Vuodenvaihteesta selvitty, mitenköhän seuraavalla kerralla

Jälleen on selvitty yhdestä vuodenvaihteesta. Kotirintamalla oli niin hipihiljaista, että paukkuarka koira tuskin havaitsi eroa mihin tahansa iltaan. Valitettavasti rauha ei ulottunut kolmen kilometrin päähän, vaan siellä oli ollut hetken aikaa enemmänkin maailmansodan meininki. Osasyynä tähän olivat ilmeisesti navakat tuuliolosuhteet, jotka kantoivat melun naapurista (edit. muutaman sadan metrin  päästä).

Normaalisti hevosemme eivät pelkää paukkuja eivätkä vuodenvaihteet ole aiemmin aiheuttaneet ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Nyt ponit olivat kuitenkin olleet paniikissa. Varsinaiset pakoreaktiot olivat käsittääkseni rajoittuneet melko lyhyeen ajanjaksoon, mutta vielä pari tuntia tapahtuneen jälkeen ei ollut heinä maistunut.  

Onneksi kukaan ei sentään lähtenyt omille teilleen eikä esimerkiksi katkaissut jalkaansa sateen liukastamassa tarhassa.

Kuvituskuvana Ruusan huomattavasti rauhallisempaa juoksentelua jouluaatonaattona.

Täytyy vain toivoa, ettei poneille jäänyt nyt mitään paukkutraumoja tai muitakaan traumoja. 

Jos kansalaisaloite ilotulitteiden kuluttajamyynnin kieltämisestä ei mene läpi, täytyy todella miettiä, miten seuraavista vuodenvaihteista pihatto-oloissa selvitään. Kaikille pihattohevosille ei kuitenkaan ole mahdollista rakentaa omaa karsinaa vain yhtä vuoden päivää varten.

Maalla asuessa uusivuosi on sentään siinä mielessä rauhallisempi, ettei ole tarvinnut olla huolissaan oman turvallisuutensa puolesta. Toki kaupunkiaikoina myös koira pissasi varsinaisessa vuodenvaihteessa aina sisälle, koska ulkona sotatila jatkui aina vähintään tuplasti sallitun tulitusajan. 

Itsekin tykkään katsoa ilotulituksia. Silti tuntuu vähän kohtuuttomalta, miten paljon haittaa on luvallista aiheuttaa vain yhden päivän ilon takia. Tai siis periaatteessa yhden päivän, käytännössähän paukuttelu alkaa heti kun rakettien myyntipisteet avautuvat. 

Onneksi seuraavaan vuodenvaihteeseen on vielä melkein vuosi. 

Joululoman kuvakooste ja hyvää uutta vuotta!

Tänä vuonna tein saman kuin jokainen kynnelle kykenevä työntekijä eli pyysin joulun välipäivät vapaaksi, joten joululomalle tuli mukavasti mittaa.

Toki jos olisin keväällä tiennyt, miten isot eläinlääkärilaskut syksyllä tulee, olisin ehkä harkinnut kaksi kertaa lomarahojen vaihtamista vapaaksi edes noiden kahden päivän verran. Mutta onhan tällainen reilun viikon mittainen joululoma ollut aikamoista luksusta.

Joululomalla olen muun muassa ratsastanut neljä kertaa! 

Jouluaatonaatonaattona humputeltiin curlyn eli setähevosen kanssa. 

Kaksi ratsastuskerroista on tapahtunut yhdellä lainaratsullani eli Albertin ystävällä setähevosella, josta on tämän syksyn aikana tullut vakioratsu. Tästä iloitsen muun muassa siksi, että minulla ei ole ollut pariin vuoteen vakioystävänä ns. valmista ratsua. Ja setähevonen osaa kyllä huomattavasti enemmän kuin itse todennäköisesti koskaan opin. 

Kahdesti olen myös ratsastanut aivan omalla ponillani! Rasteja seinään! 

Ruusa oli tauon aikana kutistunut.

Ruusa on vähän samanlainen kuin emäntänsä, vähänkään pidemmän tauon aikana se tuntuu unohtavan kaiken. Tai ainakin sellaiset jutut kuin joku oikeinpäin liikkuminen. Lisäksi se on parissa kuukaudessa melko varmasti kutistunut.

Mutta kyllä se siitä. Eilisellä ratsastuskerralla tuli jo oikeansuuntaisia pätkiä. Yhden vapaapäivän jälkeen poni ei muuta olisi tehnyt kuin laukannut, eli se taitaa tosiaan alkaa olla kunnossa taas. 

Kuvasta ei ehkä näy, että Albertilla on päässään sidepull-suitset, ei siis kuolaimia.

Joululoman aikana hommiin on päässyt myös eräs aivan kohta virallisesti 2-vuotias. Ajoeskarin alkajaisiksi on ilmennyt, että varsalle, jolle jokainen uusi asia on lähtökohtaisesti ollut Iso Juttu, ohjasajo ei ole oikein mikään juttu (edit. ainakaan tähän asti). Jännä! Mutta ajohommista enemmän jossain muussa välissä.

Lisäksi joululomalla on puuhailtu esimerkiksi tällaista:

Aika nätti, vaikka itse sanonkin. Poni siis. Itse näytän vaatetuksessa noin 20 kiloa todellista paksummalta.

Näihin kuviin ja tunnelmiin jätämme vuoden 2018, johon hevosellisesti mahtui enemmän huolta ja rahanmenoa kuin ilon aiheita. Sentään molemmat kavioeläimeni vaikuttavat selvinneen vuodesta hengissä, mikä on kieltämättä enemmän kuin monessa kohtaa odotin. 

Olkoon vuosi 2019 loistokkaampi niin meille kuin blogin lukijoillekin! 

Iloista uuttavuotta, juhlikaahan viisaasti! (Paukkuaran koiran omistajana minun ei ole vuosiin tarvinnut miettiä, mitä itse tekisin uutenavuotena.)

Ruusan comeback

Ruusa-poni on ollut pitkin syksyä huono tavalla tai toisella. Ensin liikkuminen on jättänyt toivomisen varaa ja sitten olikin jo maha haavaumalla.

Olen joutunut lassoamaan poispäin rientävää ponia tarhasta ja jos olen halunnut kuolaimet suuhun, olen joutunut ne sinne itse työntämään. Ei tunnu kivalta sellainen. Pahalta tuntuu.

Mutta nyt alkaa viimein näyttää siltä, että vanha Ruusa on palannut. Tai ehkä pitäisi varmuuden vuoksi muotoilla viesti vähän ehdollisemmin: vaikuttaisi siltä, että poni on palaamassa. Vahvasti ehkä.

Hapannaamaponi on pysytellyt poissa nyt parisen viikkoa ja tilalla on tuttu Ruusa. Ruusa, joka tulee tarhassa vastaan, pyytää rapsutuskaveriksi ja ottaa kuolaimet itse suuhun - tosin edelleen pienen tuumauksen jälkeen.

En tiedä, onko mahahaava parantunut, koska en ole tähystyttänyt mahaa uudelleen. Oireiden mukaan mennään, ja oireet vaikuttaisivat nyt hellittäneen.

Mahahaavan aikana annoin ponille täyslomaa, koska nihkeilystä päätellen liikunta ei tuntunut siitä hyvältä.

Nyt olen vähitellen palautellut kuntoiluhetkiä ponin lukujärjestykseen. Ensin ihan vaan narun päässä kävelyä, nyttemmin myös ohjasajoa ilman suurempia vaatimuksia ja hoplop-metsäilyä eli vapaata juoksentaa metsään aidatulla ponien leikkipaikalla.

Jos kaikki menee hyvin, aion lähitulevaisuudessa kokeilla, miltä poni tuntuu sen päällä istuen.

Viime viikolla tiistain arkivapaa töistä salli ponin ja kameran yhteisulkoilutuksen lähestulkoon päivänvalossa. Suuntasimme hoplopiin, ja ponilla taisi olla aika kivaa. Ainakaan ei juuri tarvinnut hoputtaa. 

Ennätin tallille vasta kahden jälkeen iltapäivällä eli luonnonvalo ei oksien läpi juurikaan ponia valaissut. Tästä huolimatta kameran kennolle tallentui sekä jokunen siedettävä still-kuva että myös videotodiste ponin riemastelusta.

Eilen käytiin pieni ohjasajomaasto lumipyryssä. Ruusalla oli tilsojen kertymisestä huolimatta kevyt askel ja iloinen mieli. Jostain syystä päässä alkoi soida "oh, what fun it is to ride in a one-horse open sleeeeeigh, jingle bells, jingle bells..." Idyllistä ei puuttunut kuin kulkuset, ja se reki.

Tässä vielä video samalta päivältä kuin nämä valokuvat. Pahoittelut pimeydestä, en löytänyt Youtuben uudesta videoeditorista kohtaa "lisää valoisuutta". Aiemmasta versiosta sellaisen löysi helposti. Näin helppo on hämmentää tätikäyttäjää. Tunnen äkillistä myötätuntoa digiviidakkoon eksyviä vanhuksia kohtaan.

Linkki videoon

Voiko halpa olla hyvä? Loimivinkki varsoille ja muille kapoisille

Voiko halpa olla hyvä? Olisin melko lähellä väittää, että voi.

Tällainen harvinainen yhdistelmä tuntuisi toteutuvan Hööksin Fairfield Barney -loimessa. Tulin ostaneeksi sellaisen viime syksynä, kun piti saada eräälle kasvuikäiselle sadeasu kohtuullisin kustannuksin (tämän ovh on karvan alta 70 euroa, sisältäen irrotettavan kaulakappaleen).

Ponimitoitettu takki istui Albertille aivan täydellisesti, vaikka loimessa oli yhden koon verran kasvunvaraa! Pusakka pysyi varsamaisessa menossa vinksahtamatta mukana.

Loimen istuvuus on pihatto-olosuhteissa aika lailla ykkösasia, koska takkia saattaa joutua pitämään päivätolkulla putkeen. (Istuvuuden soisi toki olevan prioriteetti myös vähemmän ulkoilevien hevosten loimihankinnoissa.)

Kaulakappale jäi kyllä ensimmäisenä syksynä käyttämättä, sillä sen kanssa Albert osoitti akrobaattista lahjakkuutta riisumalla loimensa omatoimisesti.

Iloinen yllätys oli, että halpisloimi ei edes viime syksyn ennätysmonsuunissa päästänyt sadetta läpi. Ei, vaikka pihi omistaja ei kartuttanut Albertin garderoobia kuin yhdellä vaatekappaleella.

Myöskään reikiä ei tullut, vaikka setähevosen kanssa ahkerasti toisiaan hammastelivat (valitettavasti setähevosen loimet eivät pysyneet ehjinä, yhdestä Albert muun muassa järsi irti koko häntäläpän).

Viime syksynä hankin myös äitiponille varsan vaatetukseen mätsäävän sadeasun, ja loimi istui sillekin mainiosti. Ja hyvä että ostin, koska tänä syksynä Ruusan loimea on tarvittu Albertin suojaksi. 

Ponnyni ovat nyt samaa loimikokoa! Tästä on seurannut se, että sadesäälle ei ole ollut vaihtoloimea. Onneksi sekä Fairfield että Ruusaa peittänyt Bucas ovat pitäneet kunnon vedentulon jopa kolme päivää putkeen. 

Kolmipäiväisen vedentulon jälkeen kuitenkin ostin Albertille uuden kasvunvarallisen takin, samaa mallia tietysti. Ensimmäistä kertaa ostin 135-senttisen loimen, näin isolle koolle ei ole aiemmin tässä ponitaloudessa ollut tarvetta.

Miinuspisteitä Barneylle tulee lähinnä vain löperöstä kaulakappaleesta, joka menee rullalle. Lisäksi kaulakappaleen alareuna taittuu niin, että sen ja itse loimen väliin jää rako. 

Lopullinen arvosana tietysti punnitaan vasta useamman käyttövuoden ja pesun jälkeen, mutta tässä loimessa vaikuttaisi olevan aika lupaava hinta-laatusuhde. Tässäpä siis loimivinkki niille, jotka pähkäilevät varsalle tai kapealle ponille kohtuuhintaista vaatetta!

Tämä ei valitettavasti ole maksettu mainos (voin kyllä lähettää tilinumeroni mahdollisia sponsoripalkkioita vastaan, tulisi tarpeeseen).

Miksi omistan varsan

Miksi lähteä tekemään itselleen ratsua ihan siemenestä lähtien, kun helpommalla ja halvemmalla saisi valmiin ratsun? 

Vastaus on itse varsa. Aikaa sitten luin vanhan hevosmiehen haastattelun, jossa mies sanoi hevosen olevan parhaimmillaan ensin ihan tuoreena ja sitten seuraavan kerran vanhana. Voin allekirjoittaa.

Varsa on aina korvat törössä portilla vastassa. Kun emää lääkitsee, varsa haluaa myös näyttää, miten hienosti osaa ottaa lääketuubin suuhun. Kun emälle laittaa riimua, varsakin pyrkii työntämään siihen naamansa.

Vaikka poneista on hirveästi stressiä, Albertin iloisen ilmeen näkeminen sykähdyttää joka kerta. Albertin iloisen naaman varassa jaksoin raahautua läpi viime syksyn sateiden ja sen varassa jaksan nytkin, vaikka väsyttää.

Varsan kanssa edistyskin on silminnähtävämpää, etenkin tällaisen Albertin, joka pitää siedättää jokaiseen asiaan erikseen. Joka päivä kiinnitän huomiota asioihin, jotka olivat  vielä vähän aikaa sitten vaikeita ja nyt menevät kuin vettä vaan.

Ensimmäisenä syksynä ajattelin, että Albert ei ikinä totu kuumemittariin pyllyreiässään. Vieläkin sen pitää usein vähän keikuttaa peppua muistuttaakseen, että Albert ei arvosta. Sen verran pysyy kuitenkin paikoillaan, että lämmön saa mitattua tarhassa vapaana (ei tosin vieläkään ilman lahjuksia).

Loimikin oli Albertille pitkään jännä paikka. Nyt seisoo tyynimielisenä paikoillaan tarhassa vapaana, kun yhtään hyssyttelemättä heitän loimen niskaan ja kiinnittelen remmit.

Monessa asiassa Albert on jo emäänsä toimivampi. Ehkä emäkin olisi yhtä hyvä, jos olisin opettanut sen arkikäsittelyyn yhtä huolella kuin varsansa. Ruusan kanssa on ollut helpompi puikahdella oikoteille, kun se ei ole harrastanut yhtä dramaattisia vastalauseita kuin Albert.

Albertin kanssa elämä vaatii vaivannäköä, mutta näkeepähän kättensä jäljen. Jos sitä jonakin päivänä pidetään vain helppona hevosena käsittämättä sen eteen tehdyn työn määrää, olen saavuttanut tavoitteeni. Pitäähän ihmisellä tavoitteita olla.