Musta ja 135-senttinen

Se on kuin onkin musta! Siis Albert. Näin totesi maanantaina tunnistaja. Kavioiden ja sukkakuvioiden tunnistus tuotti hiukan ongelmia, koska muta oli niin tiiviisti mustannut sukat ruununrajoista. Toivotaan, että meni oikein. 

Kuvituskuvaksi yksi lemppareistani Mintun vierailulta 21.9. Tykkään kuvasta, vaikka ponit seisovatkin siinä alamäkeen. Eivät siis ole tuolla lailla takakorkeita oikeasti.  ©aaveen.net

Etukäteen jännitti eniten mikrosirutus, jopa siinä määrin, että jännitys vaikutti yöunien pituuteen. Albertilla kun sattuu olemaan hysteerinen neulakammo. 

Mutta kuinkas sitten kävikään? Nenä herkkupuurossa varsa ei oikeastaan ehtinyt edes tajuta, mitä oikein tapahtui. Vähän nosti päätä, että mitähän hittoa, mutta jatkoi sitten eväiden nauttimista. Tunnistajan salamannopeuden ansiosta toimenpiteeseen meni tuskin sekuntiakaan.

Ovat nuo mikrosirutkin jonkin verran pienentyneet sitten edellisen kokemuksen kuusi vuotta sitten. Käytännössä neulakoko on melkein puolittunut. 

Sirutuksen sijaan kynnyskysymykseksi muodostui dna-näytteen otto. Albert ei voinut ymmärtää eikä myöskään hyväksyä sitä, että hänen tukkaansa revittiin. Toivottavasti tarttui mukaan jokunen jouhi juuresta asti. 

Onneksi dna-määritys on mahdollista tehdä jouhista, koska verikokeen ottaminen Albertilta on eläinlääketieteen ammattilaisillekin melkoinen mission impossible ainakin ilman tuhtia rauhoitusta ja joskus rauhoituksen kanssakin.

Jos oikeanpuoleinen on 135 cm korkea, miten korkea on vasemmanpuoleinen? ©aaveen.net

Sitten otsikon senttiosuuteen. 135 senttimetriä ei sentään ole Albertin säkäkorkeus, vaan samalla käynnillä tunnistaja mittasi emäponin. Virallista mittausta ei lähdetty hakemaan, vaan omistajan uteliaisuutta tyydyttämään. Sama mitta tuli edestä ja takaa. 

135 senttiä on lukema, johon voi B-welshin kasvattaja olla tyytyväinen. Ruusa on jäänyt maksimikorkeudesta vain pari senttiä!

Jälkikäteen tajusin, että olisi ollut kiva Albertinkin korkeus saada tietää. Tosin jouhien repimiskokemuksen jälkeen tunnistaja tuskin olisi mittatikkuineen päässyt kovin lähelle varsaa. Oma arvioni on, että korkeus on noin 110 cm. Ei siis mikään jättivarsa. 

Vain (Ruusan) elämää

Ruusa on monella tapaa omalaatuinen poni. Enkä nyt tarkoita pelkästään sen säkenöivää persoonallisuutta, vaan kuten ehkä monelle on jo käynytkin selväksi, Ruusa on omalaatuisen taitava myös keräämään itselleen vaivoja.

Mitä epätodennäköisempi vaiva, sitä todennäköisemmin se ilmenee Ruusalla.

Aloituskuvaksi tällainen tuoreehko posetus, jonka on 21.9. kuvannut Minttu Koponen (aaveen.net). Minusta imettävä tamma on ihan kivassa kunnossa. Mintun hienoja kuvia ripottelen varmasti vielä monia tekstejä piristämään!

Otetaan tähän nyt vaikka suhteellisen tuore esimerkki syyskuun viimeiseltä viikolta. Tuolloin yhtenä päivänä kävi niin, että Albert juoksenteli tarhassa, johon paikantui myös sen biologinen emo ja ihmismami.

Lähestyessään vieretysten sijaitsevia mamejaan varsa arpoi viimeiseen saakka, mistä meidät ohittaisi. Tuntemattomaksi jääneestä syystä se valitsi varsin kapean reitin emänsä pään ja puun välistä sillä tuloksella, että emän naama jäi tielle. 

Yhteentörmäyksestä kuului sellainen mäjähdys, että olin varma jotain menneen rikki. Ruusa ei kuitenkaan aristanut naamaansa eikä nenästäkään tullut verta, joten asia unohtui. Kunnes sitten about seuraavana päivänä ihmettelin Ruusan kuonossa oudonnäköistä pureskeluliikettä ja tajusin, että nenähän oli kuin nyrkkeilijällä.

Tietenkin tämä tapahtui pari päivää sen jälkeen, kun eläinlääkäri oli röntgensäteineen vieraillut tallilla.

Nenätilanne noin viikko tapaturman jälkeen. Poni oli valitettavasti kännykkäkameraa nopeampi liikkeissään, mutta saanee tuosta selvää. 

Kengityspäivän hopussa en lauantaina muistanut tai huomannut nenäturvotusta. Silloinhan ihmettelin ihan täällä blogissa asti sitä, että tammani käveli riimutusaikeissa olevaa omistajaansa karkuun. No onpa ihme, ettei halunnut riimuun! Näinkin viisaaksi voi ihminen melkein kolmessa hevosteluvuosikymmenessä kasvaa.

Seuraavana päivänä eli sunnuntaina nenäturvotus tarttui taas silmään. Koska usein epäilen omia Ruusa-havaintojani, pyysin tallinpitäjää todentamaan tapauksen. "No onhan tuo nyt ihan selvästi turvonnut", oli vastaus. Ei siis kuvitelma. En tiedä, pitäisikö todellisuudentajusta tässä tapauksessa enemmän iloita vai surra.

Tallinpitäjä kohautti olkiaan ja totesi, ettei hän ylläty Ruusan tapauksessa enää mistään. Uudet vaivat ja vammat eivät ole yllätyksiä, ne vain ovat.

Tapahtumien päähenkilöt ja silminnäkijä samassa kuvassa ennen traagista kolaria. Ponitätikin on pikkuisen tsempannut tallilookiaan kuvauksia varten. Kuva: Minttu Koponen (aaveen.net).

Kuono on edelleen murjotun näköinen. Tässä huolestuttaa kaksi seikkaa: a) mitä jos se on murtunut ja heti sen perään b) mitä jos se jää tuon näköiseksi. (Hyvästi näyttelytähteys!) 

Ensinäkemältä totesin, että poni pystyy vammastaan huolimatta hengittämään ja syömään. Tuoreen omakohtaisen kokemukseni perusteella päättelin, että vaikka nenä olisi murtunut, sille tuskin voisi tehdä mitään. Jäin siis ensiseisomalta seuraamaan tilannetta.

Muutaman päivän turvottelun jälkeen soitin kuitenkin eläinlääkärille. Hän totesi, että vaikka nenä olisi murtunut, sille ei voisi tehdä mitään. Suullisen kuvauksen perusteella lohdutti, että vamma on todennäköisemmin kuitenkin pehmytkudoksessa. Yritän uskoa tähän, vaikka oman havaintoni mukaan juuri tuossa kohdassa on pehmytkudosta aika niukalti.

Joka tapauksessa hoito on - aika. Ja sen ajan aikana emme voi käyttää riimua, koska turpahihna tulee juurikin kipeään kohtaan. Tarvittavat talutustoimenpiteet suoritetaan kuolaimet suussa. Ne Ruusa sentään nappaa kiltisti.

Semmoista se on, elämä Ruusana ja Ruusan (sekä sen lapsen) kanssa.

P.S. Ihmeiden aika ei ole ohi: Ruusa on syönyt jo monta päivää psylliumia jauheena - ihan vaan ruokansa seassa. Mysliä ei tarvinnut lisätä normaalista kuin reilu desi.

Sänkkärikelejä ainakin hetki

Hädin tuskin oli leikkuupuimuri ehtinyt saattaa päätökseen työnsä lähipellolla, kun sinne jo ponitädit kilvan suuntasivat.

Meille osui vuoronumero kakkonen. Olisihan tuolla hehtaareita kolmelle ponille olla yhtä aikaakin, mutta kun yksi poneista kirmaa vailla ihmisrajoitteita ja yksi on kolmevuotias ekalla sänkkäriratsastuksellaan niin otettiin varmuuden vuoksi vuorotellen.

Paras kuva heti alkuun. Kuva ei ole ensimmäiseltä sänkkärikokemukselta.

Itsehän en lähtenyt laisinkaan ratsastuspuuhiin, vaan vanhemman poniyksilön otin narunnokkaan.

Illan jo hämärtyessä pääsimme pellolle asti ja kyllähän siinä juoksenneltiinkin. Narun päähän vangittu yksilö muistutti ajoittain helium-palloa siinä määrin, että toisessa päässä olijaa alkoi huolestuttaa riskit omalle turvallisuudelle. Oikean helium-pallon kanssa voisi ulkoilla ilman tällaisia huolia.

No, siitäkin selvittiin ja poni pääsi/joutui käyttämään kinttujaan sitten myös vähän rakentavampaan liikuntaan. Aika hienosti ravaili pitkän köyden päässä ympyrää, ei näkynyt liikkumisen epämääräisyydestä - saati haluttomuudesta - jälkeäkään. Ihan kivasti pyöristi ylälinjaakin, todennäköisesti koska kyttäsi mahdollisuutta napata vauhdissa oljen seasta ruohonkorsia.

Tässä vaiheessa Albertin höyryt olivat jo haihtuneet ja se oli siirtynyt olennaisempiin tehtäviin pellon laidan laidunläntille. Riski varsan sotkeutua naruumme oli siis minimaalinen.

Ruusa ei tietenkään liikkunut yhtä kivasti sinä päivänä kun otettiin pari kuvaa.

Seuraavana päivänä pääsimme asiaan jopa aika komeassa auringonpaisteessa. Tällä kertaa otin lisävarusteeksi ajopiiskan. Sen avulla oli helpompi vakuuttaa Ruusa siitä, että sen on parasta hoitaa ylimääräiset pomppuhommat vähän loitommalla.

Mukaan saimme tallinpitäjän, joka oli inspiroitunut syksyn valosta. Saimme taas monta ihanaa kuvaa! Siltä varalta, että sattuu lukemaan, iso kiitos taas kuvista! Kaikki nämä kuvat on siis otettu kyseisellä kerralla, 25. syyskuuta. (Kuvien käsittely on jälleen omaa aikaansaannostani.)

Laaja aukea alue on innostanut Albertin melkoisiin vauhteihin!

Mäkitreeniinkin on mahdollisuus.

Sänkipellon pohja on nyt parhaimmillaan eli niin kauan kuin kelejä riittää, harrastamme siellä enemmän tai vähemmän säännöllisesti yhteisliikuntaa. Tämä "niin kauan kuin" voi tosin osoittautua aika lyhyeksi ajaksi, koska kuulemma koko täksi viikoksi on povattu vesisadetta. Pöh.

Ehkä vähän häiritsee, että yksi remmi roikkuu tuolla lailla.
Mutta ainakin näkyy, että riimussa on vielä pitkäksi aikaa kasvunvaraa!

Albertilla on näissä kuvissa asusteena vaaleanruskea nahkariimu, joka on otettu päivittäiseen käyttöön. Alberthan sai kyseisen vermeen syntymälahjaksi, vielä kerran kiitos siitä! Olen riimuun niin tykästynyt, että mieli tekisi korvata Ruusankin Bucasit eläinperäisellä tuotteella.

Albert ei ole ollut riimusta ihan yhtä innoissaan, vaan sille on tullut taas pieni väistämisreaktio pukemistilanteessa. Nostaa pään ylös ja saattaa pari askelta peruuttaakin, kun lähestyn riimun kanssa. Pitää vissiin jokainen varuste siedättää erikseen.

"Minua ei vieraat käsittele" T: Albert

Lisäksi olisi työn paikka siinä, että Albert antaisi muidenkin itseään käsitellä.

Tiistaina Ruusan vetäessä kunnon päiväkännejä nimittäin ilmeni, että varsan rauhallisuus ja toimivuus taluttaessa ulottuu tasan siihen, kun narun toisessa päässä on sama ihminen kuin aina ennenkin. Tyrkkäsin Albertin narun huolettomasti tallikaverin käteen ja yhtäkkiä varsa käyttäytyi kuin sitä ei koskaan olisi talutettu, hätääntyikin.

Onneksi eläinlääkäri pärjäsi varsin vahvasti huumatun tamman kanssa kaksin ja sillä aikaa minä pidin Albertin röntgensäteiden ulottumattomissa.

Kaikki laukkakuvat ovat näköjään samaan suuntaan, mutta haitanneeko tuo.

Aika tyhmäähän se toki on olettaa, että asiat olisivat itsestään yleistyneet eri ihmisiin ja tilanteisiin. Etenkin kun aikaisempi kokemus Albertin kanssa antaa aihetta olettaa ihan jotain muuta.

Ihan kivasti eläinlääkärihomma lopulta hoitui, mutta jotain niin sanotusti tarttis tehdä. Aika vähän olen Albertin kanssa apureita tarvinnut, mutta epäluuloa muita ihmisiä kohtaan en pysty yksin parantamaan.

Tässä kohtaa apukädet ovat välttämättömät, mieluiten useammat kuin yksi pari. Etenkin, kun viikon päästä tulee tunnistaja ja mikrosirukin pitäisi saada tuikattua Albertin niskanahan alle! Kääk!

1 - 2 astetta

Otsikko ei onneksi sentään viittaa sääennusteisiin, vaan röntgenlöydöksiin Ruusan etukavioista. Näissä yhteyksissä vähemmän on enemmän, nimittäin vähemmän asteita tarkoittaa enemmän tulevaisuutta.

Ruusan kaviot siis röntgenkuvattiin tiistaina ihan kotitallilla. Uutiset olisivat voineet olla parempia vain siinä tapauksessa, että eläinlääkäri ei olisi nähnyt kavioissa mitään jälkeä kaviokuumeesta. Eläinlääkärin sanoin muutokset ovat "lähes olemattomat".

Poni jää siis henkiin. Ainakin toistaiseksi. Sen enempää nyt ei voi kenenkään elämästä luvata, mutta Ruusan kanssa on enimmäkseen menty vähän tällä mentaliteetilla.

Käyttämättä jäänyt Ruusa-kuva kesältä.

Mitään muita toimenpiteitä eläinlääkäri ei kavioiden suhteen esittänyt kuin kengitysvälin lyhentämisen. 

Oikeastaan hävettikin esitellä asiantuntijalle tuollaisia virsutossuja. On selvää, ettei kengitysväli voi olla kuutta viikkoa, kun jo viiden viikon kuluttua vuolusta nolostellaan suksia kavioiden paikalla. Tai oikeastaan tilanne oli sama jo viikkoa aiemmin. Puolustukseksi ei tässä kohtaa ole oikein tarjolla muuta kuin että mutta kun. 

No, tänään kengittäjäruletti pyörähti taas uuden kierroksen. Ihan hyvältä ja asiantuntevalta vaikutti, vaikkei ole kovin pitkän linjan ammattilainen. Paiseenkin jäljet hoksasi kaviosta - eli kesällä haudotussa kaviossa tosiaan oli ihan perinteinen paise.

Piirsin kuvaan vähän viivoja, että olisi helpompi hahmottaa. Otin mallia interwebsistä löytämistäni laminitis-kuvista. Tosin käsin piirrettyjen viivojen kulma on ymmärrettävä aika suuntaa-antavaksi. Ymmärtääkseni kavioluun pitäisi siis olla samassa kulmassa kuin kavion ulkoreunankin.

Edellisen kerran kengittäjäkokeilussa ei ollut muuta vikaa kuin se, että alle kaksi viikkoa kengityksestä puolet kengistä löytyi aivan eri kohdasta tarhaa kuin kavio. Tietystikin rautavahvike putosi juuri perjantaina eikä kyseinen kengittäjä tee töitä viikonloppuisin. Se hänelle sallittakoon, mutta valmiiksi herkkäkavioiselle tämä tarkoitti monen päivän yksikenkäisyyttä ja tarhalepoa.

Yksi irtokenkä nyt ei sentään uuden kengittäjän katseluun johtanut, vaan otin kyseisen kengittäjän kokeiluun siitä huolimatta, että tallillamme hänen asiakkaillaan on tuntunut olevan keskimäärin enemmän irtokenkiä kuin muiden kengittäjien. Ruusakaan ei tosiaan hukkaile kenkiä mitenkään harrastuksenaan, vaan tämä oli sen ehkä kolmas irtokenkä koskaan.

No, takaisin eläinlääkäriin. 

Samaan konkurssiin säteilytettiin ponnya koko rahan edestä. Myös vatsanseutua tarkasteltiin yhden kuvan verran. Syy tähän oli se, että ihan kuin Ruusalla olisi yhtenä päivänä vähän taas kiristellyt takavatsaa. Lisäksi Ruusan motto on, että mikään heinä ei ole liian likainen syötäväksi. Eivät edes ne korret, joista kuran seasta hädin tuskin on pää näkyvissä.

Ei suolistossa sentään mitään katastrofia muhinut, mutta olihan sinne jonkin verran maa-ainesta ehtinyt kertyä. 

Ei ole ihan klinikkatasoa kannettavan röntgenin hiekkakuva. Mutta näkee siitä jotain.
Tulkinnan helpottamiseksi ympyröin keräymät kuvankäsittelyohjelmassa.

On varmaan mahdollista, että tällaiset pienetkin keräymät ovat ponin viimeaikaisen liikenihkeyden taustalla. Ruusan käytös on ollut muutenkin hyvin epäruusamaista. Tänäänkin lähti toiseen suuntaan, kun tulin riimun kanssa tarhaan. Hyvin erikoista ponilta, joka yleensä tulee luo ja tunkee päänsä riimuun vaikka puoliväkisin.

Nyt vaan pitäisi keksiä, miten saataisiin psylliumit alas, kun ne yleensä vaativat kyytipojakseen melko massiivisen väkirehutarjoilun melassisiirapilla höystettynä. Ei kuitenkaan huvittaisi tarjota uutta mahdollisuutta kaviokuumeelle, joten pikkuisen saa taas aivonystyröitä hieroa.

Laatuponien kavalkadi

Aikaa siihen taas kului, mutta viimein on Laatuponikisasta kuvamateriaalia julkaistavaksi asti. Olen valinnut menestyneitä poneja ja muuten vaan mieleen jääneitä - ja sitten ihan vaan niitä, joista oli sattunut kuva onnistumaan. Valintakriteerit ovat siis kohdallaan!

Tänä vuonna saatiin ihan upouudet voittajat, vaikka mukana oli pari viimevuotistakin championia.

Melvin As yhdessä omistaja-ratsuttaja-esittäjänsä Kiia Lindgrenin kanssa. 

Vuoden tauon jälkeen nähtiin ratsupuolella tuplamestari. Se oli nelivuotias ratsuponiruuna Melvin As, jolla ei laadukkuudestaan huolimatta ainakaan äkkiseltään katsottuna ole welsh-sukujuuria.

Melvin As tositoimissa. Ikäisekseen hyvin valmis ja tasainen suorittaja.

Sen sijaan Junior Championin titteli meni tänäkin vuonna welshille, vieläpä B-welshille. Voittoisana oli Vliedberg Farley.

Sama orihan menestyi tänä vuonna myös ratsuoripäivillä, joille itse en valitettavasti päässyt ollenkaan paikalle. Tämä on kyllä huikea ori! (Jonkin verran se on toki myös sukua Ruusalle.) 

Vliedberg Farley - vähän on ollut taas kuvaajalla sihti hukassa, mutta sentään on suunnilleen mahtunut poni kuvaan...

Vliedberg Farley ja omistaja Helina Pohjola.

Farleyn omistajalla Helinalla oli lauantaina hyvä päivä, kun hänen oma kasvattinsa Springhill Jinette vielä palkittiin päivän parhaana askellajiponina. En onnistunut tallentamaan muistikortille sen askellajeja, mutta kyllä se minusta ihan pätevän näköisenä oli noilla esteilläkin. 

Springhill Jinette.

Sunnuntaina kruunattiin vielä ajochampionkin, joka oli Moonshine's Queen of Light. Sen hienouteen kiinnitin huomiota jo viime vuonna, vaikken shettiksistä tai oikeastaan edes ajohommista mitään tajuakaan.

Moonshine's Queen of Light. Valitettavasti ajurin nimi on unohtunut, pitää tarkistaa se papereista.

Lauantain osallistujalista oli huomattavasti parina edellisenä vuonna nähtyä lyhyempi, mikä ei loppujen lopuksi harmittanut yhtään. Tulipahan inhimillinen määrä tönötystunteja!

Kun pitkästä aikaa istuin ihan katsomon puolella niin pääsin hyvin osalliseksi tapahtuman sosiaalisesta ulottuvuudesta. Meinasin kyllä olla tunnistamatta Anua, mutta onneksi aika nopsasti aivosolut kohtasivat toisensa ja päästiin asiaan eli rupatteluun. Olipa mukava tavata livenä pitkältä ajalta blogituttu ihminen, terkkuja sinne!

Goldriver Adorable. Tämä on minusta aina ollut nimensä veroinen, ihastuin siihen ensimmäisen kerran kun näin siitä pikkuvarsakuvan kasvattajansa Facebook-sivuilla eikä ihastus ole sen jälkeen yhtään hellittänyt. En tiedä, miksi tämä vaan on niin ihana. 

Wd-ori Derwen Distant Voyage

Wd-ori Goldriver Sherlock.

Tällaiset Laatuponikisat ovat varsan omistajalle vielä siitäkin kivoja, että voi vähän painaa nimiä mieleen.

Nimittäin jos Albert säilyy sinne asti hengissä ja hyvissä voimissa niin muutaman vuoden päästä on aika ottaa yhteyttä ratsuttajaan. Sellaisia voi kätevästi bongata tällaisista tilaisuuksista, jossa työn tulokset ovat kaiken kansan nähtävissä. Etenkin kun tässä tapahtumassa moni ratsuttaja sattuu vielä olemaan ponikokoinenkin.

Nelivuotias B-welsh-tamma Bestowal Cashlyn ja Mira Mahosenaho. 

Sama ratsastaja ja viisivuotias wm-ori (?) Linekers Little Tiger.

Osa areenalla nähdyistä ratsastajista ei tietystikään varsinaisesti tarjoa ratsutuspalveluita, vaan kouluttaa omansa tai kaverin ponin ja tuo sen sitten esiintymään. 

Amatööripuolelta on pakko mainita huimat pikkuratsastajat! Parilla shettiksellä ja yhdellä mountilla oli lapsiratsastajat. Voiko olla söpömpää? Erityisesti jäi mieleen tämä parivaljakko:

Viisivuotias WM-tamma Centannial Lady Catharina ja Veera Kangasjärvi. Pikkutyttö ratsastaa paremmin kuin moni aikuinen, esim. allekirjoittanut! Ihan mieletön pari.

Tuomarilinjassa ilahdutti minua tänä vuonna se, mistä askellajituomarit ainakin sanallisessa arvostelussaan rokottivat. Nimittäin jännittyneisyys ja liian lyhyt raami mainittiin useimmissa niissä tapauksissa, joissa itsekin kiinnitin asiaan huomiota.

Toki on muistettava, että toisia uusi paikka ja tilanne jännittää enemmän kuin toisia eli kotitreeneissä ratsukko voi näyttää ihan erilaiselta kuin kisatilanteessa.

Semmoista se on näissä kisahommeleissa. Toiset onnistuvat, toiset eivät. Seuraavalla kerralla voi mennä toisinpäin, kuten champion-tittelien uusjaostakin huomattiin.

Wpb-tamma Fountainland's Ice Queen ja selässä käsittääkseni kasvattaja-omistaja Hanna-Leena Ohtonen. Tämä ratsukko jäi mieleen hevosen rentoudesta. Jos nelivuotias liikkuu rennosti niin on jo paljon voitettu, ainakin minusta.

Tällaisen muodon mielellään näkisin omallani nelivuotiaana. Welsh C -ruuna Wikners Dragon Fly ja Rhea Siuruainen. 

Sitten blogiepäkohtaan: Havaitsin blogipuffia tapahtumasta kirjoittaessani, että edellisten vuosien Laatuponiraporteissa oli turhan vähän kuvamateriaalia. Sitä puutetta yritin tällä kertaa korjata. Toivottavasti korjausliike ei vienyt vastakkaiseen ääripäähän.

Tosin kun katselen alla tämänvuotista kuvasaldoa, tuntuu että ratsastuskuvia olisi nytkin saanut olla enemmän.

No, ensi vuonna taas uusi yritys!

Ratsuponitamma Adorable Carnation. 

Welsh c -tamma Cloudberry Swarovski.

Wb-ori Larkhill's Monarch.

C-tamma Doyher Gilly Gold.

Wd-tamma Fiffiluras Sugar Cruch ja Milja Ranta.

Viime vuoden askellajichampion ja tämänkertainen 5-vuotiaiden askellajiluokan voittaja, nf-ori Snowberry Aton. Ratsastajana Annaleena Virtanen (edit).