Yksinäinen sairastaja

Tiedättekö, mikä olisi kauhean kivaa? Omalla ponilla ratsastus. Valitettavasti kuitenkin mokasin ja menin yhdessä puhelussa sanomaan toiselle hevosihmiselle, että poni on ollut nyt ok kaikin puolin.

Ruusa on kasvattanut aika söpön otsatukan. Sieraimet ovat onneksi aika kiltisti
viime aikoina pysytelleet tällaisessa koossa. 

Ei ole enää!

Sen jälkeen kun olin mennyt sanomaan nuo sanat, joita kenenkään poninomistajan ei pitäisi mennä sanomaan (ainakaan jos omistuksessa on alatisairas), poni oli seuraavana päivänä irtojuoksutuksessa vähän käskettävä. Sitä seuraavana päivänä lämpömittari lämpeni rimpulan takapuolessa vähän liikaakin.

Toistaiseksi ruumiinlämpö on pysytellyt korkeimmillaan hitusen päälle 38:ssa. Joillekin hevosille tämä olisi vielä normaali, mutta Ruusalle normaali on siellä 37,5:n tienoilla, aamuisin yleensä alle sen. Niinpä 38:lla alkava ruumiinlämpö huutaa ponitädin korvaan yhtä sanaa, ja se sana on "lepo".

Lämmön lisäksi ei ole toistaiseksi ollut muita oireita kuin että poni silloin tällöin päristelee sieraimistaan minimaalisen määrän valkoista räkää.

Lepo on sinänsä nyt entistä helpompi toteuttaa pihatto-olosuhteissa, että ponihan on ollut noin viikon verran yksintarhailija.

Ensimmäisenä yksinäisenä iltana poni seisoi tarhassa jotenkin masentuneen näköisenä. Mutta oliko se oikeasti masentunut vai väsynyt? Ja jos oli masentunut niin johtuiko masennus kaverin lähdöstä vai ankeasta säästä?

Ihan hyvin se pärjää, voisi sanoa. Pärjäähän se, iso tyttö, kun on tarhanaapurit lähellä ja ruokaa riittää.

Jotenkin se vaan on niin toimintaa vailla, ja ystävää. Aina Ruusa on ollut ihmisrakas ja seurallinen, mutta nyt se hörisee perään joka välissä. Kivahan se on ponin itselle suunnattua hörinää kuunnella, etenkin kun kyse ei ole ruokatilauksesta. Mutta hörinöissä tuntuu nyt olevan surumielinen sävy.

Toivottavasti päästään taas pian jumppatuntien makuun.

"Tylsää!"

Kaikesta huolimatta teen sen nyt taas. Ajattelen positiivisesti, kehun kuitenkin vähän.

Ponin keuhkot nimittäin ovat nyt jonkin aikaa saaneet pärjätä ihan omillaan lyhyen Ventipulmin-kuurin jälkeen, ja niiden toiminta on ollut varsin lupaavaa: ihan pienestä ei hengästytä ja palautuminenkin on ollut - silloin kun on liikuttu - jopa parempaa kuin eräiden tuntemieni diagnoosittomien kavioeläinten.

Pienen lämpöilyn huolestuttama täti otti kuitenkin tänään hätäpuhelun hoitavalle eläinlääkärille. Lääkäri arveli, että verikokeet olisivat paikallaan, joten ne otetaan sitten huomenna.

Mutta lämpöilyä lukuun ottamatta Ruusan tämänhetkinen vointi kuulosti omalääkäristä siltä, että hänen on ehkä muutettava suhtautumistaan Ventipulminiin. Hän kun ei ole tykännyt lääkkeestä sen "systeemisten vaikutusten" vuoksi.

Ruusalle tämä vanha lääke on joka tapauksessa ollut tänä keväänä enemmän avuksi kuin pussillinen uusia.