Apua, ponini on banaani!

Ruusa-poni on viime aikoina liikkunut lähinnä huonosti tai vielä huonommin. Kun kaviokuume saatiin suljettua aiheuttajien listalta eikä epäpuhtaus näyttänyt liittyvän mihinkään yksittäiseen raajaan, oli aika kääntää katseet kehonhuollon puoleen. 

Kranioterapeutti, meille uusi tuttavuus, saapui tiluksille puolitoista viikkoa sitten torstaina. Ruusan ensireaktio oli pyhä viha, mistä päästiin yhdessä jumppaamiseen ja sitten euforiseen transsiin.

Ehkä voisin ruveta rahoittamaan hoitokäynnit myymällä katsomopaikkoja. On meinaan sen verran viihdyttävää seurattavaa, että terapeutillakin oli hauskaa. Kuulemma esim. kylmäveriset eivät eläydy hoidon vaiheisiin yhtä teatraalisesti kuin welshiponi.  

Tällaista tiistaina. Tallinpitäjä otti salaa kuvia. Kiitos siitä hänelle, vaikka onnistuinkin aika hyvin kuvankäsittelyssä näitä pilaamaan. Tässä näkyy otsikon aihe: poni ei todellakaan rehellisesti taivu oikealle. 

Diagnoosi oli totaalinen kokovartalojumi. Jumitusta oli erityisesti selässä, mitä toki olin oirekuvaston perusteella osannut epäilläkin. Lantio oli vinossa ja lavat suorastaan kuumottivat ahdistustaan. Eipä varsinaisesti ihme, ettei ole oikein jumppa maittanut.

Odotukseni oli, että tapahtuisi ihmeparantuminen, mutta valitettavasti jäimme tällä kertaa ilman ihmeitä. Luulen, että tarvittaisiin sellainen ammattilainen, joka pääsee käsiksi itse rankaan. Osteopaatti tai jopa kiropraktikko. Näin arveli kranioterapeuttikin.

Ruusa ei liiku vieläkään hyvin eikä ole vieläkään erityisen innostunut. Otti kyllä yhtenä päivänä vähän laukkakieppiä pellolla, kun oli tarkoitus vain kävellä narussa rauhaksiin (koska savipohja sanoi litsläts ja sanoo vähän vieläkin, vaikka on ollut melkein viikon aurinkoista).

Väliin arkistokuva ylämäkiperuutuksesta kesältä 2016. Tässä mielestäni hyvin näkyvät liikkeen hyödyt. En muista, onko tämä ollut blogissa aiemmin, mutten ainakaan löytänyt.

Joka tapauksessa olen toiminut kuten ennenkin jumitilanteissa ja niiden ehkäisyssä. Jumpannut maastakäsin: porkkanavenytyksiä, (ylämäki)peruutuksia, takaosan väistätyksiä. 

Myös metsäkävely on ollut ohjelmassa. Lisäksi olen vähän mobilisoinut takakinttuja, onhan se seutu kaikkiaan ponin suurimpia heikkouksia. Mobilisaation olen oppinut osteopaatilta, johon en muuten vieläkään ole saanut muodostettua uutta yhteyttä.

Kranioterapeutin kanssa tulimme siihen tulokseen, että myös ohjasajo voisi olla hyväksi. Selkä pitäisi nimittäin saada käyttöön ja ohjasajossa Ruusa on yleensä liikkunut oikeansuuntaisesti. 

Pitkät ohjat ovat kuitenkin levänneet varustetilassa pitkään, koska ajatus niiden käyttämisestä samassa tilassa Albert-ohjuksen kanssa on herättänyt monenlaisia kauhukuvia. Mutta ihan hyvin pysyi ohjus loitolla ohjista, kun lähestymisvaiheessa hyvissä ajoin viuhutteli piiskaa merkiksi, että tästä ei nyt pääse. Olen minä pari kertaa varsaan piiskalla osunutkin, turvallisuus menee tässä lempeyden edelle.

Ohjus maisemassa. 

Osasin odottaa, ettei homma ihan entiseen malliin heti sujuisi. Mutta voi apua, mikä totuus pitkien ohjien päässä paljastui! 

Ponihan on aivan banaanina!

Oikea kylki pyrkii koko ajan pullistumaan ulospäin, kaula ylitaipumaan vasemmalle. Poni punki koko ajan johonkin, mutta pyrkimyksen suunnasta riippumatta pysyi samalla lailla banaanina. Lisäksi se oli vakaa kuin keitetty makaroni. En voi sanoa, että olisin puolen tunnin kävelyn aikana saanut tilannetta merkittävästi parannettua.

Edessä taitaa olla aika pitkä tie. 

Lauantaina otettiin uusiksi, ja aika lailla loppui kesken niin osaaminen kuin kärsivällisyyskin. Sentään lauantaina saatiin pätkiä niin, että edes niska taipui myös oikealle ja oikea kylki oli kuperan sijaan suorahko. Kylki ei vieläkään taipunut kuin yhteen suuntaan. 

Karu totuus paparazzikuvassa. Albert sentään näyttää ihan kivalta.

Apua, ohjasajoexpertit! Miten banaani oikenee? Itse en tähän hätään keksinyt muuta kuin taivuttelun. Muutkin maastakäsin jumppaohjeet tilanteen parantamiseksi otetaan vastaan. Selkään en nyt mene ennen kuin poni on parempi.

P.S. Myös Albert sai kraniota, koska oli vastikään omatoimisesti pujotellut ulos loimestaan. Sillä olikin lapojen alue sen verran jumissa, että hyvin alkanut hoitosuhde oli päättyä varsan paniikkikohtaukseen. Onneksi saimme tilanteen kuitenkin rauhoitettua pienellä tuumaustauolla ja heinällä. 

Kannattaako ostaa valmis ratsu vai kasvattaa sellainen itse?

Kannattaako oma hevonen kasvattaa siemenestä vai pitäisikö suosiolla lyödä tiskiin tuhdimpi setti euroja valmiista ratsusta? 

Jos kannattamisella tarkoitetaan rahaa niin voin ihan suorilta sanoa, että ei kannata! Siis kumpikaan.

© aaveen.net

Varsan tuotantokustannukset jäävät toki yleensä alemmiksi kuin valmiin ratsun ostohinta (ainakin jos sulkee silmänsä siltä tosiseikalta, että tamman ylläpitokustannukset juoksevat mammalomailun ajan). Mutta kun lasketaan summaa siihen, että hevosen päälle pääsee istumaan, viivan alle ehtii todennäköisesti kertyä muhevampi miinus kuin valmiin ratsun hankintakulut.

Tuotantokustannuksista pitää sitäpaitsi maksaa hyvässä lykyssä monta tonnia käsirahaa ennen kuin kinder-yllätys edes paljastuu. Paljastumisestahan se eurojen ohimarssi sitten alkaakin! Pienikin sairaus pienessä hevosenalussa tietää isoa rahanmenoa. Ja sairaus tulee varsaan helposti.

Jos luulit, että säästät ainakin varustekuluissa niin mietipä uudelleen. Sopivan loimen jos ostat niin kahden kuukauden päästä ollaan taas lähtötilanteessa, noin niin kuin esimerkiksi. Satulamenoissa tietysti alkuun säästää, mutta säästö muuttuu ratsastusikään tultaessa äkkiä tuplamenoksi.

Varsan kanssa pääsee pohtimaan monia asioita kuten miksi sillä paistavat kylkiluut, vaikka on madotettu ja ruokittu niin tuhdisti kuin uskaltaa.  © aaveen.net

Loppujen lopuksi tulevan ratsun kasvattaminen itse on sitä paitsi vähän kuin venäläistä rulettia. Ehkä saat ratsun, ehkä et, se vähän riippuu.

Jos käy niin hyvin, että tulee ratsu niin sen toimitusaika on kuitenkin useita vuosia. Niiden vuosien aikana tabula rasalle pitää opettaa kaikki ihmissuhteesta käytöstapoihin ja varusteiden pukemisesta niiden käyttöön. 

Onhan siinä vaivaa kerrakseen. Silti otsikon kysymykseen varman vastauksen voi antaa siinä tapauksessa, että hevosen hankkimisen ainoana tai tärkeimpänä motiivina on päästä ratsastamaan. Silloin ensimmäisenä mainittu vaihtoehto ei ole pelkästään kannattavampi tai järkevämpi, se on ainoa.

En minä tiedä, tuleeko Albertista koskaan ratsua. Minun tuurillani todennäköisesti ei. 

Mutta vaikka ei tulisikaan niin en koe, että sen kanssa vietetty aika ja siihen kulutettu raha olisivat menneet millään lailla hukkaan. Matka on se juttu, ei pelkkä päämäärä. Siinäpä se, kliseeseen tiivistettynä.


Kun odotin ensimmäisen kasvattini syntymää, ajattelin kaikkia niitä asioita, joita minä opettaisin varsalle. Kävikin hassusti niin, että varsa opetti minulle enemmän kuin minä sille. Sama tuntuu vahvasti toistuvan tämän nuoremman version kanssa. 

Ainahan sitä joka paikassa toitotetaan, että oppiminen ei mene koskaan hukkaan. Varsaopit nyt eivät ainakaan, jos aikoo hevosten kanssa pulata jatkossakin. Toimivat meinaan ihan aikuistenkin kanssa. (Tämän koulun lukuvuosimaksut ovat kyllä kipurajoilla.)

Sitä paitsi itse kasvatettuun eläimeen syntyy lyhyessä ajassa suhde, jollaisen eteen saisi aikuisen hevosen kanssa bondata todennäköisesti vuosia. Lisäksi varsat nyt vaan ovat aivan ihania.


Kun tekee itse itselleen niin saa sellaisen kuin haluaa, sanotaan. Se on totta, mutta vähintään yhtä totta on, että itse tekemällä saa sellaisen hevosen kuin ansaitsee. Itse opetetun hevosen kanssa saa päivittäin kokea konkreettisesti, mitä on tullut tehtyä hyvin ja missä on oikaistu tahi mokattu.

Vaikka aika isojenkin mokien vaara on varsan kanssa alati läsnä, en ollenkaan käsitä, miksi joku ostaa varsan ja lykkää sen sitten jonkun toisen koulutettavaksi.

Jos haluaa jäädä paitsi kaikesta varsuuteen liittyvästä kivasta, miksei osta aikuista hevosta? Varsan kasvamiseen kuluvan ajan kun laittaisi ylläpidon ja koulutuksen verran rahaa säästöön niin karttuneella summalla saisi ihan kivan ratsastusikäisen hevosen.

Aikaansa ei tiedä meistä kukaan

Ajattelin ensin, että en kirjoita herkästä asiasta mitään, mutta vaikeneminenkin alkoi tuntua väärältä. Ikään kuin asia ei koskettaisi. Mutta kyllä se koskettaa ja järkyttää.

Puhun nyt tietenkin keskiviikkona tapahtuneesta tragediasta. 

Kun yksi lajin harrastajista menehtyy rakkaan lajin parissa, se pysäyttää ja järkyttää aina. Nyt tapaus sattui paikkakunnalla, jolla itsekin olen ponejani parilla tallilla pitänyt ja jolla siksi tunnen sieltä useammankin kyseiseen ikäryhmään kuuluvan ratsastajan.

Kun kuulin tapahtuneesta, ensimmäinen ajatus olikin, että pliis, ei kukaan tuttu. Valitettavasti kuitenkin oli. Tuttavuutemme oli pintapuolinen, mutta nuori, lahjakas ratsastaja oli silti jäänyt hyvällä tavalla mieleen. 

Bloggerissa hän oli laittanut nimensä perään hymiön. Sellaisena minäkin hänet muistan, iloisena ja hymyilevänä, aina ystävällisenä.  

Kaikkihan me tiedämme, että olemme valinneet vaarallisen lajin, jossa paha onnettomuus on oikeasti paha. Mutta ei sitä ajattele eikä voikaan ajatella, kun istuu hevosen selkään. 

Jokainen pitempään harrastanut on selvinnyt ehjänä tilanteesta, jossa olisi voinut käydä pahasti. 

Nyt pahin toteutui ja se järkyttää, tuntuu tarpeelliselta purkaa ajatuksia jotenkin. Läheisten tuskaa tuskin voi edes kuvitella. 

Instagramissa, jossa en ole, edesmennyttä on kuulemma muisteltu laittamalla tämän valokuvaustakin harrastaneen tytön ottamia kuvia mustavalkoisina. Minusta se on kaunis ele. Teen siis nyt samoin. 

Nämä kuvat hän on ottanut kolmevuotiaasta Ruusasta. Enpä olisi tuolloin osannut arvata, että kuvien sairas nuori poni eläisi pitempään kuin kuvat ottanut teinityttö.

Tuntuu niin epäreilulta, että joku joutuu lähtemään niin nuorena, kun elämän pitäisi vielä olla edessä.  

Koskaan ei tiedä, paljonko meillä kenelläkään on täällä aikaa. 

Pidetylle nuorelle naiselle hyvää matkaa sinne jonnekin ja läheisille lämmin osanotto. 

Musta ja 135-senttinen

Se on kuin onkin musta! Siis Albert. Näin totesi maanantaina tunnistaja. Kavioiden ja sukkakuvioiden tunnistus tuotti hiukan ongelmia, koska muta oli niin tiiviisti mustannut sukat ruununrajoista. Toivotaan, että meni oikein. 

Kuvituskuvaksi yksi lemppareistani Mintun vierailulta 21.9. Tykkään kuvasta, vaikka ponit seisovatkin siinä alamäkeen. Eivät siis ole tuolla lailla takakorkeita oikeasti.  ©aaveen.net

Etukäteen jännitti eniten mikrosirutus, jopa siinä määrin, että jännitys vaikutti yöunien pituuteen. Albertilla kun sattuu olemaan hysteerinen neulakammo. 

Mutta kuinkas sitten kävikään? Nenä herkkupuurossa varsa ei oikeastaan ehtinyt edes tajuta, mitä oikein tapahtui. Vähän nosti päätä, että mitähän hittoa, mutta jatkoi sitten eväiden nauttimista. Tunnistajan salamannopeuden ansiosta toimenpiteeseen meni tuskin sekuntiakaan.

Ovat nuo mikrosirutkin jonkin verran pienentyneet sitten edellisen kokemuksen kuusi vuotta sitten. Käytännössä neulakoko on melkein puolittunut. 

Sirutuksen sijaan kynnyskysymykseksi muodostui dna-näytteen otto. Albert ei voinut ymmärtää eikä myöskään hyväksyä sitä, että hänen tukkaansa revittiin. Toivottavasti tarttui mukaan jokunen jouhi juuresta asti. 

Onneksi dna-määritys on mahdollista tehdä jouhista, koska verikokeen ottaminen Albertilta on eläinlääketieteen ammattilaisillekin melkoinen mission impossible ainakin ilman tuhtia rauhoitusta ja joskus rauhoituksen kanssakin.

Jos oikeanpuoleinen on 135 cm korkea, miten korkea on vasemmanpuoleinen? ©aaveen.net

Sitten otsikon senttiosuuteen. 135 senttimetriä ei sentään ole Albertin säkäkorkeus, vaan samalla käynnillä tunnistaja mittasi emäponin. Virallista mittausta ei lähdetty hakemaan, vaan omistajan uteliaisuutta tyydyttämään. Sama mitta tuli edestä ja takaa. 

135 senttiä on lukema, johon voi B-welshin kasvattaja olla tyytyväinen. Ruusa on jäänyt maksimikorkeudesta vain pari senttiä!

Jälkikäteen tajusin, että olisi ollut kiva Albertinkin korkeus saada tietää. Tosin jouhien repimiskokemuksen jälkeen tunnistaja tuskin olisi mittatikkuineen päässyt kovin lähelle varsaa. Oma arvioni on, että korkeus on noin 110 cm. Ei siis mikään jättivarsa. 

Vain (Ruusan) elämää

Ruusa on monella tapaa omalaatuinen poni. Enkä nyt tarkoita pelkästään sen säkenöivää persoonallisuutta, vaan kuten ehkä monelle on jo käynytkin selväksi, Ruusa on omalaatuisen taitava myös keräämään itselleen vaivoja.

Mitä epätodennäköisempi vaiva, sitä todennäköisemmin se ilmenee Ruusalla.

Aloituskuvaksi tällainen tuoreehko posetus, jonka on 21.9. kuvannut Minttu Koponen (aaveen.net). Minusta imettävä tamma on ihan kivassa kunnossa. Mintun hienoja kuvia ripottelen varmasti vielä monia tekstejä piristämään!

Otetaan tähän nyt vaikka suhteellisen tuore esimerkki syyskuun viimeiseltä viikolta. Tuolloin yhtenä päivänä kävi niin, että Albert juoksenteli tarhassa, johon paikantui myös sen biologinen emo ja ihmismami.

Lähestyessään vieretysten sijaitsevia mamejaan varsa arpoi viimeiseen saakka, mistä meidät ohittaisi. Tuntemattomaksi jääneestä syystä se valitsi varsin kapean reitin emänsä pään ja puun välistä sillä tuloksella, että emän naama jäi tielle. 

Yhteentörmäyksestä kuului sellainen mäjähdys, että olin varma jotain menneen rikki. Ruusa ei kuitenkaan aristanut naamaansa eikä nenästäkään tullut verta, joten asia unohtui. Kunnes sitten about seuraavana päivänä ihmettelin Ruusan kuonossa oudonnäköistä pureskeluliikettä ja tajusin, että nenähän oli kuin nyrkkeilijällä.

Tietenkin tämä tapahtui pari päivää sen jälkeen, kun eläinlääkäri oli röntgensäteineen vieraillut tallilla.

Nenätilanne noin viikko tapaturman jälkeen. Poni oli valitettavasti kännykkäkameraa nopeampi liikkeissään, mutta saanee tuosta selvää. 

Kengityspäivän hopussa en lauantaina muistanut tai huomannut nenäturvotusta. Silloinhan ihmettelin ihan täällä blogissa asti sitä, että tammani käveli riimutusaikeissa olevaa omistajaansa karkuun. No onpa ihme, ettei halunnut riimuun! Näinkin viisaaksi voi ihminen melkein kolmessa hevosteluvuosikymmenessä kasvaa.

Seuraavana päivänä eli sunnuntaina nenäturvotus tarttui taas silmään. Koska usein epäilen omia Ruusa-havaintojani, pyysin tallinpitäjää todentamaan tapauksen. "No onhan tuo nyt ihan selvästi turvonnut", oli vastaus. Ei siis kuvitelma. En tiedä, pitäisikö todellisuudentajusta tässä tapauksessa enemmän iloita vai surra.

Tallinpitäjä kohautti olkiaan ja totesi, ettei hän ylläty Ruusan tapauksessa enää mistään. Uudet vaivat ja vammat eivät ole yllätyksiä, ne vain ovat.

Tapahtumien päähenkilöt ja silminnäkijä samassa kuvassa ennen traagista kolaria. Ponitätikin on pikkuisen tsempannut tallilookiaan kuvauksia varten. Kuva: Minttu Koponen (aaveen.net).

Kuono on edelleen murjotun näköinen. Tässä huolestuttaa kaksi seikkaa: a) mitä jos se on murtunut ja heti sen perään b) mitä jos se jää tuon näköiseksi. (Hyvästi näyttelytähteys!) 

Ensinäkemältä totesin, että poni pystyy vammastaan huolimatta hengittämään ja syömään. Tuoreen omakohtaisen kokemukseni perusteella päättelin, että vaikka nenä olisi murtunut, sille tuskin voisi tehdä mitään. Jäin siis ensiseisomalta seuraamaan tilannetta.

Muutaman päivän turvottelun jälkeen soitin kuitenkin eläinlääkärille. Hän totesi, että vaikka nenä olisi murtunut, sille ei voisi tehdä mitään. Suullisen kuvauksen perusteella lohdutti, että vamma on todennäköisemmin kuitenkin pehmytkudoksessa. Yritän uskoa tähän, vaikka oman havaintoni mukaan juuri tuossa kohdassa on pehmytkudosta aika niukalti.

Joka tapauksessa hoito on - aika. Ja sen ajan aikana emme voi käyttää riimua, koska turpahihna tulee juurikin kipeään kohtaan. Tarvittavat talutustoimenpiteet suoritetaan kuolaimet suussa. Ne Ruusa sentään nappaa kiltisti.

Semmoista se on, elämä Ruusana ja Ruusan (sekä sen lapsen) kanssa.

P.S. Ihmeiden aika ei ole ohi: Ruusa on syönyt jo monta päivää psylliumia jauheena - ihan vaan ruokansa seassa. Mysliä ei tarvinnut lisätä normaalista kuin reilu desi.