Sisäänratsastus: miksi ja miten täti kuvittelee sen itse tekevänsä

Arvelen, että aika moni rimpulan sisäänratsastuksesta kuullut on epäillyt homman mielekkyyttä - lähinnä siltä kantilta, onko toistaitoinen täti ihan oikea henkilö nuorta opettamaan.

Totta puhuen olen unelmoinut oman ponini kouluttamisesta siitä lähtien, kun rupesin omaa varsaa suunnittelemaan. En epäillyt ollenkaan, etteikö tätiratsastajakin siihen kykenisi. Ehkä siksi, että omassa tuttavapiirissä on paljonkin omia ponejaan itse opettaneita.

Vuosien varrella ymmärsin, että haaveeni oli ollut yllättävän kerettiläinen.

Nuoret ratsunalut ovat vain ammattilaisia varten, on valtaapitävä mielipide. Etenkin tätiratsastaja saa näpeilleen, jos virtuaalimaailmassa kehtaa unelmoida omasta nuoresta ja etenkin sen kouluttamisesta.

Älä tee, jos et osaa! Mutta mitenpä sitä oppii, jos ei saa joskus opetella?

Yksittäisiä askeleita Ruusa on liikkunut varsin nätisti. Kaikki Ruusa-kuvat ovat 21.3. otetuilta videoilta, joista näitä avustettuja en ole viitsinyt julkaista kun en edelleenkään ole saanut aikaiseksi kysyä niissä esiintyvältä tallinpitäjältä, mitä mieltä hän on blogijulkisuudesta. 21.3. jälkeen olen pari kertaa ratsastanut, mutta yksin, ilman kuvaajaa.

Olen aina halunnut oppia opettamaan poneja ratsuiksi. Mikäpä olisi parempi tilaisuus oppia kuin se, että ryhtyy laittelemaan omaa poniaan, jonka täysi potentiaali ei sairauden vuoksi koskaan muutenkaan aktualisoituisi?

Jos pilaan ponin niin itsepä siitä sitten kärsin. Ei mene tädin tumpuloinnissa hukkaan kenenkään ponitytön mahdollinen kisatykki. Kun poni on ns. omaa tuotantoa, ei kasvattajakaan hengitä niskaan.

Sikälihän tässä on tietysti iloinen tilanne, että jos itse en aina ihan tiedä, teenkö oikein vai väärin, niin ei Ruusakaan tiedä. Kummallakaan kun ei ole sisäänratsastuksesta aiempaa omakohtaista kokemusta. (Tai no, on minulla vähän, mutta en ole koskaan ennen ollut päävastuussa.)

Ruusa ei niin sanotusti tiedä paremmasta. Mutta minut se tietää ja tuntee, kuten minäkin tunnen sen ja luotan siihen. Yhdessä taivaltamamme melkein neljän vuoden aikana olemme hitsautuneet yhteen. Tiimimme ei ehkä toimi ihan niin kuin taitavilla tyypeillä, mutta se on yhtä kaikki meidän.

Hyvä hetki toiseen suuntaan. Paitsi, että ratsastajalla on tähän suuntaan aina väärä kevennys.

On myös muita syitä itse tekemiselle, raadollisempiakin.

Mistään ponista ei tietysti tiedä, minä päivänä sen menettää. Mutta Ruusasta tietää melko varmasti, että se lähtee todennäköisemmin aikaisemmin kuin myöhemmin. Rehellisesti sanottuna sen kouluttaminen isolla rahalla tuntuu yhtä järkevältä kuin setelien käyttäminen takan sytykkeenä.

Sitten kun ponini on poissa, mitä minulle jää käteen siitä, että joku muu sillä ratsasti?

Kun ponin käyttöikä jäänee lyhyeksi, olen halunnut tehdä asiat niin, että samalla opin itse. Kun oppii, mikään ei mene hukkaan. Ei edes rimpularukan lyhyt elämä.

Samalla ideologialla on aikaisemmin toteutettu Ruusan - kieltämättä kesken jäänyt - ajo-opetus. Siinäkään ei menty kovin syvälle metsään, vaikka opettelin pitkien ohjien alkeita yhdessä ponini kanssa. Ratsastuksesta minulla sentään oli jo jonkinlainen käry ennen ponin opettajaksi pyrkimistä.

Taustatukea oman ponin ratsutusunelmille olen saanut ratsastuksenopettajaltani Mialta. Hän totesi heti ensimmäisen tunnin päätteeksi ettei näe, miksen voisi nuorella ratsastaa.

Enimmäkseen ravi on näyttänyt tältä. Ja taas väärä kevennys...

Mutta entäs sitten se miten?

Vahvasti koen, että juuri minun ponini kanssa ratsutuksen pitää koko ajan edetä. Ei siksi, että minulla olisi jonnekin kiire (vaikka ehkä välillä onkin), vaan siksi, että ponilla on - koko ajan ja joka paikkaan. Se ei ole pelokas tai hermostunut eikä siksi tarvitse kovin suurta varmistelua ennen seuraavaan asiaan siirtymistä. Mutta se voi kyllä hermostua, jos siitä tuntuu, että homma junnaa paikoillaan.

Koko ajan pitäisi tehdä jotain erilaista ja uutta.

Ehkä noin kuudes treenikerta kentällä oli ponista jo vähän tylsä juttu, joten kunhan päästään taas selkään niin maastoilu olisi seuraava askel. Ja laukka...

Nyt Ruusa on ollut pari viikkoa täyslomalla, sillä välillä pitää malttaa myös pitää taukoa. (Etenkin, jos poni ensin köhii ja sitten saa rokotuksesta kuumeen.)

Eikä ratsastus ei voi olla ekaluokkalaisen lukujärjestyksessä ainoana merkintänä, vaan liikuntatunneille pitää keksiä myös jotain ihan muuta ohjelmaa. Kuten nyt irtojuoksutusta, jossa saa mennä niin kovaa kuin huvittaa, pukitella ja piehtaroida.

P.S. Runsas vuosi sitten kävin Anna Kärkkäisen kurssilla, jossa kuvattuja teesejä yritän myös itse noudattaa. Kurssi oli hyvin antoisa, vaikka olikin vain yhden päivän mittainen.