Iloisen ponin paluu ja vuosikooste

Lauantaisen irtojuoksuhepulinsa jälkeen Ruusa on ollut itse aurinkoisuus. Jonkin aikaa kestänyt outo nyrpeys tuntuu haihtuneen ja poni on taas enemmän oma iloinen itsensä.

Kuvasta varmaan näkyy, että tätä ei ole otettu lähipäivinä.
Mutta jos kuvittelee kuvassa olevan lumen vedeksi, saa käsityksen siitä millaista lauantain meno oli.

Harvinaista aurinkoista päivää ei tänään voinut jättää käyttämättä pieneen kävelylenkkiin. Siinä ponin hyväntuulista askellusta katsellessa tuli melkein tippa linssiin kun mietin, miten monta vaikeutta tuo pieni poninalku on jo elämänsä aikana ehtinyt selättää. 

Vuonna 2013 ennalta tuttujen hengitystieongelmien rinnalle ilmaantui niin jalkavaivaa kuin mahakipujakin. Hengitystiepuolellekin lisättiin huonon tallivalinnan "ansiosta" uusi diagnoosi, IAD eli allerginen hengitystietulehdus.

Välillä on tuntunut, ettei yhteiseloomme muuta ole mahtunutkaan kuin huolta, stressiä ja sairauksien hoitoa.

Mutta jos laittaisi blogin kuvat riviin, niistä voisi lukea myös toisenlaista tarinaa. Olemme harrastaneet ohjasajoa (aina kun ponin terveys on sallinut) ja maastakäsittelyä (aina kun tädin mielentila on sallinut).

Sari-open kurssilla keväällä. Ruusaa vissiin vähän väsytti.

Irtojuoksutustreeniä joskus talvella.

Ruusa on tänä vuonna tutustunut naruriimuun ja kuolaimiin.

Ensimmäinen kerta naruriimulla oli molemmille avartava kokemus:
molemmat tajusivat, että tässä on väline, jonka avulla täti saa pidettyä ponin hallinnassa.

Kuolain toi ponin ohjaukseen uusia ulottuvuuksia, vaikka poni ei hirveästi varustemuutoksesta ilahtunutkaan.

Ruusa oli kesällä niinkin terve, että pääsi osallistumaan kolmeen welsh-näyttelyyn. Syysnäyttely jäi jalan loukkaantumisen vuoksi väliin, mutta kesän näyttelyistä poni kahmi vinoista kintuistaan huolimatta ihan kivasti ruusukkeita (ja yhden pokaalin).

Heinäkuussa rimppana sai elämänsä toistaiseksi ainoan ykkösruusukkeen.

Minulla oli vuodelle 2013 suuret tavoitteet. Ruusasta oli tuleva jo kesällä kärryponi. Minun piti oppia ratsastamaan. Kumpaakaan en voi sanoa tapahtuneen. Mutta pieniä askelia näiden tavoitteiden suuntaan on otettu.

Ja vaikka ulkoisesti ei ehkä näy suurta muutosta, oman pääni sisällä on ajatuksia järjestynyt kovinkin uudenlaisiin asentoihin.

Olen ehkä lopultakin alkanut todella sisäistää, että ponini on minun kuvani. Jos haluan herkän, tottelevaisen ja rennon ponin, minun on oltava herkkä, rauhallinen ja johdonmukainen käsittelijä.

Aina homma ei onnistu, vaan hernettä kaivellaan niin ponikon nelijalkaisen kuin kädellisenkin osapuolen rööreistä. Mutta poni on siitä ihmeellinen olento, että se antaa emäntänsä virheet aina vaan uudelleen anteeksi.

Ei voi väittää, etteikö meillä olisi vielä pitkästi matkaa tallattavana ennen kuin poni toimii kaikissa tilanteissa ja ennen kuin minä olen taitava hevosenkäsittelijä.

Aina välillä saan kuitenkin välähdyksiä siitä, millaista on, kun homma toimii. Niinä hetkinä poni valitsee ihmisensä seuraamisen, vaikka se voisi valita toisinkin. Tai päättää totella pienestä avusta eikä vasta siinä vaiheessa, kun emäntä alkaa jo hiiltyä. Niiden hetkien voimalla jaksaa taas vähän aikaa taivaltaa läpi vastoinkäymisten.

Kaunis, viisas pieni rimpulani.

Hyvää uuttavuotta! Kuva on otettu suunnilleen vuosi sitten.