Hevonen opettaa

Minä pidän kilteistä ja tottelevaisista hevosista. Sellaisista, jotka yrittävät aina parhaansa. Sellaisten kanssa opettelu tuntuu turvalliselta.

Mutta ne hevoset, joiden kanssa tekeminen on aina helppoa, eivät ole samoja hevosia kuin ne, jotka opettavat eniten ja jäävät parhaiten mieleen. Eniten opettavat ne hevoset, joiden kanssa edetään vaikeuksien kautta voittoon.

Edesmennyt ponini G opetti minulle paljon. Eniten rohkeutta ja itseluottamusta, koska sillä oli omia mielipiteitä, jotka eivät aina menneet yksiin omistajan näkemysten kanssa. Nykyisin elämässäni olevista hevosista Aischalla on samankaltainen opetustyyli kuin Ruusan emällä.

Ei itseluottamus ratsastajana synny siitä, että kaikki sujuu ja hevonen on aina kiltti. Itseluottamus syntyy siitä, kun selviytyy kinkkisistä tilanteista voittajana. Perjantaina Aischalla ratsastaessani tajusin yhtäkkiä, että sen temppuilut eivät hetkauttaneet minua lainkaan. Pysyin tyynenä ja jatkoin omaa tekemistä.

Tosin on sanottava, että jos se tekeminen olisi alusta lähtien keskittynyttä ja ennakoivaa sekä vaatisi hevoselta riittävää määrää aivokapasiteettia, niitä temppuja ei välttämättä tulisikaan. Tässäpä lisää kehitystehtäviä ratsastajanalulle. 

Eilisellä ratsastuskerralla tamman aivokapasiteetista merkittävä osa meni aluksi kentän laidan mörköjen kyttäilyyn ja kyseisen laidan välttely-yrityksiin. Mörköreunassa vesi lorisi ojassa ja lintukin puhkesi yhtäkkiä lauluun. 

Lievempien temppuilujen jälkeen hevonen yhtäkkiä tempaisi itsensä pystyyn ja ympäri siinä määrin vauhdikkaasti, että sen niska osui kypäräni lippaan. Sisäinen ratsastajani heräsi, tuuppasi matkustelijan syrjään ja alkoi vaatia tammalta keskittymistä.

Ja kas, hepohan alkoi toimia. Teimme paljon siirtymisiä ja laukatkin nousivat molempiin suuntiin kuin napista painamalla.

Aischa suostui etenemään kaikissa askellajeissa sen verran hallitusti, että edes harjoitusravi ei tuottanut merkittäviä ongelmia. Ja perusistunnassa hevonenkaan ei niin helposti pääse niin sanotusti luiskahtamaan näpeistä, vaikka ohjat eivät mainituissa ruumiinosissa edelleenkään pysy edes kitkan voimalla.

Jotenkin kyllä tykkään kovasti tästä persoonallisesta tammasta, koko ajan enemmän. Ja sekin on alkanut sietää minua paremmin, ei ainakaan parilla viime kerralla ole enää vältellyt tarhassa kiinnijäämistä vaan eilen jopa tuli puoliväliin vastaan.

Rimpula on saanut selkäänsä emänsä vanhan satulan, rungottoman Barefoot Londonin.
Tällä satulalla ei ole tarkoitus missään vaiheessa varsinaisesti ratsastaa, vaan harjoitella
ihmisen selkään hyväksymistä niin, että voimme ylipäätään ruveta sovittamaan satuloita. 

Mitä omaan poniini tulee, olemme tehneet ratsautumista valmistelevia harjoituksia sekä satulan kanssa että ilman rihmankiertämää (siis ponilla).

Valitettavasti eteenpäinpyrkimys on jälleen kadonnut. Ja mikä ahdistavinta, murheenkryynin huonoin kinttu oli eilen merkittävästi lämmin. Lämpimimmältä tuntui ojentajajänteen päällä. Takajaloissa myös kaviopulssi sykki normaalia kiivaammin.

Ovatko treenit olleet ojentajalle liian rankkoja? Tai onko ponille tulossa kaviokuume?

Kyllähän harjoitukset edelleen ovat olleet käyntipainotteisia, mutta onko sittenkin ravattu liikaa liian pian? Vai onko ojentaja ottanut itseensä mutaa lilluvassa tarhassa tallustelusta?
Niin tai näin, ahdistus ponin terveydentilasta (tai sairaudentilasta) on täällä taas.

Olipa kerran: poni ja havu

Olipa kerran pieni welsh-poni, jonka omistaja suurella vaivalla raahasi sen tarhaan havuja tallinpitäjän metsästä (huom! luvan kanssa).

Havuja oli useita, jotta niihin pääsisi käsiksi myös mammanmussu eikä vain iso paha tarhakaveri. 

Tultuaan häädetyksi yhdeltä havulta pieni welsh-poni huomasi pihaton seinustalla toisen, vielä paremman havun. Se nappasi havusta kiinni ja raahasi sen aidan viereen, lähelle kateellisia tarhanaapureita (jotka suomenhevosina olivat jo ahmineet omansa).

Sitten tapahtui seuraavaa: 

"Hei kamut, katsokaas mitä mulla on!"

"Ai tekin haluisitte?"

"Jos mä vähän vielä siirtäisin tätä lähemmäs aitaa..." 

"Ai te otittekin sen kokonaan."

Sitten tarhakaverit elivät havun kanssa onnellisina sen elämän (pikaiseen) loppuun asti ja pieni welsh-poni ryhtyi etsimään uutta nakerreltavaa.

Sen pituinen se.

Hoitojen viikko

Ruusalla on pitänyt kiirettä. On ollut kaikenlaista tärkeää tekemistä, tai lähinnä hoidettavana olemista. Ruusa voisi tosin tähän huomauttaa, että matka eläinlääkäriin ei ollut omavalintainen.

Torstaina meidät otti vastaan uusi vakio-ortopedimme Kim Sell. (Hän tosin huomautti, että ei voi laillisesti kutsua itseään ortopediksi, koska hevosortopedejä ei ole olemassa. Itsepintaisesti silti kutsun häntä sellaiseksi.)

Ruusa vimpuloi tutkimuksissa sen verran urakalla, että meinasi tyyneltäkin lekurilta mennä kuppi nurin.

Mutta kun tuli aika piikittää hankkariin Ruusan ikiomaa elämän eliksiiriä, ponilla ei ollut enää edes omasta mielestään mitään hätää. Jos jossain kohtaa pitää järjestää yhden ponin mielenosoitus, lienee kuitenkin kaikkien osapuolten kannalta parempi ajoittaa se tutkimukseen eikä piikitykseen.

Tällä kertaa neulalla tökittiin paitsi oikean takajalan hankositeeseen, myös vähän ärtyneeseen oikeaan etujalkaan. Hevosen oma veri on kuulemma aika tehokas kipulääke.

Tämä tuli todettua juoksutuksessa heti seuraavana päivänä. Ei ollut enää vaikea saada ponia liikkumaan. Oli vaikeampi saada pysähtymään. Ja ponin omavalintainen kiertosuunta oli vasen, mihin se tähän asti on pitänyt suostutella puoliväkisin.

Ruusa jätti siis täysin huomiotta eläinlääkärin suosituksen juosta alkuun enemmän oikeaan kierrokseen, johon oikean takajalan on helpompi liikkua. Kun kipu on jalan veritankkauksella hoidettu, ponin pitäisi kyetä käyttämään kaikkia jalkojaan tasapuolisesti. Halukkuus muuttaa totuttuja liikeratoja voi kuitenkin olla toinen juttu.

Ruusan omatoimijumppaa noin viikon takaa. Kuvamateriaali on nyt tätä tasoa, pahoittelen... Tämä otos on kaapattu videolta.

Joka tapauksessa käyttöä rimpulalle nyt olisi kovasti keksittävä. Kim Sell korosti jälleen, että ilman kunnollista jumppaa jalka ei parane. Vaikka luulin, että olimme jo nyt tehneet aika paljon töitä, eläinlääkärillä oli asiasta vähän eri näkemys. On nostettava panoksia.

Eläinlääkärin suositus oli esimerkiksi liinassa juoksuttaminen, askellajina etupäässä ravi. Laukassa on kuulemma liian helppo lintsata yhdellä kintulla. Käynti puolestaan ei riitä jumpaksi. Ja kunnon liikuntaa pitäisi rimpulalle nyt tarjoilla ainakin viidesti viikossa. Ei pääse enää omistajakaan lintsaamaan, ainakaan ilman kirveleviä pistoksia omatunnon suunnasta.

Myös tänään Ruusa joutui narun nokkaan. Maan valkaistuminen yön aikana ei varsinaisesti ollut vähentänyt ponin kierroksia. Ensitöikseen rimpula veti muutaman minuutin sellaista laukkaa, että tädillä oli täysi työ saada pideltyä narun päästä kiinni.

Lienee melko turvallista sanoa, että Ruusan eteenpäinpyrkimys tekee paluuta. Tervetuloa takaisin, tavallisen rasittava teiniponi! Ponin liikkumisessa ja liikkumishalukkuudessa on viimeksi kuluneen kuukauden aikana tapahtunut sellainen muutos, että ihan hymyilyttää.

Kaikkein levein hymy ponitädin huulille kipusi tänään noin 10 - 15 minuutin juoksutuksen päätteeksi. Silloin nimittäin tajuntaan puski tietoisuus siitä, ettei poni ollut hepulointinsa aikana mainittavasti hengästynyt. Ei, vaikka pohja oli lumentulon takia raskaanpuoleinen.

Vuosi sitten se olisi tällaisen juoksemisen jälkeen puuskuttanut puoli tuntia, vaikka sai silloin päivittäin kortisonia suoraan keuhkoihin.

Yksi hengityskapasiteettiin vaikuttava tekijä on voinut olla sekin, että nikamalukot keuhkojen tienoon selkärangasta ovat auenneet. Näin pohti osteopaattimme Mari Hyytiäinen, joka käpälöi rimpulan läpi tänään.

Pääosin poni antautui hoidettavaksi varsin autuas ilme naamallaan, mitä nyt oikean etujalan hauiksen käsittelyssä pyrki nappaamaan palan osteopaatin takapuolesta ja oikeaan takajalkaan ei olisi mielellään saanut koskea ollenkaan.

Vasemman takajalan tilanteeseen Mari oli kuitenkin hyvin tyytyväinen. Se on kuulemma nyt toiminut kuten takajalan kuuluu. Tämä on varsin huomattava parannus alkuperäiseen tilanteeseen, jossa ei toiminut oikein mikään jalka.

Moni muukin ensikerralla vakavasti jumittanut paikka oli nyt positiivisempi.

Osteopaatin kotiläksyinä saimme paitsi edelleen jumppaa, myös hierontaa. Murheenkryynikinttua kannattaisi kuulemma hieroa kintereestä kavioon asti samaan tapaan kuin linimenttiä jalkaan hinkuttaessa.

Ylälinjaa puolestaan pitäisi venytellä. Tällä hetkellähän ponilla ei varsinaisesti sellaista ole. Kaulassa kyllä riittää lihasta, mutta se on sijoittunut esteettisesti varsin epäedulliseen paikkaan. Tuhannen jumit seuranaan poni ei ole kyennyt liikkumaan oikeinpäin, vaikka olisi yrittänytkin. Toivottavasti lihaksisto alkaisi nyt kehittyä vähän tulevalle ratsulle hyödyllisempään suuntaan.

Kaula on kehittynyt vahvaksi - nimittäin alakaula. Poni ei ole ihan niin huonossa karvassa kuin kuvassa näyttää, vaan se on piehtaroinut huolellisesti kentän märässä hiekassa.

Science of motionia käytännössä

Täti oli taas astetta enemmän hukassa hevosen selässä maanantaina, kun päätyi tuulessa ja tuiskussa Science of motion -henkiselle tunnille Mia Pasasen johdolla.

Ratsuna oli komearaaminen pv-ruuna Fritz (toivottavasti nimi meni oikein), jonka selässä minusta tuntui kuin olisin ollut valtamerilaivan ohjaamossa. Vähän vaihtelua nopealiikkeisiin tammoihin verrattuna.

Oppitunnin aiheena oli periaatteessa kaksi asiaa: ratsastajan istunta ja hevosen suoruus.

Käytännössä siis tunnin aiheen voisi tiivistää aiheeseen suoruus, sillä myös ratsastaja on varsin moniulotteisesti suoruusrajoitteinen.

Mia lohdutti, että kaikki me olemme vinoja, niin ihmiset kuin hevosetkin. Tärkeintä on löytää tasapaino ratsukkona. Meikäläisen vinous näytti kumpuavan varsin tavallisesta ongelmasta, vasemman kyljen lysähtämisestä kasaan.

Istuntapakka on yllättävän vaikea pitää kasassa.
Pahoittelen kuvien laatua, ovat kaikki videolta (joka löytyy alempaa(, jota taas on vain lopusta tähän suuntaan.

Kun istuntapakka on pahasti levällään, jo sellainen tehtävä kuin ohjien ottaminen käteen kuulostaa astrofysiikalta. En vain osaa pitää ohjia normaalipituisina ilman, että jännitän kättä.

Ongelma on kuulemma aika yleinen ihmisillä, jotka pyrkivät pitämään hevosen suuhun kevyen tuntuman.

Näinhän sitä kieltämättä on päässyt käymään, vaikka kyllä varsin hyvin tiedän, ettei roikkuva ohja ole pehmeä. Yhteys tiedon ja tekemisen välillä on kuitenkin pätkinyt samaan tapaan kuin pyykkinaruohjan muodostama yhteys ratsastajan käden ja hevosen suun välillä.

On kuulemma parempi, että käsi on vaikka vähän suorempana kyynärpäästä, kunhan se roikkuu rentona. Ja käsi voi roikkua rentona, jos ohjat ovat kunnolla kädessä, koska silloin käsiä ei tarvitse jännittää ylläpitääkseen tuntumaa.

Koska olen niin tottunut ratsastamaan roikkuvilla ohjilla, poisoppimisprosessin alussa minun pitää Mian mukaan todennäköisesti opetella vähän roikkumaan hevosen suussa. Kun ratsastajan käsi "roikkuu" hevosen suussa, se liikkuu hevosen pään mukana ja tuntuma pysyy tasaisena.

Mia arveli, että ohjien löystyminen on myös takakenon alkulähde. Koska ohjat ovat olleet liian pitkät, olen tuntumaa tavoitellessani joutunut nojaamaan taakse "käsiä pakoon".

Täytyy sanoa, etten ole koskaan ajatellut asiaa näin. Paljon mahdollista. Luulen, tosin, että ongelman synnyssä lisämausteena on ollut pyrkimys helpottaa hevosen liikkeissä istumista ja toisaalta samalla hitaan hevosen tuuppaaminen lantiolla eteenpäin (tiedän, että tämä on niin väärin tehty).

Sen sijaan, että yrittäisin työntää hidasta hevosta lantiollani eteenpäin, pitäisikin kuvitella, että vedän hevosta perässäni. Tällaisen mielikuvan lopputulema on kokolailla sama kuin kesäisellä kurssilla saamani ohjeen eli pitäisi ajatella painavani ylävartaloa vasten pleksilasia.

Tässä esimerkkiä siitä takanojasta. Alkutunnista otetussa kuvassa takanoja olisi todennäköisesti vielä jäätävämpi. Hevosen ravikaan ei näytä tässä hetkessä kovin hääviltä.

Mitään kovin monimutkaisia temppuja tunnilla ei tehty, vaan keskityttiin suoruuteen ensin käynnissä ja sitten ravissa. Äkkiseltään voisi ajatella, että tämä olisi varsin yksinkertaista, mutta suoruushan on ehkä vaikeinta ikinä. Etenkin, kun Fritz olisi mieluusti punkenut lapa edellä vasemmalle.

Jotta hevonen saataisiin aidosti suoraksi, sen selän okahaarakkeiden pitäisi osoittaa suoraan ylöspäin. Tämä taas saadaan aikaan rajoittamalla selän sivusuuntaista liikettä.

"Miten minä sen teen", ihmettelin minä, joka totta puhuen en koskaan ennen ole ratsastaessani miettinyt okahaarakkeiden asentoa.

No, ensinnäkin pitää olla antamatta hevosen heittää ratsastajan lantiota puolelta toiselle. Oman lantion liikettä pitää vähentää syvien lihasten voimin. Syvillä vatsalihaksilla ikään kuin nostetaan ylöspäin, samaan suuntaan kuin toivotaan hevosen selän siirtyvän. Vähän kuin vetäisi jalkaan liian pieniä farkkuja.

Hevosen lavat pitäisi saada hallintaan ohjilla, polvilla ja sisäreisillä. Ja koska Fritz olisi tykännyt lysäyttää vasemman lapansa sisään, sitä voi kompensoida ajattelemalla hevosen "hymyilevän" vasemmalla suupielellään eli kääntämällä turpaa aavistuksen vasemmalle. Tällöin ranka suoristuu. Ainakin teoriassa, tunnilla toteutuneesta käytännöstä en ole ihan varma.

Jos tunnilla tulikin paljon uutta asiaa niin oli jotain tuttuakin. Nimittäin ihan perinteinen oppi ulko-ohjan tuesta.

Ulko-ohjan pitäisi olla kuin viejän käsi tanssipartnerinsa selällä. Kevyt, mutta jämäkkä. Ja jos hevonen pyrkii pois ratsastajan valitsemalta uralta (esimerkiksi siksi, että ei voi astua vesilätäkköön), ratsastajan pitää tehdä senpuoleisesta vartalostaan vähän kovempi.

Hetkittäin alkoi ratsastajalla löytyä oikeansuuntaista asentoa. Mutta eikö olekin ihmeellistä, miten ihminen jaksaa vuodesta toiseen ratsailla keskittyä ihailemaan hevosen niskaa?

Koska kaikki tämä vaati aloittelevalta tädiltä aika paljon ajatustyötä, piti jo ennestään verkkaisuuteen mieltynyttä hevosta hidastaa entisestään. Tämä siksi, että ratsastaja ehtisi kontrolloida jokaista askelta.

Kun hevonen liikkuu oikein suorana, pitäisi tuntua kuin se nousisi ylöspäin. Aina välillä jopa saimmekin aikaan hyviä askeleita.

Mia sanoi näkevänsä mieluummin hyvin avoimen kaulan kuin kuolaimen taakse painuvan kuonon, sillä rullatessaan itseään liian pyöreäksi hevonen pakenee tuntumaa ja muuttuu etupainoiseksi.

Vaikka hevonen etenee hitaasti, sen ei pitäisi olla hidas tai raskas sen enempää pohkeelle kuin kädellekään. Apujenkin pitäisi tietysti olla nopeita, ei saa jäädä puristamaan tai vetämään.

Aina, kun Fritz pyrki etupainoiseksi ja vähän raskaaksi edestä, Mia kehotti tekemään puolipidätteen ja sitten ajattelemaan ohjalla eteenpäin.

Puolipidätettä ei tehdä kuitenkaan sillä ohjalla. Pidätteen pitäisi onnistua ihan niin, että "pullistaa" itseään sivullepäin eli kylkiä ulos, ja samalla painaa vähän kyynärpäitä alas. Ja kah, sehän toimi! Pidäte ei tosin ensiyrittämällä ihan jäänyt puolikkaaksi, vaan tuloksena oli hevosen siirtyminen ravista käyntiin.

Siirtymistä puheen ollen, ne ovat olleet viime aikoina minulle aikamoinen akilleen kantapää, erityisesti siirtymät alaspäin. Mia totesi, että painan alaspäin siirtymisissä kättäni alas. Silloin käsi jännittyy ja tuntuma katoaa. Hevonenkin "katoaa".

Pitäisi ajatella niitä käsiä ylöspäin ja eteen, kohti hevosen korvia.

Summa summarum.

Ratsailla kuulemma kannattaa yleensä keskittyä keskimäärin kolmeen asiaan kerrallaan. Minun tehtäväni on ensinnäkin pitää oikea asento (eli vartaloni mielestä etukeno) ja siten myös tuntuma. Toisekseen on huolehdittava keveydestä eli siitä, että hevonen ei jää raskaaksi millekään avulle (toim.huom. eikä täti itse jää jumittamaan). Kolmanneksi pitäisi miettiä, mihin on menossa eli huolehtia tiestä.

Helposti kävi niin, että kun mietin omaa asentoa, keveys katosi. Ja kun keskityin keveyteen, hevonen alkoi itse päättää suunnasta (ei ainakaan vesilätäkköön).

Koko ajan minusta tuntui kuin olisin vain pomppinut Fritz-rukan kyydissä selkä köyryssä, kädet sojottaen. Ja kun videota (alla) katsoo, ei tunne ihan kamalan kaukana totuudesta ollut. Jonkin verran asiaa voisi toki auttaa, jos katsoisi esim. eteenpäin eikä hevosen niskaan. Ja esim. lopettaisi polvilla puristamisen.

Ihme kyllä hevonen näyttää pätkittäin jopa vähän tyytyväiseltä. Että ehkä tämä treenillä tästä?



Linkki videoon.

Video on jälleen täysin editoimaton ja tolkuttoman tylsä, siinä vain hölkätään ympäri kenttää. Bonuksena mukana on kuitenkin autenttinen ääniraita.

Olen kyllä nyt kovin innostunut noista videoista! On niin paljon helpompi ymmärtää asiat, kun näkee ratsastustaan/könötystään ihan omin silmin. Ja ehkä jonakin päivänä voi katsoa vanhoja videoita ja ajatella, että onpa tullut kehityttyä.

Kiitoksia Mialle myös videoinnista!

Mielessä Science of motion

Luulitko, että takaosan aktivointi on avain kokoamiseen ja oikeaan liikkumiseen? Luulitko, että hevonen kannattelee ratsastajan painoa vatsalihaksilla? Onneksi olkoon, luulosi ovat vanhanaikaisia.

Tällaisia ajatuksia kuulin Science of Motion -luennolla, jonka jälkeen alla oleva teksti on maannut luonnoksissa jo melkein puoli vuotta.

Asia tuli nyt mieleeni, koska huomisen ratsastustuntini pitää tähän ideologiaan ainakin jollain tasolla perehtynyt henkilö. Itse asiassa tapasinkin tämän opettajan ensimmäistä kertaa tällä mainitulla SOM-luennolla kesäkuussa.

Luennon piti SOM-filosofian isä Jean Luc Cornille. En valitettavasti päässyt seuraamaan herran oppien käytäntöönpanoa, sillä ratsastusosiot osuivat päällekäin esim. töiden kanssa.

Kokoaminen on hidastamista

Oikeanlaista kokoamista ei Jean Luc Cornillen mukaan saada aikaan lisäämällä takajalkojen liikettä, vaan päinvastoin vähentämällä sitä, hidastamalla sitä. (Tästä syystä kaikenlaiset takajalkojen aktivoinnit piiskalla johtavat vain vääriin liikeratoihin.)

Takaosa kantaa painoa, kun se vastustaa painovoimaa ja hidastaa jalan eteenpäin vievää liikettä. Siinä vaiheessa, kun takajalka alkaa työntää, se on jo hevosen painopisteen takana.

SOMin mukaan hevosen etuosan nostaminen ei ole niinkään takajalkojen kuin etujalkojen tehtävä. Eli mekaniikka olisikin päinvastainen kuin olemme tottuneet ajattelemaan. Mutta jos takajalat työntävät liikaa painoa etujaloille, nämä eivät pysty enää ohjaamaan liikettä ylöspäin. Silloin hevonen vain vyöryy eteenpäin poissa tasapainosta.

SOMin mukaan takajalka alkaa työntää vasta, kun se on jo hevosen painopisteen takana. Kuvituskuva ei liity luentoon, vaan on vuoden 2013 ratsuoripäivien suomenhevosparaatista. Tykkään tästä kuvasta, hevonen on niin upea ja ratsastaja ihailemani.

Suhtaudun aina epäilevästi uudenlaisia ajatuksia esittäviin ihmisiin ja erityisesti ns. guruihin.

Mutta ajatus takajalkojen hidastavasta tehtävästä käy järkeen. Useinhan koottu hevonen näyttää liikkuvan vähän kuin hidastetussa filmissä. Liike kyllä kasvaa, mutta enemmän ylös- kuin eteenpäin. (Lisäksi antaisin aika paljon, jos ratsastaisin niin hyvin kuin Jean Luc Cornille videoillaan.)

Hidastamisen ajatus pätee myös uuden asian opettamiseen hevoselle. Ensin opetetaan oikea liikerata hitaassa temmossa ja vasta sitten ruvetaan pyytämään lisää vauhtia. Perinteisesti kai on ajateltu, että nuoren hevosen kanssa pitäisi ajatella aina ensisijaisesti eteenpäin ja alkaa hidastaa vasta, kun hevosella alkaa olla voimaa.

Mutta hitaassa tahdissa opettaminen käy sikäli järkeen, että se on tuttua jumppa- ja tanssitunneilta (kummatkin ovat viime vuosina olleet harvassa ja jälkimmäisiä on mahtunut koko elämään liian vähän).

Tanssi- ja jumppatunneilla uudet kuviot otetaan haltuun sovittelemalla jalkoja ensin hitaasti oikeisiin askelmerkkeihin. Vasta, kun tanssiaskel käy hitaassa tahdissa kuin tanssi, nopeutetaan rytmiä. Lopulta askeleet sovittuvat luontevasti musiikin tahtiin ja alkavat näyttää sulavalta tanssilta.

Miksei siis hevosten kanssa voisi toimia samalla lailla?

Millä lihaksilla se tehdään?

Takaisin ratsastajan kantamiseen. Millä lihaksilla hevonen ratsastajaa kantaa?

Aika vakuuttavasti Jean Luc Cornille perusteli,  miksi uskomus vatsalihasten hallitsevasta roolista on väärä.

Väitteensä tueksi Cornille esitteli valokuvaa, jossa näkyvät avatun hevosen selkä- ja vatsalihakset. Yllä on selkänikama ja sitä ympäröivät lihakset. Alla vatsalihakset. Koska selkälihaksisto on ehkä kymmeniä kertoja suurempi kuin vastaparinsa, lienee varsin todennäköistä, että selkälihakset myös pääosin vastaavat painon kantamisesta.

Sikäli järkeenkäypää, että kyllähän oikein ratsastetulla hevosella on ihan nahan ulkopuoleltakin katsottuna näyttävämmät selkälihakset kuin selkä notkolla juoksennelleen.

Kuvakaappaus Science of motionin sivuilta ( http://www.scienceofmotion.com/new_approach_to_lameness.html ) Lihaskuvan yläosassa selkäranka lihasten ympäröimänä, alaosassa hevosesta irrotetut vatsalihakset. Alemmassa kuvassa Jean Luc Cornille näyttää, miten hevosen selkälihakset kiinnittyvät nikamiin.

Selkälihakset kykenevät Jean Luc Cornillen mukaan nostamaan selkää, koska ne ovat kiinnittyneet ristiin. (Ks. kuva yllä.)

Selkälihasten tehtävä on paitsi kannatella painoa, myös pitää ranka mahdollisimman stabiilina. Selkänikamat toki jonkin verran liikkuvatkin, ja liike on kiertävä.

Jotta ratsastaja saisi hevosen nostamaan selkäänsä mahdollisimman paljon, hänen pitää kehollaan pyrkiä rajoittamaan selän sivuttaissuuntaista liikettä. Koska energian on suuntauduttava jonnekin, sivuttaisliikkeen vähetessä nostava vaikutus korostuu. Ratsastajan tulisi toimia vähän kuin tunnelina, jonka sisällä hevosen selkälihakset työskentelevät.

Helppoa kuin heinänteko?

Liikkeiden opettelu vaatii ajatustyötä

Jos hevonen tekee (ratsastaessa) virheen, sitä ei pidä rankaista. Jean Luc Cornillen mukaan virhe tarkoittaa, että hevonen ajattelee. Samalla ratsastaja saa mahdollisuuden "uudelleenmuotoilla kysymyksensä". "Virheestä virheeseen hevonen oppii optimaalisen tavan tasapainottaa itseään."

Jean Luc Cornillen mukaan hevosen ajattelu on avain. "Hevosen aivot kontrolloivat sen kehoa, ei meidän kehomme."

Siten on hänen mukaansa väärä ajatus, että oikeanlainen apu aina johtaisi oikeanlaiseen liikkeeseen.

Ratsastustunneilla opittavat avut ovat Cornillen mukaan vain opetusväline, eivät lopullinen päämäärä. Kun opettaja pyytää liikuttamaan kättä, hän Cornillen mukaan opettaa ratsastajalle, miten tämän tulisi käyttää lihaksiaan. Lopputuloksen pitäisi olla lihaksen supistaminen tietyllä tavalla - mutta ilman liikettä.

"You learn how different parts of your body affect the horse. That is vocabulary. Then you start communicating."

Pelkissä apu - reaktio-jutuissa pysyminen tarkoittaisi Jean Luc Cornillen mukaan vähän samaa kuin jos opettelisi kiinaksi vain lauseen "missä vessa on" (ja oletettavasti pitäisi myös opetella ymmärtämään vastaus). Tällaisella kielitaidolla pääsee ehkä tarpeilleen, mutta varsinaiseksi viestinnäksi kahden lauseen keskustelua ei voine kutsua.

Itse asiassa tavoitteen pitäisi olla, että ratsastaja istuisi selässä mahdollisimman liikkumattomana, sillä esimerkiksi johtavan ohjasotteen tekeminen tai muu liikkuminen häiritsee tasapainoa ja saa hevosen suojautumaan. Sitäpaitsi esimerkiksi pohkeen käyttäminen on Jean Luc Cornillen mukaan hevoselle huutamista. (On myönnettävä, että allekirjoittanut huutaa tällä tapaa hevoselle usein vähän turhankin voimakkaasti.)

Oletan, että Jean Luc Cornille tarkoitti liikkumattomuudella liikkumattomuutta suhteessa hevoseen, ei esim. maahan.

Alistettu hevonen jumittuu primitiivireaktioihin

Ajatus siitä, että hevonen tottelisi ratsastajaa, koska ratsastaja on johtaja, on Jean Luc Cornillen mielestä vain uusi nimi hevosen alistamiselle.

Ja alistaminen johtaa siihen, ettei hevonen koskaan etene primitiivisten reaktioiden ohi. Kun hevonen pysyttelee primitiivisten reaktioiden tilassa, se ei koskaan opi kantamaan ratsastajaa oikein, sillä hevosen luontainen liikkumistapa ei sovellu ratsastajan kantamiseen.

Eihän ihminenkään tanssi samalla tavalla 15-kiloinen reppu selässään kuin ilman reppua, huomautti luennoitsija.

Kun hevonen tajuaa, että ratsastaja auttaa sitä löytämään mukavan olotilan (comfort) taakan alla, se alkaa vapaaehtoisesti pyrkiä yhteistyöhön.

Ja jos hevonen suorittaa ihanteellisesti, työnteko on sille helppoa, sillä silloin liikkeen synnyttämisestä huolehtivat pääosin jänteet. Lihakset työskentelevät vain minimaalisesti.

Jean Luc Cornille otti esimerkiksi piaffen, jota yleisesti pidetään fyysisesti vaativana liikkeenä. Hän kertoi opettaneensa piaffen vanhalle, vammasta toipuvalle estehevoselle. Kun hevonen oli oppinut oikean tekniikan, se pystyi piffaamaan kuusi minuuttia putkeen - väsymättä.

Sellainen onnistuu, kun hevonen kantaa itsensä ja ratsastajan täydellisessä tasapainossa oikeaoppisesti koottuna.

Että siinäpä sitä sitten haastetta seuraaviin ratsastuskertoihin.

Jos Jean Luc Cornille on oikeassa, tällaisen puskaratsastajan tusailu ponien selässä aiheuttaa niille vammoja. Hivenen masentavaa. Mutta oikeanlaisella ratsastuksella pystyy kuulemma kuntouttamaan aika vaikeitakin tapauksia.

Jos aihepiiri kiinnostaa, lisätietoa löytyy (epätoivoisen sekavassa muodossa) osoitteesta www.scienceofmotion.com