Herkkisprinssin kuulumisia

Albert on ollut täällä jo kohta neljä viikkoa! Blogihiljaisuus ei ole tällä kertaa johtunut sen dramaattisemmasta asiasta kuin siitä, että työt häiritsevät vapaa-ajan viettoa ja käytettävissä oleva vapaa-aika menee tehokkaasti ponilapsen seurassa.

Lähes neliviikkoisesta pikkumiehestä ei vielä ole kuvia, mutta tässä vähän otoksia kolmen viikon virstanpylväältä.

Tuleva kouluponi? Tsekatkaa, mitkä lihakset!

Vajaassa neljässä viikossa on käynyt selväksi, että jos Ruusa on se prinsessa, joka tuntee herneen patjakasan alta niin Albert on prinssi, joka tuntee hiekanjyvänkin.

Kerron esimerkin. Vajaat kaksi viikkoa sitten, jossain sunnuntaiaamun ja sunnuntai-illan välissä, Albertille tuli ripuli. Suhteellisen normaalia varsoille, joskin ajankohta kahden viikon iässä vähän ihmetytti.

Maanantaipäivän kyttäilin Albertin olotilaa pihaton vakoilulaitteilla. Muutaman tunnin katselun jälkeen olin jokseenkin vakuuttunut, että varsapolo on todennäköisesti aika lähelle kuolemansairas. Se ei tehnyt juuri muuta kuin seisoi häntä koipien välissä peppu seinää vasten, riiputti päätään ja korviaan, näytti kaikin puolin kärsivältä. Ulos ei mennyt.

Kukkaispoika.

Tallille päästyäni havaitsin, että ripuli oli ehkä muuttunut vesiripuliksi ja yritin mitata lapsiponin lämmön. Ensiyrittämällä mittari ei ehtinyt piipata ennen kuin varsa sinkautti sen ulos pyllyreiästään. Silti lukema oli ehtinyt kivuta 39,6:een.

Kotieläinlääkäri suositteli puhelimitse pikaista retkeä klinikalle. Sieltä olikin jo aikaisemman hätäpuhelun aikana ehditty pelotella ties millä rotaviruksella.

Jokin tolkun ääni kuitenkin piipitti ponitädin takaraivolla, joten ennen trailerin pakkaamista rekrytoin tallinpitäjän apukäsiksi tarkistusmittaukseen. Taistelun päätteeksi mittari piippasi lukemaa 39 astetta. Klinikkareissu peruttiin. Myöhemmin sain mitattua lepolämmön: 38,5 astetta. Kuume olikin vain stressiä.

Kävi myös ilmi, että Ruusalla todennäköisesti oli kiima. Ruoansulatusvaivan taustalla siis tuskin oli sen vakavampaa vaivaa. Tosin, huomautti eläintohtori, varsaripulinkaan ei pitäisi mennä vedeksi asti. Sovimme siis puhelinajan seuraavaksi aamuksi.

Tiistaiaamuna Albert oli vielä vesiripulilla, mutta illalla tuli jo pökäleitä. Koimmeko kenties maailmanhistorian lyhimmän varsaripulin?

Epäilemättä yksi syy ripuloivan Albertin surkeaan olemukseen oli myös se, että ulkona satoi vettä. Kaikkihan me tiedämme, miten sokerista valmistetun eläimen käy sateessa.

Onneksi pihattohevosen vapaus ei ole pelkästään oikeutta olla ulkona. On myös oikeus olla sisällä, kun haluaa. Ja tätä oikeuttahan Albert ei sadepäivinä todellakaan jätä käyttämättä.

Sadepäivät pikkupoika siis oleskelee sisätiloissa. Touhuilee siellä ihan omiaan välittämättä siitä, että emoeläin vetää ulkoilun suhteen aivan toisenlaista linjaa. Välillä Ruusa sentään vastaa poikansa huutoon ja käy vähän sisällä imettämässä. Hakee sitä vähäksi aikaa ulos.

Sinänsä on ihan hyvä, ettei silkkiturkkinen varsa viihdy sateessa, sillä siltä puuttuu 10 - 15 asteen lämpötilaan sopiva sadetakki. Mietinpä vaan, miten sillä sitten jonakin päivänä ratsastetaan sateella - eli suunnilleen kahtena talvipäivänä kolmesta. No, ehkä se vielä tottuu.

Toisaalta myös Ruusan ulkoiluinto on viime päivinä ollut alhainen, sillä naapuritarhaan (kyllä, visusti aidan toiselle puolen) muutti uusi hevonen. Tuoreen äidin tulkinnan mukaan tulokas muodostaa vakavan uhan jälkikasvun hengelle ja/tai terveydelle.

Riskiarvio perustunee pääasiassa ylikuumentuneeseen äidinvaistoon, sillä ihmisen silmään uusi hevonen on harvinaisen leppoisa ja ei-uhkaava 2-vuotias.

Albert kyllä olisi mielellään jo tutustumassa naapureihin lähemminkin. Ruusa vaan ei vielä vaikuta valmiilta.

Sen sijaan ihmisiin Albert ei ole osoittanut kovin kiihkeää halua tutustua.

Klinikkareissun jälkeen varsassa on ollut kesyttämistä jopa siinä määrin, että ajoittain olen hoippunut epätoivon rajoilla. Kyllähän Albert välillä tulee rapsutettavaksi, mutta poistuu paikalta heti, jos yhtään epäilee ihmisellä olevan jokin agenda.

Mutta onhan tässä jo huomattavaa edistystä tapahtunut.

Toissapäivänä valvontakameransa poistanut varsatutkija sai koskea Albertiin melkein heti. Tapahtuma on mainitsemisen arvoinen, koska puolitoista viikkoa aikaisemmin siskollani meni samaan saavutukseen melkein kaksi tuntia.

Myöskään kengittäjän saapuminen tiluksille ei saanut Albertia katoamaan takavasemmalle, vaikka hänen saapumisensa viimeksi tarkoitti hoitotoimenpidettä. Albert ihmetteli emänsä pedikyyriä kosketusetäisyydeltä. (Varsan jalat olivat kengittäjän mukaan niin hyvät, että sille ei tarvinnut tehdä mitään.)

Ja kyllä Albert minunkin luokseni tulee koko ajan hanakammin, kun en ole sille viime aikoina tehnyt mitään väkisin.

Varsankesyttäjän onni on ötökkäinen ilmanala. Kutisevien paikkojen raaputtelu on tehokas tapa nostaa omia pisteitä pikkutyypin silmissä.

Vaikka olen yrittänyt pitää ruusunpunaisia laseja, näen silti kuvassa jyrkän lautasen ja alas kiinnittyvän kaulan. Mutta onhan se aika söpö kuitenkin. Pitäisikö sittenkin ilmoittaa näyttelyyn? Ilmoittautumisaikaa olisi maanantaihin asti.

P.S. Eläinlääkäri kävi maanantaina ottamassa Ruusasta kontrolliverikokeen. Maksa-arvot jäivät enää rimaa hipoen viitearvojen ulkopuolelle eli käytännössä tilanne on normalisoitunut.