Näitä ajatuksia radiossa jutteli Jari Sarasvuo, jonka ainakin itse muistan lähinnä menneiden vuosien pintaliitäjänä.
Hän kertoi seuranneensa lähipiirissä vaikeita paikkoja. Lasten menetyksiä, puolison menetyksiä. Kaikki he keskittyivät sairaan läheisensä rinnalla hetkeen: tänään hän on elossa, tänään hän on vielä täällä.
Kun on kiitollinen tästä hetkestä, elämässä on kaikki hyvin.
Liikutuin ajatuksesta. Ehkä siksi, että olin tullut itse aika lailla samaan ajatukseen. Minulla ei ole sairasta lasta tai sairasta puolisoa, minulla on sairas poni. Se ei tietenkään ole sama asia, mutta jokainen, joka on kokenut hevosen tai lemmikin sairauden, tietää, miten raskas taakka siitäkin hartioille kertyy. Hevosen voisi tietysti lopettaa, mutta toisaalta pahin pelko on juuri se, että joutuu sanomaan rakkaalleen hyvästi.
 |
| Tykkään kovasti tästä kuvasta. Olemme ponin kanssa siinä jotenkin niin yhdessä. (Vaikka poni tietysti ajattelee vain kädessäni olevaa namia.) |
Koko ajanhan minä huolissani tarkkailen ponia. Taikauskoisesti pelkään, että jokaisesta ilon ilmaisusta seuraa huono jakso. Mutta kun hyviä hetkiä on harvassa, olen opetellut nauttimaan niistä täysillä.
Nyt, kun rimpulaa voi taas kevyin mielin liikuttaa ja kaiken huipuksi aurinkokin välillä paistaa, harrastusmotivaatio on korkealla. Koko ajan tekisi mieli olla tallilla, rapsutella omaa karvakorvaa ja nauttia sen kanssa touhuamisesta. On ihanaa nuuskia sen turpaa, silittää pehmeää talvikarvaa ja vain olla ponin kanssa. (Talvikarvasta puheen ollen, miksei se jo irtoa? Onko jokin vialla?)
Minusta on hienoa vaikka ihan vaan katsella poniani, ruusunpunaiset lasit silmillä totta kai. Niiden lasienkin löytymiseen meni monta vuotta.
Kaikkein hienointa on, kun pääsee ponin kanssa ratsastusmaastoon laukkailemaan. Välillä on menty niin kovaa, että vesi valuu silmistä.
Sen jälkeen, kun poni sai alkaa taas liikkua normaalisti, senkin käytös on muuttunut. Se tervehtii taas hörinällä, tulee auliisti luokse, työntää päänsä riimuun ja lähtee mukaan. Irtona kentällä touhutessa kävelee perässä, ottaa kontaktia. Ei ole sellainen koko ajan komennettava kuin sairauslomalla.
Tuntuu, että yhteys poniin on taas aika hyvällä mallilla.
En tiedä, kauanko iloa kestää. En tiedä, näemmekö vielä yhdessä ensi talven tai edes ensi kesän, tuleeko jo huomenna uusi katastrofi.
Kaikesta huolimatta olen kiitollinen siitä, että juuri Ruusa on minun ponini. Minä haluan olla ponini kanssa ja se ilmeisesti haluaa olla minun kanssani. Siinä hetkessä on hyvä.
Ihanasti kirjoitettu ja yhdyn täysin ajatuksiin. Päivä kerrallaan ja ilo irti kaikesta mistä saa. :)
VastaaPoista(talvikarvasta: Rippe tiputtaa jo, mutta naapurikarsinan suokki ei. Eli kai se on niin yksilöllistä?)
:) Edelleenkin on kyllä vaikea päästää edes välillä irti siitä huolimyssystä, joka kiristää päätä, mutta ei tätä muuten jaksa.
PoistaViime vuonna Ruusa aloitti karvan pudottamisen helmikuun puolella ja tähän aikaan muistaakseni irtosi jo ihan kunnolla. Siksi vähän ihmetyttää. Kyllä siitä hiukan etuosasta jo lähtee, mutta ei kovin paljon. Mietityttää, onko se kuitenkin saanut esim. liian vähän proteiinia.
Juuri näin! Hyvin puettu sanoiksi se, miten tätä elämää kaiketi pitäisi elää. Vaikka se välillä vaikeaa onkin.
VastaaPoistaMitä talvikarvaan tulee niin Vipsu pudottaa talvikarvaa, jota en sen edes tiennyt kasvattaneen. Kenties Ruusa ennustaa takatalven ensin tulevan ja sitten jatkuvan pitkälle ensi syksyyn?
Ainakin kannattaa yrittää olla positiivinen. Edelleenkin syytän itseäni siitä, että Ruusa sairastui, mutta se on niin hieno poni kaikin puolin, että vaikea olla muuta kuin kiitollinen sen olemassaolosta. Sen kanssa olen oppinut ihan älyttömän paljon - tuntuu, että näissä muutamissa vuosissa olen oppinut hevosista enemmän kuin niitä edeltäneiden 20:n.
PoistaMutta täytyy nyt toivoa, ettei karvan pudotuksen kanssa käy samoin kuin kaksi vuotta sitten (jolloin poni oli ihan luuta ja nahkaa), että vielä kesäkuussa nypin talvikarvaa irti...
Olet asian ytimessä! Kun oma hevoseni loukkasi silmänsä, ajattelin sen jälkeen monta kertaa ettei olisi pitänyt olla niin yltiöpositiivinen ja hehkuttaa joka asiaa. Että siitähän se haaverikin johtui, kohtalon karmaa ja Murphyn laki... (kyllä, olin väsymyksen ja itsesyytösten syövereissä)
VastaaPoistaTotuus hevosten kanssa kuitenkin on, ettei tiedä ikinä mitä tapahtuu, menipä hyvin tai huonosti. Siispä kannattaa nauttia joka hetkestä. :)
Heh, Murphyn laki tuntuu kyllä täälläkin pätevän ja enemmän olen aina ollut pessimisti. Mutta jotenkin tuntuu, että jos aina vaan pelkää ja murehtii niin ei ehdi edes huomata, että välissä asiat olivatkin hyvin.
PoistaEhkä tämäkin on yksi asia, jonka Ruusa on sairauksineen opettanut. Kun menettämisen pelko on koko ajan iholla niin arjestakin tulee etuoikeus. Ja välillä mietin, että vaikka poni on sairas niin sentään minulla on poni. Siitähän minä 20 vuotta haaveilin.
Vaikka kieltämättä välillä on niitä aikoja, että on todella vaikea olla kiitollinen.
Kyllä Ruusakin varmasti on kiitollinen, että se on juuri sinun poni. Parempaa ja huolehtivampaa omistajaa sillä ei voisi olla.
VastaaPoistaVoi miten kauniisti sanottu, kiitos! Kovasti kyllä yritän olla ponini arvoinen omistaja. Vähän kuin hyvitellä sille sitä, etten osannut pitää sitä terveenä. Että sen elämä olisi sairaudesta huolimatta elämisen arvoista.
Poista