Pakeneva potilas

Pikku potilaamme oli jälleen aamulla ollut ahkerana uuden harrastuksensa houdinismin parissa.

Tai oikeastaan Houdini voisi kääntyä haudassaan, jos tietäisi tekemistensä tulleen verratuksi Ruusan pakenemistekniikkaan. Tekniikasta ei ole silminnäkijähavaintoja, mutta jäljestä voi päätellä jotain. Aitatolpat eivät nimittäin löytyneet erityisen läheltä ihmisten niille suunnittelemaa sijaintia.

Ja tällä kertaa aidassa oli sähkö.

Sikäli eilinen harmistus oli väärin suunnattu. Olisi pitänyt harmistua omasta tyhmyydestä. Olisikin ollut aivan liian helppoa, jos vireän pikku potilaan pitelemiseen olisivat riittäneet väliaikaisaitauksiin tarkoitetut muovitolpat.

Pakomatkalle tuskin oli ajanut nälkäkään, sillä aitauksessa oli ollut pakenemishetkellä vielä kilokaupalla heinää.

Ei auttanut kuin ottaa naru kauniiseen käteen ja pykätä alkuperäinen vankila takaisin. Sähköjä en siihen uskaltanut laittaa, koska edellinen viritykseni kuulemma aiheutti aitaan oikosulun.

Toistaiseksi ei ole tullut lisää viestejä rimpulan karkaamisesta, joten toivotaan, että se nyt vähän aikaa pysyisi potilaalle varatussa tilassa.

Ilman kuvantamislaitteiden apua on vähän vaikea sanoa, onko karkailu aiheuttanut vamman pahenemista. Turvotus ei ole lisääntynyt, mutta vammakohta on kyllä erittäin lämmin, jopa kuuma.

Ponin tilanne toki huolettaa, mutta melkeinpä yhtä paljon huolettaa kaikki se ylimääräinen vaiva, jota aiheutamme kanssaihmisille. Lähinnä siis viittaan tällä tallinpitäjään ja hänen mieheensä, jonka kontolle rimpulan vaatimien erityisviritysten rakentelu viimekädessä jää.

Aina toki tarjoan erityispalveluksista erityiskompensaatiota, mutta silti tuntuu, että aiheutan poneineni kohtuutonta vaivaa. Toivotaan, että tallinpitäjä ei kohta kyllästy meihin kokonaan...