Hanaa, sanoi maastoilija

Sano teinille sana "maasto", teini ajattelee laukkaa. Sano tädille "maasto" - ja täti ajattelee kävelyä. Kärjistys perustuu omaelämällisiin kokemuksiin.

Ensimmäisen hoitohevosen kanssa tehtiin sellaisia maastoja, että ihme että säilyttiin aina ainakin pääosin ehjinä. Tavallisessa kiitolaukassa pysyi issikan tynnyriselässä ihan hyvin ilman satulaakin. En ehkä enää kokeilisi kotona.

Tätiytyminen on sellainen prosessi, että se panee varomaan ihan tavallisia asioita, kuten nyt vaikka kiitolaukkaa ilman satulaa, tai ylipäätään kiitolaukkaa, tai satulatta ratsastusta. En laukannut maastossa vuosiin. Maastoon jos mentiin niin sitten kevyesti kävelyttelemään.

Ensimmäinen maastolaukka vuosiin oli jännää, ja hienoa. Ihmettelin, miksen ollut sitä harrastanut. No, yksi syy oli tietysti se, että kun ratsastaa muiden poneilla niin muut päättävät, mitä ponin kanssa tehdään.

Mainittu uusensilaukka muuten tapahtui Ruusan isän selässä. Se oli kylläkin ihan lällylaukkaa verrattuna siihen, mitä harrastimme Ruusan emän kanssa sen jälkeen, kun siitä tuli oma ponini. On myönnettävä, että sen kanssa aika usein myös laukattiin vähän kovempaa ja vähän pitempään kuin minä henkilökohtaisesti olisin toivonut.

Vanhalle ponille kiitolaukat maastossa olivat tärkeä kehon- ja mielenhuollollinen toimenpide. Nyt on muuten kulunut jo aika tasan neljä vuotta siitä, kun viimeisen kerran annoin Ruusan emälle luvan laukata maastossa niin kovaa kuin sen kavioista lähti. Ja lähtihän niistä.

Viime aikoina olen huomannut, että kyllä tästä tyttärestäkin lähtee, jos sille antaa luvan.

Luulen, että maastolaukka on Ruusastakin ihan kivaa. Kuva on valitettavan suhruinen, kun se on rajattu laajakulmalinssillä kaukaa otetusta ruudusta. Mutta poni on siinä niin mainiosti, että tykkään siitä silti.

Ruusan kanssa olin ilman kunnon satulaa aluksi tätimoodissa. Mutta kun poni on nuori ja vallaton sydän, ei sellaisesta tätimeiningistä mitään tullut. Henkisen pipon löysääminen johti siihen, että poni pääsi etenemään minkä kintuista lähti ja siihen, että täti löysi sisältään taas teinitytön. Sen, jolle maastoilu tarkoittaa hanaa ja hauskanpitoa. Ja se hauska on sitten ihan oikeasti hauskaa. Kannattaa kokeilla kotona - ehkä kuitenkin sillä tavalla kohtuullisessa määrin.

Ihan parasta Ruusan kanssa maastoilussa on laukka. Luulen, että Ruusa on samaa mieltä. Kun laitumella ei ole aitoja eikä poni ole kärryponikaan, ainoa tapa antaa sen laukata suunnilleen täysillä on istua itse selässä. Ja kun poni on Ruusa, sen on välillä päästävä kokeilemaan, miten nopeasti kavioita saa pantua toisen eteen. Muuten alkaa ponin nahan alla kuplia ja paukkua.

Lauantaina sain kuvaajan mukaan. Samaan aikaan samalle maastoläntille sattui osumaan myös meille ennalta vieras hevonen (talutettuna), mikä kaivoi teiniponista esiin kaikenlaisia ratsain harvinaisia kuvioita kuten ensin pientä pystyhyppelyä ja sitten laukkaluvan tultua vähän pukkilaukkaa.

Olenkin kauhulla odottanut, koska ponilla alkaa tasapaino riittää ottamaan nämä kuviot mukaan myös ratsastaja selässä.

Vapaana liikkuessahan pukkilaukat ovat aika lailla aina kuuluneet Ruusan bravuureihin. Pakko on ollut ihailla ponin notkeutta heittää takakaviot lähes pystysuoraan kohti taivasta ilman, että päätä edes tarvitsee vetäistä vastapainoksi alas.

Hupsista.

Ihan näin hurjia kuvioita ei nyt ainakaan vielä ratsailla nähty, mutta ihan riittävän hurjia horjuttamaan tädin tasapainoa. Kävi kuitenkin ilmi, että yllättävän hyvin sitä täti selässä pysyy karvasatulassakin. (Tähän kohtaan hirveästi puunkoputtamista.) Ja yllättävän vähän nämä kuviot horjuttivat tädin henkistä tasapainoa.

Tietysti mielenperällä on sellainenkin ajatus, että onko tällainen pukitus nyt merkki jostain jumituksesta. Osteopaatti kertonee sitten, kun seuraavan kerran saapuu Ruusaa rusauttelemaan.

Kyllä se sitten ihan nätistikin meni taas.

Sunnuntaina otimme vähän kevyemmin.

Alkuperäinen idea oli vain tehdä vähän puomitreeniä maastakäsin ja käynnissä. Mutta kun tallinpitäjä oli omalle 3-vuotiaalleen rakentanut komean irtohypytyskujan niin pakkohan sitä oli ihan pari kertaa pyytää ponia siitäkin läpi.

Ruusan edellinen irtohyppely tapahtui Laatuponikisassa 2014 eli aikaa on ehtinyt vierähtää 1,5 vuotta. Mutta kun poni kerran jotain oppii niin se sen ikuisesti muistaa (niin pahassa kuin joskus hyvässäkin). Loppuverkoissa poni meni kujaan jopa ihan ilman että sitä oli tarkoitus enää hypyttää. Laitoin sitten videon kännykästä päälle ja huutelin ponille etäämpää, että saisi mennä.

Ei tässä kuulkaas mitään avustajia tarvita, kun poni tietää, mitä siellä kujassa tehdään.


Linkki videoon

On se aika söpö.