Murheenkryyni ja tarhausmurheet

Mukavan toipumisenalun jälkeen rimpula on ollut taas vähän köpömpi liikkumaan. Silmä- ja sormimääräisellä arviolla olen sijoittanut ongelmapisteen ristiselän tienoille. Lisäksi jaloissa on ollut lämpöilyä, vaikka on välillä ollut lämpötilojen puolesta talvinen sää (vain lumi puuttuu, ja nyttemmin pakkanenkin).

Alati osoitteleva syyttävä sormeni sojottaa tällä kertaa tarhan pohjan suuntaan. Ennen pakkasten tuloa satoi viikoja putkeen ja tarhan alaosa mutaantui oikein urakalla. Mutaa kun muokataan hevosenkavioilla, etenkin kengällisillä, lopputulos on kauniisti sanottuna epätasainen.

Tämä hevosten maanmuokkauksen mestariteos yhdistettynä pakkaseen on tuottanut tarhanpohjan mallia perunapelto potenssiin 10. Toisin sanoen kun katson ponini kävelyä tarhassaan, voin melkein kuulla sen ähkäisevän joka askeleella "auts".

Kaipaan rautaisia hevosenkenkiä ehkä enemmän kuin koskaan. Tai ainakin enemmän kuin koskaan sitten viime marras-joulukuun. Tosin sellaisetkaan eivät estäisi ponirukkani kinttuja vääntyilemästä koppuraisella perunapellolla. Olisiko hokkikenkä tällaiseen tilanteeseen parannus (ehkä hokit pehmittäisivät muhkurat vähitellen) vai kaivaisinko vain verta nenästäni, tai pikemminkin ponini kintuista?

Ongelma ei ehkä olisi valtaisan ahdistava, jos Ruusa voisi liikkua tarhassa ihan omaan tahtiin. Valitettavasti vaan Ruusan tarhakaveri on ruoka-aikaan karmea öykkäri. Ja totta kai niin sanottu kaveri juoksuttaa poniani juuri siinä pahimmaksi muhkuraksi kovettuneella alueella.

Tällaisia jälkiä Ruusassa on jo useampia, ilmeisesti poni ei ole väistynyt öykkärikaverin tieltä riittävällä vauhdilla. Tämä puremajälki on aika lähellä ristiselkää, suoraan rangan päällä.

Epätoivoisena yritin jo hakata muhkuroita pienemmiksi rautatalikolla. Yritykseksi se jäi, ja nimenomaan epätoivoiseksi.

Pelko ponin jalkojen puolesta kasvaa päivä päivältä. Ei jalan tarvitse kovin isosti muljahtaa, että saa ruveta hoitamaan jotain jännevammaa ihan pitkän kaavan kautta.

Ei ole myöskään kiva, että Ruusan ainoa niin sanottu kaveri on ponin mielestä etupäässä pelottava. Tähän asti olen katsonut asiaa vähän sormien läpi ajatellen, että ehkä aika parantaa, kun Ruusa pääosin kuitenkin saa olla rauhassa.

Mitä siis tehdä?

Yksi vaihtoehto olisi tietysti vaihtaa tarhaa ja tarhakaveria. (Tätä tallinpitäjä on jo ehdottanutkin, koska eräs toinen hevonen kaipaisi pihattoon.)

Silloin Ruusa menettäisi metsätarhan ja mahdollisuuden mennä päivisin pihattoon köllöttelemään tai natustelemaan olkia. Kun vapaata heinää ei ole ja ruokailuvälit jäävät pitkiksi, oljensyöntimahdollisuus on rauhoittanut tädin mieltä ponin mahahappojen suhteen.

Uusi tarhakaveri olisi myös hokkikengällinen ja melko tiukka täti, joten kaverin vaihtaminen tässä kohtaa vuotta voisi olla riski sekin. Tarha olisi pienempi ja vähemmän virikkeellinen - ja muhkuroita on sielläkin.

Vaihteeksi vähän erilaista pähkinää purtavaksi.

Rautakenkädilemman ollessa vielä ratkaisematta olen liikuttanut Ruusaa nyt bootsit jalassa. Se tuntuu liikkuvan niiden kanssa kohtalaisesti, tosin tänään se muistutti jälleen enemmän perävaunua kuin potentiaalista vaunun vetäjää.

Olemme käyneet käppäilemässä tiellä ja metsässä sekä jumppailemassa kentällä.

Tapana on ollut, että ihmisvetoisen jumppahetken jälkeen poni on saanut suorittaa kentällä vielä omatoimista kehonhuoltoa.

Mainittuun poninvalintaisen kehonhuollon koreografia on varsin ennalta-arvattava: ensin huolellinen piehtarointi ensin yhdellä, sitten toisella kyljellä. Jälkimmäisestä asennosta hypätään ylös suoraan sellaiseen pukkilaukkaan, että jumppasarjan päätteeksi ponilla on jalassaan korkeintaan kolme kappaletta bootseja.

Ruusan fiilikset oikean takajalan akupunktiohoidossa tiistaina.

Pukkilaukan katselu herättää myös sellaisen ajatuksen, että toivottavasti poni ei missään vaiheessa uraansa keksi yhdistää tätä omatoimisen kehonhuollon muotoa ratsastajan kanniskeluun. Jos se sellaisen jumpan keksii niin bootsit eivät todellakaan ole ainoa asia, joka lentää tantereeseen.

Kaikesta huolimatta ponitädillä on alkanut nousta melkoinen ratsastuskuume, siis nimenomaan sisällä loimottaa himo ratsastaa omalla ponilla.

Pieni varsanrääpäle on nimittäin vähitellen ruvennut näyttämään ihan oikealta ponilta. Ruikkupeppu on alkanut pyöristyä eikä selkä ole enää poikkileikkaukseltaan jyrkän harjakaton muotoinen. Enkä pelkästään kuvittele tätä, vaan tiistaina Ruusaa tapaamassa käynyt piikkisetä Juppe totesi ponin muuttuneen kovin erinäköiseksi sitten kevään.

Hevosihmisten slangilla kuvattuna poni on saanut vähän massaa.

Joku ilkeämielinen voisi sanoa, että läskiä se on eikä mitään mystistä massaa. Mutta jos poni on pääosan elämästään näyttänyt etupäässä kuivahtaneelta, voi olla iloinen mistä tahansa massasta. Ja massahan on muutenkin enemmän materiaalia kuin lopputuotos. Ruusan massasta on tarkoitus muovailla ratsun lihaksia.

Ponin terveydentilan epävakauden lisäksi Ruusan ratsu-uran tiellä seisoo tällä hetkellä vielä yksi este: omistaja. Tarkemmin sanottuna omistajan ratsastustaidottomuus. Toistaitoisuus on pulpahdellut viime ratsastuskerroilla tietoisuuteen tuskallisen voimakkaasti.

Olen siis varannut ratsastustunnin, yksityistunnin vieläpä. Eräs arvostamani hevosihminen suositteli kyseistä opettajaa ja kehui, että tulosta tulee lyhyessäkin ajassa. Toivon, että saamani suositus perustuu enemmän opettajan todellisiin taitoihin kuin siihen tosiasiaan, että kyseessä on suosittelijan sisko.

Oppitunnin hinta ainakin on samaa luokkaa kuin Ruusan pihattopaikan viikkovuokra, joten odotan vähintäänkin merkittävää valaistumista.

Kuntoa ravimaailman tyyliin

Jos jotain vähänkin mielenkiintoista järjestetään sopivan matkan päässä sopivaan hintaan, pyrin olemaan paikalla. Männälauantainen hevosen kuntovalmennusseminaari Vermossa oli erittäin sopivan hintainen eli ilmainen. Olin paikalla.

Paikalla olivat myös Jyrki Korhonen (tunnettu erityisesti ravikuningas Köppisen omistaja-valmentajana), Satu Juurinen (ainakin minulle tutuin ratsupuolen jalostusoreistaan, mutta hän on myös intohimoinen raviharrastaja) ja Pekka Korpi (ravilegendaa tuskin tarvitsee esitellä edes ratsuihmisille).

Köppistä en valitettavasti ehtinyt jäädä katsomaan, mutta Jyrki Korhosen toisen kovan juoksijan Turparullan näin verryttelemässä. Korhonen kuvaili valmennettavaansa sanoilla "pitkä kuin nälkävuosi", mikä omin silmin nähtynä tuntui varsin osuvalta rakennemääritelmältä. Etuviistosta otetussa kuvassa hevosen rungon pituus ei näyttäydy täydessä mitassaan.

Ratsuihmisillä on varmaan paljon opittavaa ravipuolelta, mutta Jyrki Korhonen ja Satu Juurinen korostivat, että myös ravitreenaajat hyötyvät ratsupuolen opeista. Tai siis ratsastuksesta. Nimenomaan oikeasta ratsastuksesta eikä mistään monte-tyylisestä kiihdyttelystä.

Ravikuningas Köppisen ja Jyrki Korhosen tallin toisen menestyjän Turparullan (oikeasti, kuka nämä hevoset on nimennyt?) valmennusohjelmaan kouluratsastus ja laukkarevittely selästä kuuluvat olennaisena osana.

Köppistä ratsastetaan 2 - 3 kertaa viikossa, mutta kilpailukaudella ratsastuksella on Korhosen mukaan enemmän palauttava ja mielenvirkistyksellinen merkitys. "Näen, että ratsastusvalmennus on ollut todella tärkeää", hän sanoi.

Turparullalla on ratsastellut lähinnä Korhosen 9-vuotias tytär, joka hyppää ruunalla esteitäkin. "Tuntuu, että sekin on auttanut eteenpäin", pohti ravimies.

Korhonen heittikin haasteen ravi-ihmisille: "Jos teillä on tuttuja, jotka osaavat ratsastaa oikein, tehkää pientä yhteistyötä." Tulokset voivat yllättää.

Arnold Ham.

Satu Juurinen puolestaan kertoi ostaneensa purkautuneelta ravikimpalta suomenhevosruunan, joka ei enää ollut radoilla pärjännyt. Hevonen oli kiero kuin korkkiruuvi, mikä olikin ollut suurena syynä ravin takkuiluun.

Juurisen tallilla entisestä kimpparuunasta alettiin leipoa ratsua. Alkuun ratsuntaimi kulki neljällä uralla, mutta muutaman kuukauden ratsutuksen jälkeen hevonen alkoi näyttää jo ihan toiselta. Tässä vaiheessa ruunasta kiinnostui jo Satu Juurisen ravimieskin, joka oli pitänyt uuden hevosen tuloon aika lailla pehmitellä. Hevonen läpäisi koelähdön ja alkoi pärjätä.

Juurisen mukaan Etelä-Suomen lähdöissä on pulaa suomenhevosravureista. Hän heittikin puolestaan haasteen ratsuihmisille: "Ostakaa suomenhevonen, ratsastakaa sillä puoli vuotta ja pankaa se sitten takaisin ravitreeniin."

Tässä olisi kuulemma tienaamisen paikka. Kieltämättä kiehtova ajatus, että hevonen voisi tienatakin. Jo plus-miinus-nolla-tulos olisi merkittävä parannus nykytilanteeseen.

Kaikki panelistit olivat sitä mieltä, ettei ravihevosen treenaaminen kaikissa kolmessa askellajissa lisää laukalle rikkomisen riskiä. Jyrki Korhonen näki päinvastoin, että ratsastus kehittää hevosen tukilihaksia ja koordinaatiota. Tästä tuskin on raviradallakaan haittaa.

Satu Juurinen huomautti, että kouluratsastuslaukka on muutenkin jotain ihan muuta kuin tukka putkella kiitämistä. "Meidän ravihevosemme, joita ratsastetaan, ymmärtävät, että kun ratsastaja on selässä, mennään hiljaa. Kun hevosen saa kantamaan itseään, se on jo puoli voittoa."

Juurinen korosti, että laukkavedot irrottavat lihaksia. "Älkää vain ratsastelko, vaan ratsastakaa!" (Yritetään!)

Ravureilla sitä näkee jos jonkinnäköistä viritystä, jollaisiin ratsutädin silmä ei ole tottunut. Kuvassa sh-ori Morgoli. 

Pekka Korpi oli panelisteista ainoa, joka ei ratsastusajatukselle lämmennyt. On kuulemma vaikea järjestää isossa tallissa.

Korpi kertoi kuitenkin tietävänsä tanskalaisia, jotka treenaavat ravureitaan etupäässä laukkuuttamalla niitä pehmeällä hiekalla. "On tärkeää, että hevosta rasitetaan niin, että se joutuu vähän puhaltamaan", tiivisti Korpi. Myös Jyrki Korhonen totesi, että peruskunnon rakentaminen vaatii treeniä korkealla sykkeellä.

Tässä olisikin Satu Juurisen mukaan ratsuihmisillä oppimista ravipuolelta.

"Hevosen pitäisi oikeasti hengästyä ja hikoilla. Ratsuihmiset jäävät helposti mukavuusalueelle." Juurisesta myös ratsujen pitäisi päästä välillä kunnolla revittelemään, jos puitteet sen suinkin mahdollistavat. Pelkkä mummoravin nylpyttäminen maneesissa vain jumittaa hevosen.

Tässä kyllä komppaan Satu Juurista. Vanhan G:kin toimi aina kentällä notkeammin, jos olin käynyt sen kanssa maastossa kiitolaukkaamassa. Kiitolaukka irrotti jumittuneita lihaksia, mutta myös virkisti mummoponin päätä.

Suokitkin ovat ihania, mutta katsokaapa tätä. Ah! Norjankylmäverinen Tejas, Tällaisen voisin ottaa omaan pihaan joskus...

Jyrki Korhosen tallilla ravureita treenataan paljon ratsain ja kävelyttämällä raskaita kärryjä vetäen. Näin käynti toimii hyvänä lihaskuntoharjoitteluna. Tähän voisi todeta, että jos ravureita treenataan käynnissä niin tuskinpa ratsunkaan kanssa on syytä vähätellä käyntiharjoittelun merkitystä!

Korhonen myös kertoi, ettei hänen hevosillaan ajeta koskaan kovin pitkiä lenkkejä. Köppinenkään ei koskaan vedä yli kymmentä kilometriä kerrallaan. Tärkeämpää on intervalliharjoittelu: sykkeet ylös, sykkeet alas. "Olen ajatellut, että näistä ei kuitenkaan ole tarkoitus rakentaa maratoonareita."

Korhosen mukaan varsinkaan nuoresta hevosesta ei kannata koskaan treenissä ottaa kaikkia paukkuja irti. Jos hevonen ei enää kanna itseään ja kaviot alkavat kopsia toisiinsa, on syytä lopettaa treeni siltä päivältä. "Niin kauan, kun hevonen menee hyvällä tyylillä, asiat ovat kohdallaan. Mutta jos liikeradat heikkenevät, on menty liikaa."

Myös Satu Juurinen totesi miestään siteeraten, että nuorta hevosta ei saisi koskaan väsyttää niin, että se raahautuu tallille. "Jätä aina pieni kipinä. Sama pätee ratsastukseen." 

Tässäpä haastetta kerrakseen: rasittaa hevosta niin, että kunto kehittyy nousujohteisesti, mutta välttää liikaa rasitusta, joka vie hevosen työnteosta ilon. Ja Juurinen piti hyvin tärkeänä sitä, että hevonen pysyy iloisena.

Lv-tamma Velvet Girlillä oli komea kiri ensimmäisessä lähdössä.

Nuorten hevosten valmistelussa tulevaan uraan Jyrki Korhonen piti tärkeimpänä kahta asiaa: a) hevonen elää pihatossa b) sitä liikutetaan paljon nuorena. Samaa mieltä oli Satu Juurinen, jonka liiketoimintaa on ostaa nuoria ratsunalkuja, panna ne pihattoon kasvamaan ja myydä ne ratsutettuina.

"On tosi tärkeää, että hevonen aloitetaan nuorena", sanoi myös ravilegenda Pekka Korpi. Hänen tallissaan varsat ajo-opetetaan 1,5-vuotiaina ja niitä aletaan treenata.

"Ensimmäinen vuosi on tosi tärkeä", korosti Korpi. Hänen mukaansa nuorena hyvin treenattu hevonen on vanhempanakin helpompi pitää iskussa.

Tädille tuli vähän sellainen fiilis, että rimpula taitaa olla menetetty tapaus. Sitä ei ole pidetty pihatossa varsana vaan vasta 2,5-vuotiaasta lähtien eikä se ole ensivuosiensa aikana juuri altistunut ihmisen vetämille kuntotreeneille. Toisaalta ponista ei ole tulossa ravuria.

Joka tapauksessa seminaarin panelistit kaikki korostivat, että hevosen on varsinkin nuorena oltava paljon ulkona. Ja aikuisenakin. 

Tässä taitaakin olla ravi- ja ratsumaailman suurin ero: arvokkaat kilparavurit ulkoilevat 10 - 12 tuntia vuorokaudessa isoissa tarhoissa, arvokkaat ratsuhevoset kääritään pumpuliin ja ulkoilutetaan tasaisissa postimerkkitarhoissa 3 - 4 tuntia vuorokaudessa.

Kummallakohan "leirillä" olisi tässä mallioppimisen paikka?

Poniraveja on minusta hauska seurata. Paitsi, että ponit ovat aina ihania, poniraveissa myös sattuu ja tapahtuu vähän eri malliin kuin isojen hevosten geimeissä. Voi nähdä vaikkapa kuskinsa kyydistä jättäneen russin laukkaavan reipastahtisesti pari kertaa radan ympäri ennen kuin antaa kiinni. 

Välillä on paatuneenkin ratsuihmisen kiva käydä raveissa tuulettumassa ja näkemässä vähän toisenlaista hevoselämää. Myös tällä kertaa olisi ollut kiva jäädä seminaarin jälkeen alkaneeseen isoon ravitapahtumaan pitemmäksikin aikaa, mutta rimpulan treenit ja muut viikonlopun tärkeät menot kutsuivat (ja totta puhuen vähän tylsistyin, kun ei ollut seuraa).

Tekstin lomaan sirotellut kuvat muuten eivät enimmäkseen liity siteerattuihin henkilöihin mitenkään, vaan ovat mainittujen ravien satoa.

Aina ei tarvitse jaksaa yksin

Viimeaikaiset uutiset ovat saaneet miettimään, kuinka moni lapsi olisi saanut pitää henkensä, kuinka moni hevonen tai tuotantoeläin olisi säästynyt rääkkäykseltä, jos heistä tai niistä vastuussa olevan ihmisen väsymykseen olisi osattu antaa apua ajoissa. Ja ennen kaikkea pyytää.

"Ei tartte auttaa" -mentaliteetti elää suomalaisessa yhteiskunnassa - ja voi hyvin.

Helpostihan sitä ajattelee, että jos on hankkinut ristikseen lapsia tai eläimiä tai jopa molempia, ne pitäisi pystyä hoitamaan aina itse.

Väsyminen on häpeä, burn out tai masennus suorastaan tabu. Ei uupumus aina johda eläimen (tai lapsen) kannalta huonoon lopputulokseen, mutta aina joku häviää. Vähintäänkin se yksinpärjäämiseen sairastunut ihminen.

Käsi ylös, kuinka moni tuntee mielessään pakon tehdä kaiken itse?

Tunnustan. Avun pyytäminen tuntuu synniltä, kun kyseessä on vapaaehtoisesti valittu elämäntapa. Miksi kenenkään pitäisi auttaa minua oman ponini hoidossa? No ehkä vaikka siksi, että joskus vain ei jaksa, ehdi tai kykene.

Paitsi, että tunnustan, myös tunnistan tämän avun pyytämisen vaikeuden muissa. Tällaisen yhden ponin omistajanhan on helppo hädän hetkellä jättää pakolliset hommat tallinpitäjän huoleksi. Mutta ei kaikilla ole sitä tallinpitäjää.

Näen - tai kuulen jälkikäteen - kuinka tallilliset kaverit tulehduttavat sydänlihaksensa, kun kuumetautisina puskevat hikipäässä töitä eläintensä eteen.

Mutta kuulkaa. On ihan ok pyytää apua, jos tuntuu, että hevoset tulee hoidettua oman terveyden kustannuksella.

Jos kaveri on kuumeessa, kyllä minullakin talikko kädessä pysyy. Kunhan vaan tiedän, että apua tarvitaan.

Ajatuksia en osaa lukea, eivätkä osaa muutkaan. Pitää uskaltaa avata suunsa. Kun avaa suunsa, ihmiset yleensä auttavat, jos suinkin kykenevät.

Loksahtelevat palaset

Ihan tässä parin viime viikon aikana olen alkanut uskoa Ruusan elävän sittenkin aikuiseksi asti. En enää mieti parasta tapaa ottaa poni hengiltä, vaan parasta tapaa jumpata sitä. Rohkeimmissa ajatuksissa näen jopa tulevaisuuden, jossa ponini on niin terve kuin valuvioilla varustettu eläin ylipäätään voi olla.

Yhtäkkiä on alkanut tuntua kuin palaset alkaisivat loksahdella paikoilleen.

Palasten loksahtelun voi ymmärtää jopa melko kirjaimellisesti, sillä perjantaina Ruusa päätyi elämänsä ensimmäistä kertaa osteopaatin käsittelyyn. (Tästä on kiittäminen Aischan ihanaa omistajaa Saijaa, joka ystävällisesti varasi Ruusalle ajan oman hevosensa käsittelyn oheen.)

Ruusa ei ollut aina ihan varma, oliko osteopaatti hyvä vai paha.
Käsittelyssä murheenkryynikinttu.

Ei Ruusa-rukassa tainnut monta tervettä kohtaa olla. Pahimpina paikkoina osteopaatti mainitsi ylimmän niskanikaman ja ristiluun.

Ylin niskanikama oli kuulemma vinossa ja kallonpohja täysin tukossa. Vinoon oli päätynyt myös ristiluu. Nämä viat päinvastaisissa päissä ponia olivat vetäneet niiden välissä sijaitsevan ruhonosan kasaan. Siis käytännössä koko Ruusana tunnetun ponin.

Ristiluun vinouden takia Ruusan on ollut mahdoton ottaa takaosaa ja selkää käyttöön tavalla, jollaista ratsuihmiset poneiltaan yleensä odottavat.

Niskanikaman kipeys puolestaan on muun muassa estänyt ponia taipumasta vasemmalle. Ei siis varsinaisesti ihme, että ohjaustehostin on siihen suuntaan puuttunut ja poni on aina ollut vaikea juoksuttaa vasempaan kierrokseen.

Kallonpohjan kireys on voinut kaiken muun lisäksi haitata teiniponin keskittymiskykyä. Tässä kohtaa omistajan on helppo samastua ponin tuskaan, sillä jos omaa kallonpohjaani ei ammattihieroja hoitaisi kuukausittain, tuskin kykenisin edes ajattelemaan työelämän vaatimalla tasolla. Tästä huolimatta ei ole tullut mieleen, että Ruusalla voisi olla samoja ongelmia.

Tulipa todella "vuoden hevosenomistaja" -fiilis, ja nimenomaan lainausmerkeissä. Kumpikaan Ruusan kroppaa kinnaavista vioista ei nimittäin ollut uusi. Mikä pahinta, kumpikaan ei tullut yllätyksenä, vaan olin niitä epäillyt enemmän tai vähemmän aktiivisesti jo pari vuotta.

Niskan vamma voi hyvinkin olla seurausta siitä, että pikku-Ruusa kerran jäi riimustaan kiinni karsinan oven salpaan. Se ei temponut kauan, mutta tempoi kuitenkin. Muistaakseni päätin silloin, että tsekkautan tilanteen ammattilaisella mahdollisimman pian. Enpä olisi itsestäni uskonut, että se mahdollisimman pian olisi noin kaksi vuotta myöhemmin.

Epäilys ristiselän ongelmista puolestaan heräsi jo ponin 1-vuotiskesällä, kun sen lanne yhtäkkiä nousi silmiinpistävästi köyryyn.

Silloin muutama taidoistaan tunnettu hevosterapeutti saikin hätääntyneeltä tädiltä puhelun, mutta kaikki olivat kovin kiireisiä eivätkä ehkä pitäneet 1-vuotiaan poninrimpulan hoidontarvetta kovin akuuttina. Kun yksi arvostamani fysioterapeutti puhelimessa vielä arveli jumien korjaantuvan itsekseen, jätin asian sikseen. (Sekaannusten välttämiseksi on hyvä todeta, että kyseinen fysioterapeutti ei ole hoitanut minun eläimiäni.)

Näin köyryssä ponin lanne oli elokuussa 2012. Ei muutenkaan mikään edustava kasvuvaihe... Ponin olemuksesta näkee kauttaaltaan, että se oli hyvin sairas. Keuhkoputkentulehdus oli vaivannut pitkään ja poni söi vahvoja antibiootteja. 

Äkillisen köyrylanteisuuden aiheuttaja jäi arvoitukseksi, mutta potentiaalisiksi syypäiksi olen miettinyt esimerkiksi liukastumista laitumella tai lanneselän jumittumista kylmästä, kun poni on laiduntanut sateessa ilman loimea (kesä 2012 oli lämpötiloiltaan hyytävä). Asiaa tuskin on auttanut myöskään ponin taipumus keskittyä kiimassa pelkästään selkä köyryssä kuseskeluun.

Lopulta lanne palasi alkuperäiseen muotoonsa yhtä nopeasti kuin oli mennyt köyryynkin, mutta ilmeisesti tilanne jäi ihon alla kytemään.

Takaisin nykyisyyteen. Taikanäpit löysivät rimpulan kropasta kolmannenkin pahan paikan, joka vähemmän yllättävästi sijaitsi oikeassa takajalassa. Kyseinen kinttu oli kuulemma täysin jumissa puikkoluusta kavioluuhun. Totta puhuen en ollut koskaan tiennyt, että luutkin voivat olla tukossa. Ponin kroppa tarjoaa näemmä loputtomat mahdollisuudet erilaisten jumien kehittelyyn.

Oikealla puolella myös vatsalihas oli kivettynyt. Tämä on kuulemma voinut omalta osaltaan vaikeuttaa mahan ja keuhkojen toimintaa. (Ja epäilemättä kyseisten kehonosien vaivat ovat myös edesauttaneet lihaksen jumiutumista.)

Rimpula laitumella syyskuussa 2012 - lanneselän köyry on jo alkanut tasoittua, kyljessä näkyy keuhkoultraan tehdyn klippauksen jälki. Kaulasta on klipattu kohta, josta eläinlääkäri on ottanut limanäytteen ponin henitorven läpi. Ja päässä on se sama riimu, josta poni jossain vaiheessa jäi ovenripaan jumiin. 

Koska kaikki jumit ja kiristykset ovat olleet Ruusan seurana jo pitkään, sen lihaksisto on kehittynyt tukemaan vääränlaista, toispuoleista liikkumistapaa.

Olemme siis yhtä suuren ja vaativan urakan edessä kuin hurjan painonpudotuksen tyypit telkkariohjelmassa. Vuosien varrella 200-kiloiseksi lihoneesta ihmisestä ei tehdä normaalipainoista viikoissa, eikä vuosien ajan itseään vinoon jumpannutta ponia saada suoraksi silmänräpäyksessä.

Vaikka edessä on massiivinen työmaa, päällimmäinen tunne ei silti ole epätoivo vaan toivo ilman epää. Ponini ei ehkä sittenkään ole kuolemaantuomittu, vaan parannettavissa.

Vielä muutama viikko sitten minulla oli vain tuskallinen tietoisuus siitä, että ponini on kipeä ja vino sekä ylipäätään liikkuu hyvin huonosti. Mutta nyt alkaa hahmottua, mistä ongelmat johtuvat - ja ennen kaikkea, mitä niiden ratkaisemiseksi voidaan tehdä.

Tällä kertaa saimme kotitehtäviksi - jo harrastettujen puomitreenien lisäksi - ristiaskeleita ja peruutuksia (joita myös olin jo ponin kanssa tehnyt, mutten kovin järjestelmällisesti).

Ristiaskelia kannattaa kuulemma harjoitella yksi askel kerrallaan. Saa ponikin onnistumisen tunteita.

Kun pyytää etujalkoja astumaan ristiin, kannattaa kuulemma ensin saada poni ajattelemaan peruutusta, jotta se liikuttaisi myös takajalkoja eikä vain ruuvaisi kavioitaan maassa. Muutenkin pitäisi aina saada ajatus liikkeelle lähtöön ennen kuin pyytää ponia astumaan ristiin.

Koska oikea takajalka on merkittävän heikko, aluksi riittää, jos se astuu samalle linjalle vasemman kanssa.

Peruutusta poni ei rankaongelmiensa vuoksi ole tähän asti pystynyt tekemään oikein. Siksi se on peruuttanut vinoon. Lisäksi pää on ollut ylhäällä, selkä alhaalla.

Nyt pitäisi tarkkailla, alkaako poni peruuttaa suorempaan ja alkaako se laskea päätään, pyöristää selkäänsä.

Myös pitäisi kiinnittää huomiota siihen, kumpi takajalka liikkuu ensin. Osteopaatti piti todennäköisenä, että poni on tähän asti lähtenyt peruutukseen aina vasemmalla takajalalla, koska kyseisen kintun lihaksisto on kehittyneempi ja koordinaatiokin siten parempi. On myönnettävä, etten tähän asti ole hoksannut kiinnittää jalkaisuuteen mitään huomiota.

Lauantaina kävin ponin kanssa metsäkävelyllä. Metsässä poni joutuu vähän miettimään, mihin kavionsa asettelee, ja samalla käyttämään itseään.

Kokeilin eilen myös peruutuksia ja ristiaskelia.

Oikea takajalka astuikin vauhdikkaasti pitkälle yli vierustoverinsa.

Rimpula tsemppasi hienosti, mutta ehkä tavoite ei kuitenkaan ole niinkään mahdollisimman suuri liikerata kuin sen hallittuus? Ehkä pitäisi tavoitella mieluummin vaikka vähän rajoitetumpaa liikerataa kuin antaa ponin huitaista takajalka vauhdin voimalla ristiin. Ehkä kysyn aiheesta seuraavalla hoitokerralla.

Helppo liike ei ole kyllä peruutuskaan. Lauantaisissa treeneissä poni lähti taaksepäin lähes joka kerta vasemmalla takajalalla. Mutta viimeinkin suoraan. Eikä edes enää yhtä nurinniskoin kuin aikaisemmin, vaan ainakin välillä jopa ylälinjaa vähän pyöristäen.

Uskaltaako tätä sanoakaan, mutta nyt tuntuu, että tästä vielä noustaan.

Haaste: mitä, miksi ja miten

Mitä, miksi ja kuinka, siinäpä monta visaista kysymystä. Uuden blogiportaalin, Blogitallin, haasteen minulle heitti Aidalla istuen -blogia kirjoittava Erika, kiitos siitä.

Pääset Blogitallin haastesivulle klikkaamalla kuvaa.

Mitä harrastan

Mitäpä tästä kysyjälle vastaisi? Yksinkertaistaen tietysti harrastan hevosia, tai ehkä kuitenkin enemmän poneja.

Mitä hevosharrastus sitten pitää sisällään?

Useimmitenhan sitä ajattelisi, että näin ratsuihmisen tapauksessa harrastus pitäisi ensisijaisesti sisällään hevosen - tai ponin - selässä istuskelua ja ainakin ajoittain myös sellaisen ohjaamista. Minäkin toivoisin, että hevosharrastukseni sisältäisi mahdollisimman paljon ratsastusta.

Kun ihminen haluaa harrastaa ratsastusta ja lisäksi omistaa ponin, olisi epäilemättä loogista, että ihminen voisi ratsastaa sillä omalla ponilla. Jostain syystä minulla kuitenkin on nuori poni, jolla ei vielä ratsasteta ja joka kaiken huipuksi on minulle liian pieni.

Jos olisin oikeasti pieni, minulla olisi ehkä tällainen satuponi, welsh mountain.
Ja yksi hevosharrastukseni muoto on muuten valokuvaus,
kuvassa huumaavaa alkukesän illan valoa.

Tähän epäsuhtaan on kuitenkin pätevä selitys: Ratsastuksen kanssa lähes yhtä vahvana toiveena on kasvattaa poneja. Ihania welsh-poneja. Mielellään terveitä niin rakenteeltaan kuin mieleltään. Omassa ponissani, ensikasvatissa, on toistaiseksi toteutunut lähinnä jälkimmäinen. Onneksi edes se, sillä jos molemmat osa-alueet mättäisivät niin Ruusan päällä varmaan olisi jo tukeva mätäs horsmaa ja muita kasveja.

Kun tallaa samaa polkua varsan kanssa, merkittävä osa harrastusta on erilaisten arkipäiväisten asioiden opettamista: miten nostetaan kavio puhdistettavaksi, miten puetaan riimu, otetaan kuolaimet suuhun, kävellään traileriin, myödätään erilaisille paineille. Osa näistä on tietenkin kolmevuotiaalla ponilla jo selkäytimessä, mutta monia osa-alueita on vielä kesken tai kokonaan opettamatta.

Samalla harrastus on omaa opettelua ja oman vajavaisuutensa kohtaamista, tekemätön varsa kun on ihmiselle armoton peili.

Valitettavan monena aikana on myös ollut niin, että harrastan ponin sairauksien hoitoa. Hoidontarvetta on esiintynyt vähän siellä sun täällä rimpulaisen kropassa. Hengitystieongelmien kaveriksi ilmaantuivat mahavaivat ja sittemmin on hoidettu jalkavammoja. Aina jotain uutta, ei käy tylsäksi (sen sijaan joskus olo käy sen verran epätoivoiseksi, että tuntuu kuin poni sittenkin olisi parhaassa käytössä koiran ruokakupissa - ihmisravinnoksi se on jo liian lääkitty).

Hevosharrastus tuskin koskaan koskee vain perheen hevosharrastajaa. Niinpä kaikki edes etäisesti suostuvaiset läheiset joutuvat mukaan, kun ponia käytetään kauneuskilpailuissa tai wannabe-kasvattaja matkustaa alkuperämaahan katsomaan, miten asiat siellä tehdään. Hevosharrastusta koko elämä.

Miksi harrastan

Monissa hevosharrastuksen lajeissa, kuten haluttoman jalkapotilaan raahaamisessa läpi pimeän marraskuisen tihkusateen, tulee helposti kysyneeksi itseltään "miksi ihmeessä".

En ole vielä osannut järkevästi perustella hevosharrastusta kenellekään, edes itselleni. Vastaus tylpistyy epämääräiseen "jotain siinä vaan on" -lausahdukseen. Onhan siinä, ainakin hyvinä päivinä.

Muistaakseni Kyran kirjasta joskus luin sellaisen viisauden, että ratsastus on 90 prosenttia ajasta täyttä kärsimystä, mutta se loput 10 prosenttia on kärsimyksen arvoista.

Allekirjoitan. Ja laajennan ajatuksen koskemaan kaikkea hevostelua. Kun aiemmin traileriin vain väkisin saatu poni todella haluaa mennä sinne itse, onnistumisen tuottama tunne valaisee harmaimmankin päivän.

Esteettisesti melko yhteensopiva kaksikko keväällä 2013.

Mutta tärkein syy harrastukseen on tietenkin hevonen - tai poni - eläimenä. Minusta on aina vaan yhtä ihmeellistä, miten nöyrästi hevonen taipuu ihmisen tahtoon ja ihmisen määrittelemiin olosuhteisiin, jotka usein ovat kaukana lajityypillisestä.

Suuri eläin, jonka vaistot käskevät pysymään loitolla potentiaalisista saalistajista, antautuu petoeläimen palvelijaksi ja jopa ystäväksi. Sietää ihmisen kotkotukset suurella viisaudella, opettaa jotain suurta - ei pelkästään hevosista, vaan elämästä yleensä. Sellaisia asioita kuin että lempeydellä saavuttaa enemmän kuin vihalla ja pakolla. (En väitä olevani tässä vieläkään kovin syvästi oppinut, mutta toivottavasti edes matkalla oikeaan suuntaan.)

Vaikka Ruusa on vasta nuori ja vallaton eläin, se on yhteisten vuosiemme aikana opettanut minulle enemmän kuin mikään toinen hevonen koskaan. Se on toiminut rehellisenä peilinä niin hyvässä kuin pahassakin. Huonona päivänä tuttu hörinä aitauksesta lämmittää mieltä ja muistuttaa siitä, miksi olen valinnut harrastuksekseni jotain näin vaikeaa ja kokonaisvaltaista.

Kaiken tämän lisäksi hevonen on ehkä maailman kaunein eläin, ihmeellinen sekoitus villiä voimaa ja kesyä lempeyttä.

Miten harrastan

Hevosteluni kutsuminen harrastukseksi on oikeastaan silkkaa vähättelyä. Hevoset - tai ponit - ovat koko elämäni punainen lanka, elämäntapa.

Vaikka aikuiset lapsuudessani vakuuttelivat, että kyllä ne hevoset ajallaan unohtuvat, näin ei ole käynyt. Pikemminkin tämä harrastus tai elämäntapa on nielaissut koko ajan isomman kimpaleen elämästäni. Luulenpa, että tältä tieltä ei ole paluuta.

Tällaista säätä odotellessa... Kuva on otettu yhdeltä viimeisistä "kunnollisista" ratsastuksista ensimmäisen oman ponin kanssa, kevättalvella 2012.

Sen jälkeen, kun ostin ensimmäisen oman ponini kesällä 2010, en ole ollut tallilta yhtäjaksoisesti poissa kahta viikkoa pitempään.

Sen jälkeen, kun sain Ruusan lähelle arkikotiani syksyllä 2013, olen käynyt tallilla keskimäärin seitsemän kertaa viikossa. Joskus on ollut viikkoja, etten ole koko viikonloppuna käynyt tallilla tai olen lomaillut poissa maisemista. Sitten taas rimpulan hoidon niin vaatiessa olen käynyt vähintään kahdesti päivässä.

Lisäksi olen käynyt muilla talleilla aina ajan niin salliessa. Ratsastuksen puutetta olen saanut kiitettävästi lievittää kavereiden poneilla, etenkin sen yhden, joka on sallinut minun puuhata nurkissaan jo melkein 20 vuotta. Milloin enemmän, milloin vähemmän, mutta juuri koskaan vierailupyyntööni ei ole tullut kielteistä vastausta.

Ruusan kanssa touhuillaan sen terveyden ja iän sallimissa rajoissa, lainaratsuilla ratsastellaan niiden kunnon ja ratsukon kummankin osapuolen taitojen rajoissa.

Aina välillä tulee eteen sellainen onni, että pääsee osallistumaan jonkun hyvän opettajan kurssille. Kun opetus on harvinainen luksus, niiden kurssien voimalla taivalletaan pitkään ja ratkaistaan monta yksin kohdattua pulmaa.

Haaste eteenpäin

Haasteen lisätehtävänä oli nimetä kolme uutta uhria. Voisin haastaa kaikkien lukemieni blogien kirjoittajat, mutta nimeltä mainituksi tällä kertaa päätyivät:

Viba - monitoimimamma -blogin Jenny
Kultainen poni -blogin Noora
Luokki ja satula -blogin Maiju