko kiima ohi, olin tällä kertaa varannut ajan aamulle. Tosin sittemmin ymmärsin, että perjantai on siementilausten kannalta kokonaisvaltaisesti huono ultrauspäivä, koska oreilla ja ilmeisesti myös spermaläheteillä on viisipäiväinen työviikko.

No, onneksi kävi niin, ettei siemenlähetys ole tässä vaiheessa tarpeen:

Kuvassa alkio.

Pulla on siis uunissa (ja niitä on vain yksi)!

Varsaprojektin välitavoite numero 1 on saavutettu. Seuraava välitavoite on toinen tiineysultra, joka tehdään parin viikon päästä. Jos kaikki menee hyvin, ultrassa pitäisi silloin jo näkyä sykkivä sydän.

Kun vaan ei sattuisi mitään! Nyt on kyllä niin jännät paikat, että pääni saattaa epähuomiossa räjähtää.

Tämähän tarkoittaa sitä, että tästä eteenpäin poni elää pumpuliin käärittynä.

Valitettavasti olen jo ehtinyt epäonnistua pumpuloinnissa. Eläinlääkärin ultra nimittäin paljasti ponin jalasta vähän ikävämmän jutun: ojentajajänteeseen ilmestynyt patti ei ollutkaan suhteellisen harmiton kolaus, vaan ihan perinteinen jännevamma. En edes tiennyt, että poni voi onnistua reväyttämään ojentajajänteen, mutta näin on käynyt.

Vamman vakavuusaste on noin 10 prosenttia eli ei toivoton, muttei hyväkään. "Jos tämä olisi koukistajassa, se olisi tosi ikävä", totesi eläinlääkäri. Ojentajassa vamma on vähän harmittomampi, mutta ei se siinäkään kiva ole.

Toisin sanoen ei meillä sille satulalle sitten ihan heti olekaan käyttöä.

Tässä tilanteessa haluaisin tietysti välittömästi kiinnittää ponin jalkaan iilimatoja, akupunktioneuloja, prp-pistoksia, lasereita ja mitä näitä nyt on. Mutta kun ponin sisällä on uuden ponin hauras alku, ainakin suurin osa kaikesta menee osastoon riskipeliä.

Olin jo varannut Ruusalle tutkimusajan ortopedille huomisaamuksi. Sitten tulin kuitenkin katumapäälle: parhaillaan on menossa juuri se kriittinen alkionkiinnittymisvaihe, jossa kaikenlaista stressiä ja pöpöaltistusta pitäisi välttää. Matka eläinlääkärin luo sisältäisi epäilemättä hyvänlaisen annoksen molempia.

Ottaen huomioon, että rimpulan todennäköisyys päätyä urheilukäyttöön on ilman jännevammaakin varsin pieni, tiineys on nyt se, mitä vaalitaan. 

On ponilla lanneselkäkin jossain määrin jumissa, mutta minkäs teet. Ei paljon muuta kuin antaa laiduntaa ja ehkä vähän jumpata, sanoi osteopaatti, jolle soitin hätäpuhelun alkuviikosta heti ortopedin jälkeen. Hän ei ainakaan suostuisi hoitamaan ponia tässä vaiheessa tiineyttä.

Niin että mitäs tässä sitten paljon muuta, kylmäillään ja talutellaan. Toivotaan, että jalka paranisi nopeasti ja alkio kehittyisi eläväksi varsaksi asti.

Hei hei, hevosvakuutus

Noin kuukausi sitten se kolahti omastakin postiluukusta, LähiTapiolan ilmoitus hevosvakuutuksen loppumisesta ja vaihtumisesta uuteen. 

"Moni asia on LähiTapiolan uudessa Hevosvakuutuksessa paremmin kuin ennen", kertoi lappunen. Kauneushan on katsojan silmässä ja tällä kertaa hevosvakuutuksen parannukset vakuutusyhtiön näkökulmassa. Asiakkaan vinkkelistä uudistus tarkoittaa sitä, että enemmällä rahalla saa huomattavasti vähemmän. 

Uuden hevosvakuutuksen ehdoissa korvausten ulkopuolelle on suljettu lähes jokainen vaiva, jonka takia Ruusaa on ikinä hoidettu, kuten krooniset hengitystiesairaudet sekä kaikki tuki- ja liikuntaelinten vaivat. Ja tietysti paljon muuta. 

Mahatutkimukset vakuutus näemmä edelleen korvaisi. Silti herää kysymys, miksi maksaisin yli 500 euroa vuodessa vakuutuksesta, joka ei korvaa käytännössä mitään. Koska en ole keksinyt tähän kysymykseen tolkullista vastausta, ponini jäi vastikään ilman eläinlääkärikuluvakuutusta. (Edit: suppea eläinlääkärikuluvakuutus puolestaan on todellakin niin suppea, etten halua maksaa siitä.)

Ex-vakuutettu vappuna.

Jos Ruusa olisi terve, kilpailuttaisin muut hevosvakuutuksia tarjoavat yhtiöt. Näillä spekseillä emme kuitenkaan taida kuulua asiakasryhmään, josta yhtiöt olisivat varsinaisesti kiinnostuneita kilpailemaan. Tai ainakaan tarjoamaan sellaisia ehtoja, joista kannattaisi maksaa.

Muutama kuukausi sitten minulle soitti puhelinmyyjä, joka yritti saada minut keskittämään LähiTapiolaan myös muut vakuutukseni kuin hevos- ja koiravakuutukset. Nauratti. (Ja Saara Auvisen tapauksesta lukemisen jälkeen myös suututti.)

Toisaalta hevosvakuutusten tarjoaminen entisenlaisilla ehdoilla taitaa olla kannattamatonta liiketoimintaa juuri minun ja Ruusan kaltaisten asiakkaiden vuoksi. 

Ruusan laajin mahdollinen eläinlääkärikuluvakuutus otettiin ponin ollessa parin viikon ikäinen. Siinä vaiheessa poni oli vielä täysin terve, joten vakuutukseen ei tullut mitään hevoskohtaisia rajoituksia. Vakuutus oli huikea eikä Tapiola kertaakaan evännyt korvausta - jopa irtopalakuvaukset korvattiin, koska ponilla oli ollut jaloissa hiukan turvotusta. Myös hiekkamahan aiheuttamat klinikkapäivät maksettiin mukisematta.

Vuosien varrella olen saanut vakuutuskorvauksia nelinumeroisen summan, enemmän kuin olen vakuutuksesta maksanut. Joten kiitos näistä yhteisistä vuosista, entinen Tapiola. Kiitollisuus ei kuitenkaan riitä pitämään asiakkuuttani. Ehkäpä se oli tarkoituskin.

Tässä tilanteessa katson viisaammaksi panna 551,60 euroa vuodessa vaikka säästötilille kuin vakuutusyhtiön tulosta lihottamaan. (Tai no, tuskin se säästötilille ehtii, eiköhän se mene ihan siihen mihin vakuutuskorvauksetkin ovat menneet.)

Kyllä kannatti säästää näitä studiokuvia tällaisiksi kuvituskuviksi.

Ensin ajattelin, että hiiteen koko vakuutus ja etenkin LähiTapiola. Sitten kuitenkin tajusin, että eläinlääkärikuluvakuutuksen mukana menisi myös vastuuvakuutus. Koska olen liian laiska ja saamaton kilpailuttamaan, alistuin pitämään vastuuvakuutuksen ex-Tapiolassa. Ja koska sitä ei saanut pelkästään, voimaan jäi myös henkivakuutus. 

Vuosikaudet eläinlääkärikuluvakuutusta pitäneenä nyt on alaston olo. Mutta kyllä siihen tottuu. Ruusan emällähän ei ollut vastuuvakuutustakaan, koska yli 20-vuotiaalle ei mikään vakuutusyhtiö myöntänyt. Ikään kuin 20 ja risat -ikäinen poni olisi liikenteessä hasardimpi tapaus kuin tuoreempi kollegansa.

Se on täällä

Mikäs se tämä on?

Kyllä, se on ponisatula. Vieläpä sama satula, jonka jo syksyllä tilasimme. Merkiltään Barclay & Co, siis entinen Cliff Barnsby. Tosin siinä ei minusta kyllä näytä olevan tilattuja lyhennettyjä paneeleja. (Päivitys: Kuulemma onkin lyhennetyt paneelit, mutta lyhennys on vain 1,5 cm. Kuulemma paneelit on myös muotoiltu niin, että painetta tulisi mahdollisimman vähän satulan takaosaan.)

Yllä näkyvän näyn taustatarina on seuraavanlainen: Viime viikon maanantaina olin keskittynyt työntekoon, kun puhelimeni pirahti ja kertoi, että Hipposportista soitetaan. Siellä oli satulastudion herra, joka kertoi ällistyttävän uutisen: Ruusalle tilattu satula on Espoossa. 

Eihän siinä mennyt vuottakaan.

Tänään mainittu ratsastusväline sitten saatiin samaan tilaan suunnitellun käyttäjän kanssa, ihan kotitallille. Ja mikä hämmästyttävintä, satulansovittajalla oli mukanaan myös toinen Ruusan miniselkään ehkä mahtuva penkki. Tässä oli kaksi satulaa enemmän kuin ensimmäisellä sovituskerralla.

Alla olevassa kuvassa näkyy Prestigen uusi poniestesatula. Se oli aivan äskettäin saapunut Hipposportiin ja sitä sitten mallattiin Ruusa-ponin selkään. Tähän asti kaikki Prestigen 15-tuumaiset ponipenkit ovat olleet Ruusalle isoja, mutta tässä paneelit oli muotoiltu niin, että satulassa oli potentiaalia. 

Kuten tarkkasilmäiset lukijat varmasti huomaavat, kumpikaan satula ei istu ponin selässä kovinkaan ihanteellisessa tasapainossa. Tämä on kuitenkin kuulemma korjattavissa toppaustoimin. 

Perjantaina molempia satuloita räätälöidään juuri Ruusa-ponille istuvammiksi. Tämän jälkeen toivottavasti ollaan tilanteessa, jossa ratsastajakin pääsee niitä koeistumaan - ihan aidossa tilanteessa.

Minähän odotan satulan saamista innolla siksikin, että olen valmistautunut oikean satulan saapumiseen hankkimalla jo hyvissä ajoin upouuden satulahuovan. Siis viime syksynä. 

Se on sellainen aikuisten hieno (eli ei kirkkaan värinen kuten lähes kaikki muut huopani), kiiltäväpintainen beige tummansinisillä kanttauksilla. Liian hieno lampaankarvasatulaan. Minulla ei ole beigeen mätsääviä suojia, mutta ajattelin, että joko tummanruskeat tai mustat menevät. Senvärisiä minulla on.

Huopa on odottanut kuukausia. Välillä olen sitä hipelöinyt. Viime aikoina olen miettinyt, pitäisikö se sittenkin kiinnittää karvasatulaan siltä varalta, että Ruusan selässä ei muita satuloita ehtisikään käydä. 

Mutta nyt on siis ehkä sittenkin mahdollista, että vaalittu huopa voidaan ottaa suunnitellunkaltaiseen käyttöön. Siis olettaen, että poni on jossain vaiheessa sellaisessa ratsastuskunnossa. (Ja olettaen, että kaiken tämän vaalimisen jälkeen raatsin likastaa huovan.) Tähän pitäisi tietysti laittaa kuva huovasta, mutta koska en ole sitä kuvannut niin jätetään photo-op käyttöönottoon. 

P.S. Ei se poni taida tiineenä olla. Oriasemalta paluun jälkeinen autuustila on nimittäin vaihtunut normaaliin kärsimättömyyteen. 

Poni kotona - ja ehkä maailman söpöin varsa

Ruusa palasi oriasemalta viime viikon torstaina - tuoresiirrolla siemennettynä ja ovuloineena. 

Kun toukokuussa hain tammaa kotiin ensimmäiseltä oriasemakeikalta, se huuteli minulle jo ennen kuin näin koko ponia. Tällä toisella kerralla se hiukan nosti päätään ja katsoi sen näköisenä, että "ai, säkin olet täällä". Jatkoi sitten (sivumennen sanoen valtavan) heinäkasan harventamista.

Ei ole tainnut olla kovin musertava paikanvaihdosstressi tällä kertaa.

"Ihana!" tuumii Ruusa varsasta.

Odotin, että paluu uudehkoon kotiin olisi herättänyt ponissa jonkinlaista levottomuutta, edes pienen kiljaisun kavereiden nenäkosketuksesta. Mutta ei. Ruusa nuuhkaisi kamut nopeasti ja oli sitten kotonaan. Siinäpä se draama. Ja hyvä niin.

Paluuta seuraavana päivänä kylläkin oli pientä liikehdintää, kun rimpulalle selvisi, että naapuritarhaan oli sen poissaollessa ilmaantunut uusi asukas.

Ruusalla oli välittömästi silmät sydäminä ja sydäntälämmittävä hörinä sieraimissa. Eikä ihme. Oletteko ehkä koskaan nähnyt mitään söpömpää kuin tämä varsa?

Varsa on paitsi söpö, myös rohkea ja ystävällinen. Sitä ei tarvinnut kauan kameran linssillä tähtäillä, kun se jo marssi tuttavuutta tekemään. Oli ponitädilläkin äkkiä silmät sydäminä.

Näissä kuvissa varsalla on ikää kolmisen päivää. Nythän se näyttää jo ihan erilaiselta, koska sellaisia ne pikkuvarsat ovat. 

Koko aidan toisen puolen lauma on tulokkaaseen sen verran ihastunut, että alussa hörinäkonsertista pystyi aina päättelemään, koska varsa oli lauman näköyhteyden päässä. Nyt ovat tainneet jo vähän tottua.

Toivon, että ihanaisen varsan katselu synnyttäisi Ruusassa jonkinlaisia varsakuumehormoneja, jotka edesauttaisivat tiinehtymistä. En tiedä, onko tällaiselle toiveelle mitään tieteellistä perustaa, mutta onhan tässä nyt parempi lähtökohta kuin edellisen siemennyksen jälkeisessä muuttostressitilassa.

Ruusa on ollut oriasemalta paluun jälkeen jotenkin erityisen tyytyväisen oloinen. Poni on ihan oma touhukas itsensä, mutta jotenkin hyväntuulisempi. Ei ole suivaantunut edes vatsasektorin raaputtamisesta harjauskivellä.

Tästä äkkinäisen tekee tietysti kovasti mieli päätellä, että oriasemalta palasi yksi poniyksikkö enemmän kuin sinne meni. Pettymysten lieventämiseksi on kuitenkin ajateltava, että ehkäpä poni on ihan vaan kotoutunut. 

Poni rupeaa olemaan aikamoisessa näyttelykunnossa, ei ole tainnut oriasemallakaan nälkää nähdä. Nykyiseen paikkaan muutettuaan Ruusa on lihonnut suorastaan järkyttävää vauhtia.

Laumatovereitaan Ruusa on lähentynyt siinä määrin, että syö ruunan kanssa samalta heinäkasalta ja nuoren tamman kanssa jopa samasta kiposta, kun omat murot on ahmittu (onneksi kenenkään kipossa ei tällä hetkellä ole muuta kuin kivennäistä).

Eilen laumasuhteissa sitten tapahtui merkittävä läpimurto: sain tallinpitäjältä Facebookissa videon, jossa Ruusa ja mainittu 2-vuotias aivan tohkeissaan rapsuttelivat toisiaan! En äkkiseltään keksi ihanampaa näkyä. En nimittäin ole nähnyt Ruusan rapsuttelevan ketään sitten viime kesän, vaikka se on hyvin läheisyydenkaipuinen tyyppi.

Uskallankohan edes sanoakaan, mutta ihanuutta on riittänyt jopa terveysosastolle asti: Keuhkolääkitys on lopetettu, mutta poni on ollut oireeton. Toki aikajänne on vasta alle viikon mittainen, mutta siihen on mahtunut myös yksi kunnon hellepäivä. Jatkuisipa näin.

Pikkuinen on välillä villi.

Mutta jotta nyt ei ihan utopiaksi menisi tämä homma niin totta kai Ruusa on telonut jalkansa. Vasemman etujalan sääressä on patti. Maallikon sormin tuntuisi, että patti on ojentajajänteessä.

Patti ei onneksi ole ollut millään tapaa kipeä. Koska minulla on aikaisempaa kokemusta  ja ortopediltä saatua tietoa ojentajajänteen vammoista, olen suhtautunut pattiin itselleni epätyypillisen tyynehkösti. Olen vakuuttunut, että kyseessä on vain ruhje, joka paranee itsekseen. Ehdottomasti ehkä.

Mutta tokihan sitä kinttua on kuitenkin varmuuden vuoksi kylmätty jännevammatyyliin. Patissa onkin havaittu merkittävää kutistumista. Ja tallinpitäjä on auttanut kylmäyksissä niin paljon, että olen ollut ihan kiitollisuudesta mykkyrällä.