Operaatio Albertin 3-vuotiskuvat - näin alakaulaisesta varsasta taiotaan jalostusoriin näköinen ilman Photoshopia

Tässä hetki sitten olin tilanteessa, jossa tuskin olen yksin: nuori poni täytti vuosia, mutta kehitysvaihe ei ole idyllisimmästä päästä. Noin kauniisti sanottuna. Rumemmin sanottuna tekisi välillä mieli panna silmät kiinni tai katsoa Albertia vain edestäpäin, sillä siitä kulmasta näky on aivan miellyttävä. Kaikkein turvallisinta on katsoa vain naamaa, joka on ollut alati hurmaava siitä lähtien, kun pää putkahti ulos Ruusan peräpäästä.

Kehitysvaiheesta huolimatta pyysin kuvaajaa apuun, sillä kolme vuottahan täytetään vain kerran. Sattumalta kuvaussessioita tuli kaksi, koska tallikaveri sopi omalle hevoselleen kuvauksen ja minä pääsin poneineni siivellä mukaan. 

Kannatti ottaa toiset kuvat, koska lopputulos oli toisella kerralla käsittämätön. Jollain taikuudella Kani onnistui nappaamaan laihanpuoleisesta ja varsamaisesta täykkärikaulaisesta ruunastani kuvan, jossa se näyttää jalostusorilta. Tällä lailla: 

Tästä kuvasta näkee, miltä Albert ehkä näyttää kunhan saadaan sille ylälinjaan lihasta. Kuva Leena Kahisaari.

Voin kertoa, että Albert ei livenä näytä jalostusoriilta vaan keskenkasvuiselta varsalta. Ja erittäin ruunalta. (Vaikka kieltämättä se on komistunut päivä päivältä nyt kun on alkanut saada lihaa luiden päälle.)

Onneksi otimme toisetkin kuvat, sillä ensimmäisen session kuvasato ei ollut ihan niin imarteleva. Tämä ei todellakaan ollut kuvaajan vika, vaan itse asiassa olin niistä ensimmäisistäkin kuvista ilahtunut: Albert näytti paremmalta kuin pelkäsin.  

Ensimmäisissä kuvauksissa Albertilta kuitenkin puuttui poseerausmotivaatio eikä minullakaan arki-iltana oikein riittänyt kärsivällisyys täydellisen kuvan metsästykseen. 

Sama varsa kolme päivää aiemmin, eri poseeraus. Miten minusta tuntuu, että satulan etsinnästä ei tämänkään selän kanssa tule mitään juhlaa... Kuva Sini Tuhkunen.

Kaula jo paremmin, mutta jalkojen asento huonompi ja varsa on aika jännittyneen näköinen. Kuva Sini Tuhkunen.

Ensimmäisiä kuvia katsoessa tajusin, mikä oli poseerauksessa vialla. Saman voi  kuka tahansa havaita vertaamalla tässä esiteltyä kolmea kuvaa toisiinsa.  

Naruriimussa suoritetuista esityksistä ensimmäisessä Albert seisoo ryhdittömäksi valahtaneena ja kannattelee päätään lähinnä kaulan alaosan lihaksilla. 

Toisessa naruriimukuvassa kaula on vähän paremmin, mutta ulompi takajalka on liikaa mahan alla, jolloin takaosa on lysyssä ja lautanen näyttää tosi luisulta, vähän lyhyeltäkin. Albertilla on oikeastikin hiukan luisu lautanen (ei kuitenkaan lyhyt), joten sille sopii paremmin jos takajalat ovat aika lähellä toisiaan eivätkä liikaa rungon alla. 

Pääkuvista tuli ensimmäisessäkin sessiossa tyylikkäitä! Kuva Sini Tuhkunen.

Summa summarum, ei ole todellakaan yhdentekevää, miten hevosta kuvassa seisottaa! 

Joten jos näyttelyssä kuvaaja tuntuu vinkuvan loputtomiin hinkkausta hevosen asentoon, se ei ole kiusantekoa vaan pyrkimys saada hevonen näyttämään niin hienolta kuin mahdollista. 

Upeimmat yksilöt tietysti loistavat vähän vähemmälläkin hinkkauksella, mutta tällaisten tavallisemmanlaatuisten ponien kohdalla ero upean ja kamalan poseerauksen välillä voi olla hiuksenhieno. Tätä eroa voi kokeneenkin esittäjän olla hankala erottaa ponin pääpuolesta, joten kuvaajalla on iso rooli. (Korostan, että kaikki tämän postauksen kuvat ovat taitavien kuvaajien kädenjälkeä.)

Albertin kohdalla ratkaisevimmat tekijät ovat ryhti ja kaulan asento. Toiseen kuvaussessioon ryhti saatiin kohdalleen, kun äitiponi tuotiin Albertin etupuolelle. Rakasta äitiä katsellessa varsan olemus elävöityi ja pystyin pyytämään sen kaulaa hienolle kaarelle, jolloin alakaulasta saatiin taiottua ylväs ratsukaula.

Tässä kuvassa vähän häiritsee tuo ruma sidepull - ja se, että olen näköjään jättänyt naruna toimivan ohjasajo-ohjan pään repsottamaan. Minulla ei nyt ole Albertille mitään nättiä päävehjettä, kun se kasvoi ulos näyttelyriimusta eikä sillä ole edes nahkariimua tai suitsia. Kuva Leena Kahisaari.

Siltä varalta, että jotakuta kiinnostaa, miten tuollainen aloituskuvan poseeraus syntyy, selostan seisotuksen salat askel askeleelta. 

1. Ensimmäisenä on saatava poni, no, seisomaan. Eli ennen kuin voidaan alkaa hioa asentoa, ponin pitää ajatella seisomista.

2. Kun poni on saatu sekä henkisesti että fyysisesti pysähdyksiin, asetellaan kintut. Tähän meni aika paljon aikaa jo siksikin, että Albertilla on harja väärällä puolella kaulaa. Koska tapana on kuvata harjattomalta puolelta, omat aivoni pyrkivät koko ajan järjestämään jalat väärinpäin. Oikeinhan on niin, että kuvaajan (tai näyttelyssä tuomarin) puolen jalkapari on "auki" ja kauempana kuvaajasta olevat jalat inasen enemmän vatsan alla. Itse tykkään siirtää jalkoja peruuttamalla ponia jalka kerrallaan, koska sillä lailla se vähemmän todennäköisesti lysähtää lavoilleen, mutta joskus eteenpäin korjaaminen on parempi. Ja välillä kun varsalla menee hermo, pitää ottaa ihan ympyrä ja aloittaa alusta. 

3. Kun jalat on saatu jähmetettyä sopivasti, katse suunnataan kaulaan. Ensin pitää saada hevonen nostamaan säkää ja kaulan tyveä. En osaa oikein selittää, miten itse teen tämän, mutta ainakin siinä ryhdistän itseäni ja saatan vähän hypähtääkin, että hevonen vähän terästäytyy. Saatan myös kädellä pyytää hevosta nostamaan päätään ja samalla kaulaa, ohjaan niitä vähän takaviistoonkin. 

4. Kun hevonen on ryhdissä, pyydetään sitä hieman venyttämään kaulaansa ja laskemaan turpaansa. Itse teen tämän kädellä, samalla pitäen kehonkielen ryhdikkäänä: houkuttelen kädellä turpaa ensin yläasennossa eteen ja lopuksi vähän alas, mutta kuitenkin koko ajan huolehdin, että ryhti ei lähde lysähtämään eli käsi ei saa tulla liian alas tai liian eteen. Jos poni alkaa lysähtää eteenpäin, aloitan alusta. Ideaalia olisi, jos hevosen saisi opetettua niin, että se sitten jäisi tällaiseen asentoon ja esittäjä voisi pakittaa pois kuvasta, mutta omani eivät ole niin hyvin koulutettuja. Kaikissa tämän postauksen kuvissa, joissa Albert kantaa kaulansa, näkyy miten kädellä rajaan "muotoa". Postauksen ensimmäisessä kuvassa kädessäni taitaa olla lisäksi porkkana. Herkku auttaa usein, mutta sitä ei kannata antaa hevoselle ennen kuin kuva on otettu, koska muuten  saa kuvia suullaan mukeltavasta ponnysta. 

Kun koko sarja on toteutettu onnistuneesti, lopputuloksena on uljas ratsukaulainen poseeraus, jollainen näkyy ensimmäisessä kuvassa. Toki ensimmäisessä kuvassa kaulaa komistaa vielä sekin, että tuuli hieman nostaa Albertin peikkotukkaa ja luo siten illuusion vähän muhkeammasta ylälinjasta. Plus aurinko osuu sopivasti korostaen niitä lihaksia, joita Albertilla on.

Tärkeimpiä avaintekijöitä täydellisen rakennekuvan metsästyksessä on tietenkin kuvaaja. Hänen pitää osata kertoa, milloin asento on imarteleva ja jos ei ole niin mihin suuntaan pitää korjata. Lisäksi kuvaajan on oltava nopea, koska varsinkaan nuoren ponin kanssa ideaalitila ei välttämättä säily monta sekuntia! 

Tässä vielä vähän realistisempi otos toisesta kuvaussessiosta - tässä äitiponi taitaa olla Albertin takana ja näkyy, että en saanut ponia ihan puhtaaksi. Kuva: Leena Kahisaari