tiistai 7. huhtikuuta 2015

Sisäänratsastus: miksi ja miten täti kuvittelee sen itse tekevänsä

Arvelen, että aika moni rimpulan sisäänratsastuksesta kuullut on epäillyt homman mielekkyyttä - lähinnä siltä kantilta, onko toistaitoinen täti ihan oikea henkilö nuorta opettamaan.

Totta puhuen olen unelmoinut oman ponini kouluttamisesta siitä lähtien, kun rupesin omaa varsaa suunnittelemaan. En epäillyt ollenkaan, etteikö tätiratsastajakin siihen kykenisi. Ehkä siksi, että omassa tuttavapiirissä on paljonkin omia ponejaan itse opettaneita.

Vuosien varrella ymmärsin, että haaveeni oli ollut yllättävän kerettiläinen.

Nuoret ratsunalut ovat vain ammattilaisia varten, on valtaapitävä mielipide. Etenkin tätiratsastaja saa näpeilleen, jos virtuaalimaailmassa kehtaa unelmoida omasta nuoresta ja etenkin sen kouluttamisesta.

Älä tee, jos et osaa! Mutta mitenpä sitä oppii, jos ei saa joskus opetella?

Yksittäisiä askeleita Ruusa on liikkunut varsin nätisti. Kaikki Ruusa-kuvat ovat 21.3. otetuilta videoilta, joista näitä avustettuja en ole viitsinyt julkaista kun en edelleenkään ole saanut aikaiseksi kysyä niissä esiintyvältä tallinpitäjältä, mitä mieltä hän on blogijulkisuudesta. 21.3. jälkeen olen pari kertaa ratsastanut, mutta yksin, ilman kuvaajaa.

Olen aina halunnut oppia opettamaan poneja ratsuiksi. Mikäpä olisi parempi tilaisuus oppia kuin se, että ryhtyy laittelemaan omaa poniaan, jonka täysi potentiaali ei sairauden vuoksi koskaan muutenkaan aktualisoituisi?

Jos pilaan ponin niin itsepä siitä sitten kärsin. Ei mene tädin tumpuloinnissa hukkaan kenenkään ponitytön mahdollinen kisatykki. Kun poni on ns. omaa tuotantoa, ei kasvattajakaan hengitä niskaan.

Sikälihän tässä on tietysti iloinen tilanne, että jos itse en aina ihan tiedä, teenkö oikein vai väärin, niin ei Ruusakaan tiedä. Kummallakaan kun ei ole sisäänratsastuksesta aiempaa omakohtaista kokemusta. (Tai no, on minulla vähän, mutta en ole koskaan ennen ollut päävastuussa.)

Ruusa ei niin sanotusti tiedä paremmasta. Mutta minut se tietää ja tuntee, kuten minäkin tunnen sen ja luotan siihen. Yhdessä taivaltamamme melkein neljän vuoden aikana olemme hitsautuneet yhteen. Tiimimme ei ehkä toimi ihan niin kuin taitavilla tyypeillä, mutta se on yhtä kaikki meidän.

Hyvä hetki toiseen suuntaan. Paitsi, että ratsastajalla on tähän suuntaan aina väärä kevennys.
On myös muita syitä itse tekemiselle, raadollisempiakin.

Mistään ponista ei tietysti tiedä, minä päivänä sen menettää. Mutta Ruusasta tietää melko varmasti, että se lähtee todennäköisemmin aikaisemmin kuin myöhemmin. Rehellisesti sanottuna sen kouluttaminen isolla rahalla tuntuu yhtä järkevältä kuin setelien käyttäminen takan sytykkeenä.

Sitten kun ponini on poissa, mitä minulle jää käteen siitä, että joku muu sillä ratsasti?

Kun ponin käyttöikä jäänee lyhyeksi, olen halunnut tehdä asiat niin, että samalla opin itse. Kun oppii, mikään ei mene hukkaan. Ei edes rimpularukan lyhyt elämä.

Samalla ideologialla on aikaisemmin toteutettu Ruusan - kieltämättä kesken jäänyt - ajo-opetus. Siinäkään ei menty kovin syvälle metsään, vaikka opettelin pitkien ohjien alkeita yhdessä ponini kanssa. Ratsastuksesta minulla sentään oli jo jonkinlainen käry ennen ponin opettajaksi pyrkimistä.

Taustatukea oman ponin ratsutusunelmille olen saanut ratsastuksenopettajaltani Mialta. Hän totesi heti ensimmäisen tunnin päätteeksi ettei näe, miksen voisi nuorella ratsastaa.

Enimmäkseen ravi on näyttänyt tältä. Ja taas väärä kevennys...
Mutta entäs sitten se miten?

Vahvasti koen, että juuri minun ponini kanssa ratsutuksen pitää koko ajan edetä. Ei siksi, että minulla olisi jonnekin kiire (vaikka ehkä välillä onkin), vaan siksi, että ponilla on - koko ajan ja joka paikkaan. Se ei ole pelokas tai hermostunut eikä siksi tarvitse kovin suurta varmistelua ennen seuraavaan asiaan siirtymistä. Mutta se voi kyllä hermostua, jos siitä tuntuu, että homma junnaa paikoillaan.

Koko ajan pitäisi tehdä jotain erilaista ja uutta.

Ehkä noin kuudes treenikerta kentällä oli ponista jo vähän tylsä juttu, joten kunhan päästään taas selkään niin maastoilu olisi seuraava askel. Ja laukka...

Nyt Ruusa on ollut pari viikkoa täyslomalla, sillä välillä pitää malttaa myös pitää taukoa. (Etenkin, jos poni ensin köhii ja sitten saa rokotuksesta kuumeen.)

Eikä ratsastus ei voi olla ekaluokkalaisen lukujärjestyksessä ainoana merkintänä, vaan liikuntatunneille pitää keksiä myös jotain ihan muuta ohjelmaa. Kuten nyt irtojuoksutusta, jossa saa mennä niin kovaa kuin huvittaa, pukitella ja piehtaroida.

P.S. Runsas vuosi sitten kävin Anna Kärkkäisen kurssilla, jossa kuvattuja teesejä yritän myös itse noudattaa. Kurssi oli hyvin antoisa, vaikka olikin vain yhden päivän mittainen.

14 kommenttia:

  1. Ihanaa yhteistä tekemistä. :) Ruusa näyttää niin tyytyväiseltä ratsuoppilaalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Tyytyväisyys tässä on ollut ykköstavoite, siksi suunnitelmissa onkin seuraavaksi lähteä sinne maastoon. Luulen, että Ruusa ilahtuu siitä suuresti, koska jo maastakäsin se on aina tykännyt maastoilusta enemmän kuin kentällä tekemisestä.

      Poista
  2. Minäkin 11 vuotiaana sisäänratsastin ensimmäisen ponini. Tosin isoilla avuilla ja valmennuksilla. Ja kelpo kisaponi siitäkin tuli.
    Giokin joutuu "kärsimään" ihan minusta itsestäni, enkä koe yhtään huonoa omaatuntoa asian suhteen. Käydään valmennuksissa ja päivitellään osaamista & osaamattomuutta.
    Kyllähän sinä Ruusankin kanssa voit käydä katsastamassa missä menette jonkun silmien alla jossain vaiheessa. Jos siltä tuntuu.
    Eikä kukaan pakota opettamaan ponille/hevoselle yhtään enempää kuin haluaa ja kykenee. Jokaisella on ne omat tavoitteensa ja Ruusaa ei taideta olla laittamassa myyntiin koskaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu kyllä tässä nimenomaan on tarkoituksena päästä valvovan silmän alle mahdollisimman pian. Onneksi alussa apuna on ollut tallinpitäjä, jolla on myös näkemystä aiheesta ja joka on huikkaillut ohjeita narun toisesta päästä.

      Ruusaa ei tosiaan ole tarkoitus myydä koskaan, joten ihan itselle sitä "teen". Jos se olisi terve niin tavoitteet olisivat tietysti jossain hyvinkin korkealla (kisakentillä ehkä jopa poniratsastajan kanssa), mutta kun ei ole niin kaikki, mihin päästään, on plussaa.

      Ja Gio ei kyllä vaikuta yhtään kärsivältä. :D

      Poista
  3. Niin kauan kun homma on rentoa ja turvallista, kaikki lienee ok. :) Ja aina voi tulla takapakkia, ammattilaisillekin.

    VastaaPoista
  4. Minua ei ihmetytä että sinä tai joku muu ei-ammattilainen ratsuttaa itse, jos tuntee siihen pystyvänsä. Uskoisin että kun tuntee poninsa niinkuin esim. sinä tunnet, niin ei ratsutus ole mitään rakettitiedettä. Ja aina voi tosiaan hakea satunnaista apua jos siltä tuntuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Voi olla, että jos Ruusa olisi terve niin olisin vienyt sen jollekin ammattilaiselle, mutta nyt ei tosiaan ihan hirveästi ole menetettävää.

      Kun ponilla on niin hyvä pää niin voi amatöörikin sen kanssa touhuta. Olen jo aikaisemmin todennut, ettei Ruusa mene rikki, vaikka tekisin jonkun virheen. Se ei ole kovin helposti traumatisoituvaa tyyppiä ja on siksi ollut aivan erinomaisen hyvä harjoitusvarsa jo ennen näitä ratsujuttuja.

      Poista
  5. Mina olen antanut pv ruunani ammattilaiselle siita yksinkertaisesta syysta etta kun katson miten se liikkuu ja ravaa, voin vaan todeta etta tama ei ole amatoorin ratsu....ja hevonen menee myyntiin joka tapauksessa joten parempi etta ammattilainen sen tekee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla, että minäkään en uskaltaisi mitään puoliveristä ruveta laittelemaan, ne ovat niin isoja ja isoliikkeisiä että varmaan pilaisin sellaisen! Tuollainen tasainen pikkuponi on vähän eri juttu, ja Ruusalla on niin hyvä tasapainokin että sen selässä on helppo olla.

      Ja kun tämä ei tosiaan ole myyntiin tulossa vaan itselle niin tuleepahan sitten sellainen kuin itse ansaitsen.

      Poista
  6. Minäkin sain "kunnian" laittaa nuoren andalusian ratsuksi. Minulla ei ollut aiempaa käsitystä nuorista, käsitellyt toki orivasoista lähtien maasta. Mutta tein selässä juuri sen mitä omistaja sanoi ja neuvoi. Hiilen ollessa pieni ponikokoinen niin omistaja ei voinutkaan sisäänratsastaa alusta asti. Varsojen sisäänlaittamista pidetään vaan ammattilaisten juttuna, mutta miksi ei muutkin jos apua on saatavilla ja homma on turvallista? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Minä olen aika monen ponin sisäänratsastusta kyllä seurannut sivusta. Yhdelle ponille olen itse ollut ensimmäinen selkäänmenijä ja aika monella olen sisäänratsastuksen jälkeen ratsastellut. Sikäli on jonkinlainen käsitys siitä, miten opetushomma etenee.

      Ja mikäs sen parempi harjoituskappale kuin oma poni, ei tule sanomista.

      Poista
  7. Hienostihan teillä sujuu ja varmasti sujuu jatkossakin. :) Mieti miten läpikotaisin tunnette toisenne, kun jokaisen asian yhdessä käytte läpi. Tiedät juuri mitä tämä poni on tehnyt ja kokenut eikä tarvitse arvailla, että onkohan nyt tuosta ja täsät huonoja kokemuksia ja mitäs siellä ratsastuskouluaikana on tapahtunut ja muuta sellaista mitä sitten taas jonkun maailmaa kiertäneen kanssa joutuu pohdiskelemaan.
    Jälleen toivotan monia monia yhteisiä ja onnellisia vuosia teille. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos jälleen kauniista kommentista! Juuri eilen mietin, että minä olen ollut Ruusan elämässä ainoa pysyvä asia. Tallia on vaihdettu, hevoskaverit ovat vaihtuneet, mutta omistaja on pysynyt.

      On ihan huippua tuntea poninsa alusta asti ja läpikotaisin. Ja kun on tällaisesta päässyt nauttimaan niin on kyllä vaikea kuvitella, että ostaisi jonkun ihan tuntemattoman aikuisen ponin. En ole koskaan tehnyt niin, Ruusan emäkin oli jo ennalta tuttu, vaikkei ihan varsasta.

      Poista