Toiveikkuutta ilmassa, laiska kinttu hommiin, Aischa jne.

Viikonloppu meni pääosin nukkuessa viime kuukausien univelkoja pois.

Pystyin taas nukkumaan, koska viime eläinlääkärikäynnin jälkeen minulla on pitkästä aikaa ollut toiveikas olo poninrimpulani tulevaisuudesta. Ensimmäistä kertaa kuukausiin minusta tuntuu siltä, että Ruusa saattaa sittenkin elää aikuiseksi asti. Että sen jalkavaivakierre ei ehkä sittenkään ole merkki totaalisesta elinkelvottomuudesta, vaan epäonnisten sattumien summa ja mahdollisesti parannettavissa.

Toki jossain mielenreunalla on kaihertanut huoli siitä, että hankositeen piikityksen jälkeen ponin jännetuppi on ollut entistä täyttyneempi ja sen sisällä hankositeen piikitetty haara pullottanut ikävästi ihan maallikonkin sormeen.

Eläinlääkäri oli unohtanut sanoa, että näin voi käydä. On kuulemma normaali reaktio. Mutta puhelinkonsultaatiossa eläinlääkäri myös muistutti kavionhuollosta: oikeanlaisella kengityksellä tilannetta voisi parantaa pysyväisluontoisemmin.

Joka tapauksessa toiveikkuutta on lisännyt se, että ponin liikkumisessa on nähtävissä nytkähdys parempaan. Tai sitten kyseessä on plasebo-vaikutus ponitädin päässä, tiedä häntä.

Eteenpäinpyrkimys on kuitenkin vielä hukassa. Voi kuinka kaipaankaan sitä poniani, joka räjähteli liikutuksessa joka suuntaan ja juoksi aina vähän kovempaa kuin oli tarkoitus. Ottaisin mieluummin sen riekkuvan ponin kuin tämän tahmaan juuttuneen etanan.

"Oletko tosissasi? Tästäkö muka pitäisi mennä yli?" (Huom! Aurinko paistoi!)

Mutta. Sunnuntaina tehtiin treeniä, jonka minulle opetti fysioterapeutti Heli Hyytiäinen, kun hän kävi pari vuotta sitten katsomassa Ruusan selkävammaista emää. Puomitreeni tehoaa selkälihaksiin, mutta sopii se jalkalihastenkin vahvistamiseen.

Alkuvalmistelut: kaksi puomia ympyrän vastakkaisille sivuille, "sokeripalat" tai muut avuksi korottamaan niitä.

Helpompi harjoitus: puomi korotettuna sisäreunasta. Tällöin ponin on otettava ulkojalalla pitempää askelta (koska ympyrä) ja sisäjalalla korkeampaa (koska korotus).

Harjoitus numero 1.

Vaikeampi harjoitus: puomi korotettuna ulkoreunasta. Tällöin ponin on otettava ulkojalalla sekä pitempää että korkeampaa askelta.

Tässä video, jolla Ruusa tekee vaikeampaa harjoitusta. Ponin innostus on suorastaan käsinkosketeltavaa, eikös! (Juu tämä oli sarkasmia.)



Linkki videoon.

Asiasta toiseen, lauantaina oli Aischa-päivä.

Ilmeisesti ponitädin huono karma on tarttunut siihenkin, sillä harjatessa pisti silmään tamman vasemman takasen erikoinen muoto. Tiedättehän, sellainen, että kun jalkaa tunnustelee niin tuntuu vain tasainen kovuus, ei mitään jänteitä tai muita hevosen jalalle tyypillisiä rakenteita.

Kun jalasta tarkemmalla tarkastelulla vielä löytyi aika komea naarmu, kotidiagnoosi oli helppo tehdä. Impparihan se siinä teki tuloaan Aischa-rukan kinttuun.

Koska Aischa oli jo tarhasta hakiessa esittänyt kaikki askellajit ennen kuin suostui riimutettavaksi, olin jo voinut todeta sen liikkuvan puhtaasti. Niinpä ratsastus ei jäänyt kokonaan välistä, mutta typistyi käyntityöskentelyyn (ravasimme sentään yhden ympyrän molempiin suuntiin).

Kevyt liikunta on impparijalalle vain hyväksi. Tälläkin kertaa turvotus oli ratsastuksen jälkeen vähän pehmentynyt.

Imppariinhan pitäisi laittaa Betadine-haude, mutta sellaisen tekoon soveltuvia tarvikkeita ei tietystikään ollut käsillä. Niinpä laitoin pesun jälkeen haavan päälle vain Betadineen upotetun haavataitoksen (sellaisia minulla sentään on kaapissa), siihen päälle patjan ja pintelin. Omistaja kävi illalla tekemässä kunnollisen hauteen. (Ja sunnuntaihin mennessä turvotus oli kuulemma kivasti sulanut.)

Sain pienen videonpätkänkin tästä käyntiköpöttelystä (laatu ei päätä huimaa, koska alkoi jo hämärtää). Kerrankin voi sanoa, että ratsastus tuntui juuri siltä kuin näyttikin: vähän tahmealta. Ei käyntiä turhaan kutsuta askellajien kuningattareksi - minä en ainakaan sitä osaa ratsastaa.

Ravipätkissä Aischa tuntui hurjan kivalta, niillä kahdella ympyrällä. Sen enempää en uskaltanut, kun hepalla oli kuitenkin kinttu turvoksissa.

Mistä löytyisi hyvä ratsastuksenopettaja korjaamaan jäykkistädin ratsastusta?



Linkki videoon.

P.S. En ole oikeasti niin paksu kuin videolla näyttää, heijastinliivin alla vaan on monta kerrosta vaatetta.

Uusi lääkäri, uusi diagnoosi - Ruusa Kim Sellin vastaanotolla

Sellaista se tuppaa olemaan, että mitä useammalta eläinlääkäriltä kysyy apua, sitä useamman diagnoosin ponilleen saa. Torstainen keikka eläinlääkäriin ei ollut poikkeus sääntöön.

Lähdin hakemaan toista mielipidettä ojentajajänteen vamman hoitoon, tulin takaisin hankosidediagnoosin kanssa. Niin se ponielämä heittelee.

Tällä kertaa rimpulan kinttua tutkaili ortopediaan erikoistunut eläinlääkäri nimeltä Kim Sell. Jos nimi ei kuulosta tutulta, googlaa "jännevamma hevosella" ja löydät monta lehtijuttua, joihin herraa on aiheesta haastateltu (esim. tämän).

Haastatteluissa Sell on toistanut samaa viestiä: jännevamma on seuraus, ei syy. Jos hoitaa vain seurausta, saa hoitaa seurausta toisensa perään. Mutta jos haluaa saada hevosen terveeksi, pitää paikantaa oikea syy ja tarttua siihen. Tämä tapahtuu katsomalla hevosen liikettä kokonaisvaltaisesti asiantuntevalla silmällä.

Tällainen ajattelutapa tietenkin sykähdytti syvästi tätiä, jonka poninrimpula tuntuu juuttuneen jatkuvien vaivojen kierteeseen.

Eläinlääkäristä ei valitettavasti tullut yhtään kuvaa. Kuva kotitallin käytävältä.

Tapasimme Kim Sellin siis torstai-iltana hänen luonaan. Alkurupatteluiden jälkeen hän kopeloi ponin huolellisesti läpi ja taivutteli jokaista jalkaa paikallistaakseen kipupisteitä. Sellainen löytyi kuin löytyikin siitä hemmetin oikeasta takajalasta. Mutta ei ojentajajänteestä, vaan hankositeen ulkoreunan alahaarasta.

"Sillä on siis hankkarivamma", kysyin kyyneleitä pidätellen. "Älä ota sitä noin", lohdutti eläinlääkäri: Kyseessä on äärimmäisen tavallinen vaiva eikä diagnoosia siten pitäisi pitää kuolemantuomiona. Tämäntasoisen hankkarivamman saa kuulemma hoitaa suunnilleen kaikilta ravurivarsoilta ensimmäisen puolen vuoden treenin jälkeen.

Ruusan jalassa piilotteleva vamma on sen verran alkuvaiheessa, että se ei yllä millekään prosenttiasteikolle. Jalan ultraaminenkin olisi kuulemma turhaa, sillä näin lievää vammaa ei laitteilla yhytetä.

Lievän vamman voi Kim Sellin mukaan huomata vain tunnustelemalla ja taivuttelemalla sekä tarkkailemalla, mitä hevonen näiden toimenpiteiden aikana tilastaan kertoo. Ja Ruusahan kyllä kertoo tällaiset asiat yleensä aika selvästi, jos vaan kuulija osaa tulkita ponin viestiä.

Jalan tilan todettuaan Sell pani ponitädin tunnustelemaan samat asiat, jotta tämä ymmärtäisi yskän eikä kuvittelisi tohtorin juttelevan pehmoisia. 

"Hyvä, että tulitte" , tuumi eläinlääkäri. Nimittäin jos vammaa ei hoidettaisi tässä vaiheessa, jossain myöhemmässä vaiheessa oltaisiin sitten tekemisissä sellaisen prosenttivamman kanssa.

Hankkarivammasta takajalassa antoi muuten vihiä myös jännetupen pieni nesteisyys. Siis se sama nestemäärä, jota toinen eläinlääkäri ei pitänyt edes turvotuksena. Mutta valitettavasti ponitäti ei ollutkaan luulosairas, vaan minimaalinen nesteisyys jännetupessa oli kuin olikin hälytysmerkki. Hoitokin oli ollut ihan oikea: kylmäys. 

Hankkarivaiva oli todennäköisesti todellinen syy myös kesällä ilmenneeseen ja hoidettuun jännetuppitulehdukseen. Niin se kuulemma vaan on, ettei jännetuppi omia aikojaan ärry, vaan taustalla on aina joku jänne- tai hankkariperäinen ongelma. (Tämän kyllä kuulin jo edelliseltä eläinlääkäriltä, en tosin jännetuppitulehdusta hoitaneelta.)

Kun ponin jännetuppitulehdusta kesällä hoidettiin piikittämällä kortisonia, tulehdus kyllä lähti mutta sen aiheuttaja jäi.

Nytkin rimpula sai piikistä, mutta piikin läpi hankositeeseen ei truutattu kortisonia, vaan jonkinlaista ponin omasta verestä valmistettua seerumia.

Ennen piikitystä eläinlääkäri toki pani Ruusan liikkeelle, edestakaisin tallin käytävällä. Poni könkkäsi narunjatkeenkin silmään hyvin epämukavan näköisesti - molempia oikeanpuoleisia kinttujaan. Toisen puolen jalat sentään kipittivät oikeassa tahdissa.

Etujalan tilannetta Kim Sell ei pitänyt nyt sellaisena, että se tässä vaiheessa aiheuttaisi sen suurempia toimenpiteitä.

Hän huomautti kuitenkin, että lapa oli erittäin jumissa. Tämän näki kuulemma silmälläkin: poni seisoi toinen lapa toista ylempänä ja jäykempänä. On kyllä tunnustettava, että minä en ollut huomannut mitään muuta kuin sen, että etujalan liike on ollut hankalan näköistä. (Ks. ohjasajovideo tästä postauksesta.)

Syy-seuraussuhdetta eläinlääkäri ei ollut halukas vetämään kahden kipujalan välille, mutta kun rimpula piikityksen jälkeen uudelleen köpötteli käytävällä, molempien oikeiden jalkojen liike kuulemma näytti jo hitusen paremmalta. Saattaa siis hyvinkin olla, että vaivat liittyvät toisiinsa.

Ei välttämättä olisi huono idea käyttää hyvän hierojan, osteopaatin tai fysioterapeutin palveluita.

Miten tästä eteenpäin?

Tätäkin harrastetaan hoitona, kylmäystä. Näin pieneen vammaan riittää kuulemma
kylmäys liikutuksen jälkeen, mutta todennäköisesti kylmään myös lepopäivinä.
Kuvasta näkyy myös, että kavio on sisällepäin vino.

Mikäli nyt en ihan väärin ymmärtänyt niin vaivan takana on todennäköisesti ponin takaosan, erityisesti tämän kipeytyneen jalan, heikkous. Sama heikkous on jo aiemmin oireillut takapolviongelmina.

Ja mitenpäs muuten voimattomuutta vähennettäisiin kuin treenillä. Liike on lääke.

Mutta määrällä ei voi korvata laatua: Kun jalassa on pitkään juilinut, rimpula on alkanut säästellä oikeaa takajalkaa. Kipeä jalka jää vähän vierustoverinsa liikkeestä jälkeen ja poni hipsuttelee varpasillaan.

Jos ponia ei saada käyttämään kipeää jalkaa kunnolla, se ei koskaan parane.

Jalan heikkous heijastuu jalkojen liikeratoihin, jotka eivät ole vielä ihan vakiintuneet. Poni laahaa kavioita lähellä toisiaan ja polvet vähän ulospäin sojottaen, minkä seurauksena sisäreunat kuluvat enemmän kuin ulkoreunat.

Vuolussa on siis otettava kavion ulkoreuna alas, huolehdittava tarkkaan kavion suoruudesta. Vaikka olin keskiviikkona himpun raspannut kavioita, ulkoreuna ja varvas kaipaavat edelleen käsittelyä. 

Kengitystä Kim Sell ei pitänyt huonona ideana, mutta korosti, että kengittäjän on sitten oltava jalka-asentoja oikeasti tunteva ja niistä piittaava. Kuka tahansa naapurin pena ei missään tapauksessa käy, jos haluan tervehdyttää ponin. No, tämä ei varsinaisesti ollut minulle uutinen.

Toisaalta kun Ruusalla on hyvä kavioaines, kengitys ei eläinlääkärin mielestä myöskään ole välttämätön - kunhan kaviot pidetään huolellisesti oikeassa asennossa.

Huh, mikä määrä asiaa yhdellä kertaa sulateltavaksi!

Todennäköisesti joudumme palaamaan Kim Sellin vastaanotolle muutaman viikon kuluessa, sillä jumppa kaivannee tuekseen kipua poistavaa piikitystä.

Täytyy toivoa, että poni nyt näillä eväillä alkaisi vihdoin tulla paremmaksi.

Ai niin, se ojentajajänne. Sell pysyi alkuperäisessä kannassaan, jonka mukaan ojentajajännettä ei etenkään takajalasta saa rikki rasituksella vaan siihen tarvitaan jokin isku - esimerkiksi toisen hevosen potku. (Edit: tai painevamma esim. liian kireällä olleesta suojasta tai pintelistä. Tätä pidän epätodennäköisenä, koska olen parhaani mukaan aina varmistanut, ettei ponin jalan ympärillä ole mitään liian tiukalla.)

Ojentajajänne näytti ja tuntui eilen erittäin hyvältä, joten paraneminen lienee hyvässä vauhdissa ja jatkunee oikeansuuntaisena ilman sen kummempia hoitoja. 

Lopuksi on kyllä vielä sanottava, että tämänkertaisesta eläinlääkärikäynnistä jäi hyvä mieli. Vaikka Kim Sellin potilaat kaiketi tavallisesti ovat rahaa juoksevia kilpureita, hän tuntui pitävän tavallisen puskaponinpimpulan hoitamista yhtä tärkeänä kuin huippuravureidenkin.

Lääkäriin, tai sitten ei

Joku saattoi parista aiemmasta kirjoitelmastani havaita, että Ruusalle oli varattu maanantaille lääkäriaika. On olemassa varsin pätevä syy siihen, etten ole kertonut reissun annista: emme päässeet lääkäriin asti.

Autotuurini nimittäin valitettavasti on samaa luokkaa ponionnen kanssa. Jo alkumatkasta kohti tallia havahduin, että kojelaudassa paloi akunnäköinen merkkivalo.

Onko tässä aina palanut tällainen valo, pohti sisäinen autoneroni, kunnes ABS-merkkivalokin välähti. Tämä ei yleensä ole ollut kovin lupaava merkki ainakaan matkan jatkumisen näkökulmasta. Kun käännyin kaupan pihaan, oli jo varsin selvää, että akun merkkivalo ei tosiaan kuulunut asiaan. Ohjaustehostin ei toiminut ja kojelautakin alkoi muistuttaa kaikkine varoitusvaloineen joulukuusta.

Vakioautokorjaamosta saatu puhelindiagnoosi oli, että joko laturin hihna on katkennut tai akku on sökö. Joka tapauksessa matka oli väistämättä katkennut tähän.

Eläinlääkärireissuun varattu aika hupeni hinausauton ja korjaamon toimenpiteiden odotteluun. Onneksi tiellejäämiseen oli syypäänä se laturin hihna. Sellaisen ammatti-ihminen vaihtaisi hetkessä, jos ei joutuisi ensin odottamaan nostolaitteiden vapautumista.

Ruusa tosi edustavana tarhassa tänään. 

Ennen töihin kiiruhtamista ehdin sentään käydä pikaisesti tallilla antamassa rimpulalle psylliumit ja taluttamassa sitä pikkuruisen lenkin, jolla ponin jalka pitkästä aikaa nousi kevyesti ja iloisesti.

Positiivista tietenkin on se, että laturin hihna katkesi jo matkalla tallille eikä esim. keskellä valtatietä ponin ollessa kyydissä. Hinaus on tällä tapaa helpompi järjestää.

Ja kannattaa kuulkaas olla sellainen autovakuutus, joka korvaa hinauksen. Sitä on tänä vuonna tullut käytettyä jo viidesti (kolmesti rengasrikon takia, kun rengasta ei ole saatu vaihdettua tien päällä). Jostain syystä hinurikuskien kanssa on tullut useasti puhuttua hevosista, tällä kertaa kuskinpukilla istuneella oli kerrottavana paljon juttuja vaimonsa ja kaksospoikiensa hevosharrastuksesta.

No, asiaan. Eläinlääkäri suhtautui force majeure -peruutukseen ystävällismielisesti ja järjesti meille uuden ajan jo torstai-illaksi.

Toivotaan huomiseksi parempaa matkaonnea. Rimpula ainakin pitäisi saada suht helposti lastattua, sillä tämänpäiväisissä viimeistelyharjoituksissa sattui sellainenkin ihme, etten meinannut saada ponia trailerista ulos. Ulosperuutuksessa se nimittäin useita kertoja ehdotti, että eikö mentäisi kuitenkin takaisin koppiin.

Haaste: huonot tallitavat

Sain Viba - monitoimimamma -blogia kirjoittavalta Jennyltä haasteen listata huonoja tallitapojani. Siis tosiaan ihmisen, ei ponin.

OHJEET: Nyt paljastetaan "huonot tallitavat". Mitä tyhmiä tai liian ison riskin sisältäviä juttuja teet hevosten kanssa siitä huolimatta, että tiedät niiden olevan huono juttu? 

Ensalkuun tuntui, että oltiin mahdottoman edessä. Eihän minulla ole mitään huonoja tapoja! Minähän teen kaiken aina viimeisen päälle huolella ja varovaisesti sekä käytän asianmukaisia varusteita.

Kun lueskelin muiden blogistien tekstejä samasta aiheesta, tajusin, että monet minusta aivan hyvät käytännöt voivatkin jonkun mielestä olla huonoja tapoja.

Muiden mielestä huonoja tapoja voivat olla esimerkiksi ponin taluttaminen niin, että se kulkee löysällä narulla taluttajan takana, tai hevosen hoitaminen sen ollessa vapaana karsinassa. Mutta minä olen aivan varta vasten opetellut nämä tavat lh-open johdolla!

Tavoitteena olisi, että poni tallustaisi narunjatkeen takaviistossa pitkällä, löysällä narulla.

Hevosen paikka on taluttaessa taluttajan takana, paitsi jos se sattuu olemaan ori.

Oriin sijainti suhteessa taluttajaan kannattaa yleensä pitää sellaisena, ettei hevonen ainakaan aivan ensimmäisenä pääse hyppäämään narunjatkeensa selkään. Vaikka kaikki käsittelemäni oriit ovat olleet superkilttejä ja jopa lasten poneina kivoja, ei pidä unohtaa, että hormonit voivat niilläkin odottamattomasti kuohahtaa.

Oikeastaan toivon muidenkin hevosten pysyttelevän enempi takaviistossa kuin suoraan takana, että voin vähintään sivusilmällä kyylätä tilanteen etenemistä.

Mutta ehkä minullakin saattaa olla jokunen tapa, joita voisi miettiä. Itse asiassa niitä löytyy yllättävän paljon, kun rupeaa oikein kaivelemaan.

Karsinan oven pitäminen raollaan

Ei se mihinkään lähde. Paitsi jos lähteekin. Tähän tietenkin yhdistyy se, että poni on vapaana karsinassa.

Oman ponini yritän opettaa siihen, että se ei lähtisi, vaikka ovi olisikin auki. Paino sanalla yritän. Suoritusvarmuus jättää vielä rutkasti toivomisen varaa.

Vieraiden hevosten kanssa kuitenkin - ainakin yleensä - huolehdin, että ovi on kiinni. Tämänkin oppimiseen tarvittiin tietysti moka, jossa puoliavoinaisesta ovesta rynnistäneellä vieraalla ponilla oli selässään satula ilman satulavyötä. (Satula pelastui omistajan nopeiden refleksien ansiosta.)

Ponin jalkojen harjaaminen potkuetäisyydellä.

Jos harjaa ponin jalkoja niin sisäsyrjät harjataan tietenkin kurkotellen vastakkaiselta puolelta, pää ponin mahan alla. Miten niin ei ole hyvä tapa?

Pahimpaan ötökkäaikaan sentään tulee vähän katsottua, missä ponin takajalat huitovat, ja vältettyä niiden toimintasäteen sisälle joutumista.

Varusteiden säätö poni irti/ohjat käden ympärillä.

Joskus ratsastuskouluaikoina sain erään kanssatuntilaisen huudot, kun kiristin satulavyötä maneesissa niin, että en pitänyt hevosen ohjista kiinni. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että tapa olisi vaarallinen. Kaipa niistä ohjista ehtii sitten napata kiinni, jos tulee tilanne? Ehkä, ehkä ei.

Jos en päästä ratsua satulavyön kiristyksen tahi jalustinten pituuden muokkauksen ajaksi vapauteen, saatan sujauttaa käteni ohjien läpi.

Tästä tavasta sain vielä isommat huudot lh-opelta: ikinäkoskaanmilloinkaan ei panna hevosessa kiinni olevia ohjia omien raajojen ympärille! Hän oli tietenkin täysin oikeassa.

Itse asiassa tunsin itseni aika tyhmäksi, sillä olen aina tietoisesti välttänyt esimerkiksi riimunnarun kietomista käteni ympäri. Tästä kiitos menee lapsuudessa luetuille heppalehdille, joissa peloteltiin käden irtoamisella ja muilla (epäilemättä aivan autenttisilla) kauheuksilla.

Olen sittemmin kyllä suonut tälle asialle monia ajatuksia ja pyrkinyt parantamaan tapojani. Raajat ovat minulle tärkeät ja käytännölliset.

Ratsastaessa AINA kypärä päässä ja lähes aina hanskatkin kädessä. Siskoni lähetti minulle vähän aikaa sitten tämän kuvan minusta aika tuoreena poninomistajana kesällä 2010. Voi, miten tuleekaan ikävä ihanaa G:tä! (Ja olisipa Ruusastakin kasvanut yhtä iso kuin emästään.)

Kypärättömyys maastakäsittelyssä

En usko, että kukaan olisi koskaan nähnyt minun ratsastavan ilman kypärää. Tämä johtuu siitä, että en tee sitä. Olen saattanut elämässäni olla muutaman kerran hetken aikaa hevosen selässä kypärättä, mutta en vuosikausiin.

Kärryillä päähine on ollut vapaavalintaisempi, ainakin siihen asti kun tutuntuttu ravimies jokunen vuosi sitten kuoli pudottuaan kärryiltä.

Mutta omien jalkojen ollessa maan pinnalla ei ole tullut mieleen pitää kypärää. Paitsi Hippoksen näyttelyissä ja muissa tapahtumissa, joissa se on pakollinen varuste.

Viime aikoina olen miettinyt, että olisi se varmaan ihan järkevää suojata pääomansa myös silloin, kun komentelee omanarvontuntoista ponia maan pinnalta käsin. Kengättömänkin ponin sopivasti osunut potku voi viedä hautaan tai hoivakotiin.

Itse asiassa kevään kurssilla Anna Kärkkäinen huomautti, että irtohypytyksessä hevosta kujaan tuovalla ihmisellä pitäisi olla kypärä. Ja vaikka yleensä kypäriä näkee lähinnä oriiden esittäjillä, se itse asiassa olisi eniten tarpeen juuri tammojen kanssa. Tammat kun saattavat olla varsin kevytperäisiä.

Kypärättä pörhäkkään ponin kanssa, kuva mainitulta Anna Kärkkäisen kurssilta.

Ajatusten harhailu

Tätä blogia lukeville tulee varmaan järkyttävänä paljastuksena, että ajatukseni saattavat harhailla asiasta toiseen. Yksin ollessa ajatusten lentäminen on vain viihdyttävää, mutta keskustelutilanteessa epäkohteliasta ja hevosten kanssa jopa vaarallista.

Esimerkiksi kilttiä ponia taluttaessani en välttämättä elä täysillä juuri siinä hetkessä.

Mieleen tulee esimerkki G:n viimeiseltä keväältä, jolloin kävin sen kanssa enemmän talutus- kuin ratsastuslenkeillä. Siinä sitä tallusteltiin peräkanaa metsäpolulla, sen verran tasaisissa tunnelmissa, että mieli lähti harhailemaan. Yhtäkkiä havahduin tunteeseen, että ponin riimunnaru liukuu pois kädestäni. "Äkkiä kiinni narusta" tuli mieleen salamannopeasti, mutta valitettavasti ponin ajatus kulki vielä nopeammin. Ja se ponin mieleen tullut ajatus oli jiihaa, nyt täysillä himaan.

Kun tallustin yksin tallille parikymmentä minuuttia pilkkopimeässä, mielessä ehti käydä montakin ajatusta. Kuten se, miten kalliiksi tulisi, jos poni löytyisi esimerkiksi jonkun pahaa-aavistamattoman autoilijan konepelliltä. Onneksi poni löytyi omasta karsinastaan sen verran ehjänä kuin se siinä vaiheessa ylipäätään oli. Riimunnarun ponin hokit olivat kyllä repineet aika lailla riekaleiksi.

Varustehuollon laiminlyönti

Onko tallillasi joku, jonka ponin ajo-ohjat ovat raahautuneet kuraisella kentällä eikä niitä ole viikkojenkaan päästä puhdistettu? Joku, jonka kädessä olet kenties kerran nähnyt satulasaippuan ja sienen?

Olemme varmaan olleet samalla tallilla, koska tämä henkilö olen minä. Ei kai varusteita nyt tarvitse joka kuukausi olla puunaamassa?

Yhdessä vaiheessa vuokrasin hevosta, jonka suitset piti joka pesun jälkeen sipaista puhtaaksi. Ei siihen mennyt monta minuuttia, se ei ollut iso vaiva, ja varusteet pysyivät aina siisteinä. Mutta omassa elämässäni en pysty. (Huomautan kuitenkin, että en kehtaisi mennä näyttelyyn puunaamattomissa varusteissa.)

Vermon poninäyttely 2014: näyttelyissä ollaan viimeisen päälle siisteissä ja puhtaissa vermeissä.

En tajua, miten näin on päässyt käymään, koska teini-ikäisenä hevostyttönä suhtauduin hoitohevosten varusteisiin suurella kunnianhimolla ja pidin huolta, että ne kiilsivät kilpaa auringon kanssa. Muiden tavarat ovat ilmeisesti tärkeämmät kuin omat.

Minä olen ajoittain myös se, jonka ponin harjat viettävät yön harjauspuomilla ja jonka hanskat ovat koko ajan hukassa.

Viime vuonna jätin pesua odottavat loimet äitini autotallin eteen koko kesäksi, minkä seurauksena jouduin ennen uudelleenkäyttöönottoa jynssäämään niitä matonpesupaikalla pökerryksiin saakka. Sanotaanko näin, että ne eivät olleet kovin puhtaita eivätkä etenkään tuoksuneet kovin hyvältä. Hajun aiheuttajaksi ykkösepäiltyni on joku naapuruston kissoista.

Mutta nyt päästiin jo sellaiselle ällöttävyyden asteelle, että on parempi lopettaa tähän. (Enkä muuten ole enää jättänyt loimia taivasalle - paitsi tietysti jos loimen sisällä on poni.)

Pahoittelen, että haasteeseen vastaamisessa meni näin kauan!

Puomivaraston möröt

Tänään oli isänpäivä, työpäivä ja ties mitä, mutta myös ratsastuspäivä. Niitä ei ole koskaan liikaa.

Jo harjatessa Aischa rutisutti hampaitaan ja näytti hapanta naamaa. Arvelin, että tänään olisi se kerta, kun tamma näyttäisi minullekin, miksi sitä on monessa kodissa pidetty hankalana tapauksena. Enkä ollut väärässä.

Vasemmassa kierroksessa meni ihan mukavasti, joten hetken päästä vaihdoin suuntaa ravissa.

Sama suhteellisen tasapainoinen meno jatkui alkuun myös oikeaan kierrokseen: ravi oli rauhallista ja tahdikasta, työskentelyasento oikeansuuntainen.

Sitten yhtäkkiä etujalat sinkaisivat ylöspäin. Ratsu pyöräytti näppärän piruetin niin, että rintamalinja osoittikin takaisin tulosuuntaan. Tuli kiire perätä hevoselta paluuta alkuperäiseen suunnitelmaan.

Olin unohtanut möröt. Ne asuvat kentän yhdellä sivulla, siellä samassa paikassa missä säilytetään estepuomeja.

Vasempaan kierrokseen mörköjä ei ollut näkynyt. Siksi ehkä kuvittelin, että ne pysyisivät piilossa myös vaikeampaan suuntaan. Turha luulo.

Ilmeisesti hevosen oikeaa silmää hallinnoiva aivolohko ei juurikaan kommunikoi vasemman silmän havaintoja käsittelevän kollegansa kanssa. Näin ollen tieto puomivaraston viereisen kaviouran vaarattomuudesta ei tavoittanut vasemmasta silmästä vastaavaa aivolohkoa. Sen sijaan tämä aivolohko oli yliaktiivinen yrittäessään kehittää erilaisia tapoja välttää liikkumista lähellä mörköjen pesäkoloa.

Pystyynhyppelöt sentään jäivät keinovalikoimasta pois muutaman yrityksen jälkeen.

En yllättynyt, että Aischa kokeili protestiliikkeitä minuunkin. Enemmän ehkä yllätyin siitä, että pienet loikat eivät horjuttaneet sen enempää ruumiillista kuin henkistäkään tasapainoani. Jotain rohkaistumista näkyvissä?

Omistajan kanssa Aischa ei kuulemma enää näe mörköjä. Toivottavasti minäkin saan ne jossain vaiheessa nitistettyä.