maanantai 7. maaliskuuta 2016

Hanaa, sanoi maastoilija

Sano teinille sana "maasto", teini ajattelee laukkaa. Sano tädille "maasto" - ja täti ajattelee kävelyä. Kärjistys perustuu omaelämällisiin kokemuksiin.

Ensimmäisen hoitohevosen kanssa tehtiin sellaisia maastoja, että ihme että säilyttiin aina ainakin pääosin ehjinä. Tavallisessa kiitolaukassa pysyi issikan tynnyriselässä ihan hyvin ilman satulaakin. En ehkä enää kokeilisi kotona.

Tätiytyminen on sellainen prosessi, että se panee varomaan ihan tavallisia asioita, kuten nyt vaikka kiitolaukkaa ilman satulaa, tai ylipäätään kiitolaukkaa, tai satulatta ratsastusta. En laukannut maastossa vuosiin. Maastoon jos mentiin niin sitten kevyesti kävelyttelemään.

Ensimmäinen maastolaukka vuosiin oli jännää, ja hienoa. Ihmettelin, miksen ollut sitä harrastanut. No, yksi syy oli tietysti se, että kun ratsastaa muiden poneilla niin muut päättävät, mitä ponin kanssa tehdään.

Mainittu uusensilaukka muuten tapahtui Ruusan isän selässä. Se oli kylläkin ihan lällylaukkaa verrattuna siihen, mitä harrastimme Ruusan emän kanssa sen jälkeen, kun siitä tuli oma ponini. On myönnettävä, että sen kanssa aika usein myös laukattiin vähän kovempaa ja vähän pitempään kuin minä henkilökohtaisesti olisin toivonut.

Vanhalle ponille kiitolaukat maastossa olivat tärkeä kehon- ja mielenhuollollinen toimenpide. Nyt on muuten kulunut jo aika tasan neljä vuotta siitä, kun viimeisen kerran annoin Ruusan emälle luvan laukata maastossa niin kovaa kuin sen kavioista lähti. Ja lähtihän niistä.

Viime aikoina olen huomannut, että kyllä tästä tyttärestäkin lähtee, jos sille antaa luvan.

Luulen, että maastolaukka on Ruusastakin ihan kivaa. Kuva on valitettavan suhruinen, kun se on rajattu laajakulmalinssillä kaukaa otetusta ruudusta. Mutta poni on siinä niin mainiosti, että tykkään siitä silti.

Ruusan kanssa olin ilman kunnon satulaa aluksi tätimoodissa. Mutta kun poni on nuori ja vallaton sydän, ei sellaisesta tätimeiningistä mitään tullut. Henkisen pipon löysääminen johti siihen, että poni pääsi etenemään minkä kintuista lähti ja siihen, että täti löysi sisältään taas teinitytön. Sen, jolle maastoilu tarkoittaa hanaa ja hauskanpitoa. Ja se hauska on sitten ihan oikeasti hauskaa. Kannattaa kokeilla kotona - ehkä kuitenkin sillä tavalla kohtuullisessa määrin.

Ihan parasta Ruusan kanssa maastoilussa on laukka. Luulen, että Ruusa on samaa mieltä. Kun laitumella ei ole aitoja eikä poni ole kärryponikaan, ainoa tapa antaa sen laukata suunnilleen täysillä on istua itse selässä. Ja kun poni on Ruusa, sen on välillä päästävä kokeilemaan, miten nopeasti kavioita saa pantua toisen eteen. Muuten alkaa ponin nahan alla kuplia ja paukkua.

Lauantaina sain kuvaajan mukaan. Samaan aikaan samalle maastoläntille sattui osumaan myös meille ennalta vieras hevonen (talutettuna), mikä kaivoi teiniponista esiin kaikenlaisia ratsain harvinaisia kuvioita kuten ensin pientä pystyhyppelyä ja sitten laukkaluvan tultua vähän pukkilaukkaa.


Olenkin kauhulla odottanut, koska ponilla alkaa tasapaino riittää ottamaan nämä kuviot mukaan myös ratsastaja selässä.

Vapaana liikkuessahan pukkilaukat ovat aika lailla aina kuuluneet Ruusan bravuureihin. Pakko on ollut ihailla ponin notkeutta heittää takakaviot lähes pystysuoraan kohti taivasta ilman, että päätä edes tarvitsee vetäistä vastapainoksi alas.

Hupsista.

Ihan näin hurjia kuvioita ei nyt ainakaan vielä ratsailla nähty, mutta ihan riittävän hurjia horjuttamaan tädin tasapainoa. Kävi kuitenkin ilmi, että yllättävän hyvin sitä täti selässä pysyy karvasatulassakin. (Tähän kohtaan hirveästi puunkoputtamista.) Ja yllättävän vähän nämä kuviot horjuttivat tädin henkistä tasapainoa.

Tietysti mielenperällä on sellainenkin ajatus, että onko tällainen pukitus nyt merkki jostain jumituksesta. Osteopaatti kertonee sitten, kun seuraavan kerran saapuu Ruusaa rusauttelemaan.

Kyllä se sitten ihan nätistikin meni taas.

Sunnuntaina otimme vähän kevyemmin.

Alkuperäinen idea oli vain tehdä vähän puomitreeniä maastakäsin ja käynnissä. Mutta kun tallinpitäjä oli omalle 3-vuotiaalleen rakentanut komean irtohypytyskujan niin pakkohan sitä oli ihan pari kertaa pyytää ponia siitäkin läpi.

Ruusan edellinen irtohyppely tapahtui Laatuponikisassa 2014 eli aikaa on ehtinyt vierähtää 1,5 vuotta. Mutta kun poni kerran jotain oppii niin se sen ikuisesti muistaa (niin pahassa kuin joskus hyvässäkin). Loppuverkoissa poni meni kujaan jopa ihan ilman että sitä oli tarkoitus enää hypyttää. Laitoin sitten videon kännykästä päälle ja huutelin ponille etäämpää, että saisi mennä.

Ei tässä kuulkaas mitään avustajia tarvita, kun poni tietää, mitä siellä kujassa tehdään.


Linkki videoon

On se aika söpö.

14 kommenttia:

  1. Tosi kiva postaus! (: Itselleni on tullut myös joku varhaistätiytyminen, kun maastossa ratsastaminen on aina jotenkin hurjaa ja jännittävää, ja varsinkin siellä laukkaaminen... Tutun ja turvallisen hevosen kanssa vielä uskaltaa, mutta vieraampien kanssa saa kyllä aika kovasti psyykata itseään että uskaltaa sinne aitojen ulkopuolelle lähteä muutenkin kuin kävelemään :D Ruusa hyppää tosi nätisti ja fiksusti! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Vieraalla hevosella maastoilu on kyllä huomattavasti jännempää kuin tutulla. Ruusan kanssa minua ei vielä ole pelottanut oikein mikään ja luulen, että tämä johtuu nimenomaan sen tuttuudesta.

      Ruusa tuntuu kyllä ihan tykkäävän tuosta hyppyhommasta. Tuossa videon kujassahan on lähinnä kavaletteja, viimeinen este oli 60 cm. Jos saisi satulan hankittua niin voitaisiin aloitella selästäkin hyppäämistä. Ruusan emähän hyppäsi nuorena ihan pikkuponien maajoukkueessa asti (ei todellakaan minun kanssani), että sikäli veri kyllä velvoittaisi.

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Kiitos! Välitän terveiset kuvaajalle. :)

      Poista
  3. Puit sanoiksi aika paljon, mitä toisenkin tätiratsastajan maastoilu edes haaveissa on. Hauskat kuvat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Toivottavasti pääset vielä maastoilemaan ilman pelkoa kivusta, toivon sitä todella. Niin kauan kun tuli tätimaastoiltua, maastopäivä oli aina vähän tylsempi päivä, mutta vauhdin hurman kanssa maastoilu on hauskaa.

      Poista
  4. Minä en kyllä sitten ole tainnut vielä tätiytyä, vaikka ikää on 40+, koska minusta ratsastamisessa on AINA ollut parasta maastoilu ja laukkaaminen. :) Mutta kyllähän sitä on iän myötä alkanut enemmän miettiä mitä kaikkea voisi sattua, nuorena sitä vain paineli huolettomana menemään.

    Aivan ihanan iloisia kuvia teistä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnea, olet onnistunut välttämään tätiytymisen! Nimenomaan varovaisuuteen johtaa sen ymmärtäminen, että siinä voi sattua mitä vaan.

      Luulen, että avain on siinä, jatkaako toimintaa läpi elämän vai tuleeko välillä taukoja. Niiden taukojen aikana syntyy helposti pelko, kun rutiini katkeaa. Ei ole enää varma, pysyykö selässä, saako pidettyä hevosen hallinnassa.

      Olen myös huomannut, että rohkeus nimenomaan syntyy silloin lapsuudessa tai teini-iässä. Ne, joilla ei ole teini-iän usvatuskokemuksia, ovat helposti aikuisena hyvinkin varovaisia.

      Poista
  5. Ihania kuvia! :) Tunnistan ihan samoja piirteitä itsessäni. Ja lisätään vielä se kauhu joka tulee, kun tajuaa ettei maastokaverin hevonen ole ihan 100% hanskassa... ;)
    Nyt olen treenannut maastolaukkoja tallin viereisellä pellolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ruusan kanssahan emme ole oikeastaan koskaan vielä maastoilleet kaverin kanssa... Ekalla maastoilukerralla oli kyllä tallikaveri vetoapuna/jarruna edessä, mutta sen jälkeen olen vain yksin mennyt sen kanssa. Vähän hirvittää, millaiset kuviot poni keksii, jos joskus mennään kaverin kanssa kovaa...

      Uuden tallikaverin kanssa on kyllä ollut puhetta yhteismaastosta, sellaisesta tätimaastosta kyllä alustavasti vain.

      Pelto on kyllä hieno paikka maastolaukoille, tosin ehkä vielä hurjempi kuin tällainen metsätie kuin meillä. Itse asiassa kyllä toivoin pääseväni pellolle hankilaukkaamaan, mutta en tiedä, saako niillä mennä ja pakkasyöt ovat varmaan tehneet sinne jo aikamoiset hankikannot. Tosin nyt on taas ollut niin plussaa, että ehkä sinne taas voisikin mennä (jos saa luvan).

      Poista
  6. Rippe on palauttanut minut ihan teiniasteelle. :D Yksi päivä otettiin kaverin kanssa kiihdytyskisoja ylämäkeen. Ahahaha. Rippe oli tietenkin nopeampi, kun suokkikaverinsa.

    ihania kuvia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Kyllä tädin on hyvä säilyttää itsessään palanen teiniä. Kiihdytyskisa kuulostaa hauskalta!

      Poista
  7. On kyllä hevoset ja maastotkin muuttuneet muutamassa vuosikymmenessä. Ei silloin lapsena pelloissa ollut myyränkoloja tai teissä routamonttuja. Eivätkä hevoset ainakaan kaatuneet joka möhkyrään, kuten nykyään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä meidän maastolenkeillä oli silloin lapsuudessakin routakuoppia. Tosin koska olen vielä niin nuori, mainituista lapsuus-/teinivuosista ei ole kuin sellaiset 25 vuotta.

      Olisiko niin, että nykyhevoset viettävät entistä vähemmän aikaa vähän heikommilla pohjilla ja siksi kompuroivat?

      Tosin tässäkin kohtaa pitää kehua omaa, nimittäin Ruusa on aivan ällistyttävän varmajalkainen noinkin raa'aksi ratsuksi. Se on lähtenyt oma-aloitteisesti laukkaan pohjilla, joilla minä en ikinä laukkaa itse nostaisi, eikä silti ole yhtään kompuroinut. (Oma poni, paras poni.)

      Poista