Vapaampi heinä, pullukampi poni

Nyt, kun Ruusalla ja pomohevosella on ollut vapaa heinä runsaan viikon ajan, on alkanut näyttää siltä, että ei ponilla ainakaan mitään imeytymishäiriötä ole. Koverat kupeet ovat vaihtuneet plussapalloon keskivartalon tienoilla.

Nyt pitää pikemminkin ajaa muuta ruokintaa alas ennen kuin saamme riesaksi vielä elintasosairauksiakin. Poni-ihmisen takaraivossahan aina jyskyttää peikkona huoli kaviokuumeesta, vaikkei Ruusa tähän asti ole vaikuttanut sille kovin alttiilta.

Onnellinen poni ateriansa ääressä.

Vapaa heinä ei toistaiseksi ole parantanut rimpulan mahakipua. Mutta ihan kuin ponin takavatsa ei olisi enää ihan niin tiukalla krampilla kuin aikaisemmin ja ihan kuin takimmaisen vatsan koskemisesta seuraavalla potkulla ei olisi ihan niin huimaa kiihtyvyyttä kuin vielä pari viikkoa sitten.

Tosin parina päivänä poni on äksyillyt jo ihan kylkeen koskiessakin. Tänään sai koskea sinne pahimpaan kipupisteeseenkin, kun lahjoi porkkanalla. Ota tuosta nyt tolkkua.

Todennäköisesti on tehtävä jotain muutakin muutosta kuin seisovan pöydän tarjoaminen, mutta tuntuisi kuin suunta olisi oikea. Ehkä.

Myös Ruusan tarhakaverin omistaja on tyytyväinen hevosensa elintasokummun kehitykseen.

Ja molemmat olemme iloisia siitä, että on koko ajan suurempi todennäköisyys bongata pihattokaksikko sopuisasti saman buffet-pöydän äärestä. Ennen heinänsaannin vapauttamista Ruusalla ei ollut mitään asiaa noin kymmentä metriä lähemmäs pomohevosen eväitä.

Ateriointitahtikin näyttää hidastuneen. Heinää natustellaan hitaasti jauhaen. Välillä heinäkasa toimii myös sänkynä tai sitten käydään pihatossa köllöttämässä uusilla oljilla. Aikaa on myös (erittäin kateellisten) tarhanaapurien kanssa seurusteluun.

Ensimmäisen vapaa heinä -viikon jälkeen 200 kilon paalista oli jäljellä ehkä 30 kiloa. Toisin sanoen kahden hevosen päiväkulutus huiteli ainakin alkuun sellaisessa 25 kilossa per päivä. Ei minusta aivan mahdoton määrä kahdelle kylmäpihaton asukille, jotka vasta totuttelevat ruokailun vapauteen. Etenkin, kun toinen näistä on melkoisen kookas lämminverinen.

Olen aina ollut vapaan heinän ystävä. Jos suinkin vaan hevosen rehunkäyttökyky sen mahdollistaa, kannattaa kokeilla.

Hevonen on kuitenkin siinä määrin tapaeläin, että ainakin alkuun Ruusa ja pomohevonen päivystivät edelleen aidalla heinäruokinta-aikaan. Eivät voineet käsittää, miksei heitä ruokita, vaikka muutkin saavat.

Valitettavasti en ole vielä saanut otettua kunnollisia kuvia rimpulan vatsanseudun uudesta muodosta, mutta ehkäpä piakkoin. Sitä odotellessa on vielä pakko näin jälkikäteen jakaa kuva siitä, miten tallinpitäjä meitä jouluna lahjoi:

Ruusan pipari on yhä koskematon, koska en ole mahakipuiselle uskaltanut sitä syöttää. Ja onhan se nyt nättikin. 

 Ehkä olemme sittenkin olleet ihan kilttejä.

P.S. Olemme miettineet heinän hävikin minimoimista jonkinlaisilla heinälaatikoilla. Yksi lupaava ehdokas voisi olla sellainen muovikuutio, jollaisia kesäisin näkyy laitumien vesipisteinä. Sattuisiko kenelläkään olemaan ylimääräisenä? Otan kiitollisena vastaan myös vinkkejä siitä, mistä kannattaisi lähteä kyselemään. Suunta on siis Länsi-Uusimaa.

Ruusa on paras (Blogitallin haaste)

Oma poni, paras poni. Niin sen kuuluu mennä. Ja Ruusa todellakin on elämäni poni eli yksinkertaisesti paras. Siksi päätin tällä kertaa tarttua Blogitallin viikkohaasteeseen (ohjeet lopussa).

Ei taida sellaista osaa elämässäni ollakaan, etteikö Ruusa siihen jotenkin liittyisi.

Se tietää olevansa paras.

Ruusa on paras. Muutenhan sitä ei voi edes mitenkään selittää, että poni ylipäänsä on vielä elossa. Fiksumpi olisi sen monivammaisuuden kanssa jo luovuttanut, mutta tämä täti se vaan hakkaa päätään seinään. Kumpi pettää ensin, pää vai seinä, se jää nähtäväksi.

Mutta miksi? Miksi hakkaan päätäni seinään, vaikka voisi olla mukavampaa olla hakkaamatta? Toisin sanoen, miksi juuri Ruusa.

Se oli varsana ehkä söpöintä ikinä.

Iso syy tällaiseen kiintymykseen on varmaankin se, että Ruusan kanssa olemme tallanneet samaa polkua niin pitkään. Ihmisen ajassa yhteistaival on lyhyt, vain runsaat 3,5 vuotta. Mutta Ruusan näkökulmasta yhteinen aikamme on kattanut sen koko elämän. Syntymästä saakka, vaikka en syntymää omin silmin todistanutkaan. Eikä poni lähde minulta muualle kuin taivaslaitumille.

Olen nähnyt, kuinka honkkelo rimpula on ottanut ensimmäisiä laukkaspurttejaan. Olen rapsuttanut irti sen varsakarvaa, katsonut kuinka pikkuvarsasta on kasvanut tasapainoinen nuori poni.

Tänä aikana Ruusa on opettanut minua enemmän kuin kukaan toinen hevonen. Olen hemmotellut sen pilalle ja sitten joutunut korjaamaan jälkiäni. Omistajan kurinpidollisista ongelmista huolimatta poni ei ole missään vaiheessa ruvennut ilkeäksi. Se on kukkoillut kukkoilunsa niin, ettei aranpuoleisenkaan tädin ole koskaan tarvinnut pelätä. Eikä Ruusakaan pelkää juuri mitään.

Ruusan kanssa on yhdessä opeteltu mm. ohjasajoa. Loppukesästä 2013 poni oli jopa vähän paksu.

Ponini on fiksu ja nopea oppimaan. Tämä tosin saattaa joskus kääntyä kouluttajaa vastaan, jos sattuu vahingossa opettamaan jotain muuta kuin oli tarkoitus.

Ihmisistä Ruusa on aina tykännyt, muistakin kuin omistajastaan. Se on aina valmis seurusteluun ja osallistuisi mielellään esimerkiksi pihaton siivoamiseen.

Sosiaalisuus ja suloisuus on tehnyt Ruusasta monien suosikin. Eikä varmaan haittaa sekään, että poni on "kuin karkki" (laitumella vierailleen ihmisen kommentti). Poni on ollut tallityöntekijän suosikki, koska nimensä kuultuaan on hörissyt vastaukseksi ja rientänyt luokse. Se on ollut laidunnaapurin suosikki, koska se nyt vaan on nätti ja ihana. Nykyisellä tallilla naapurin pieni lapsi ei tiennyt kenenkään hevosen nimeä, mutta Ruusan nimen hän oppi heti ja tunnistaa Ruusan vaikka pilkkopimeässä.

2-vuotiskaudella Ruusa on ollut parhaimmillaan. Tässä se esiintyy Vermon poninäyttelyssä 2013. Poni oli luokkavoittaja ja reserve champion nuori. Tätä kuvaa en väsy katsomaan.

Ruusassa vain on sitä jotakin. Karismaa. Kun se ravaa näyttelykehään, sen olemus kertoo: "olen tullut näyttämään teille, että olen paras". Tämä karisma on tuonut Ruusalle vähintään luokkavoiton kaikista näyttelyistä, joihin se on tähän asti osallistunut, vaikka sillä on silmiinpistävän vinot jalat ja ahtaat liikkeet.

Wannabe-kasvattajaa palkintokaapin pokaalit ja monenväriset ruusukkeet lämmittävät suuresti.

Leikkitäti-Ruusa ja kesällinen orivarsa 2013.

Monista sairauksistaan huolimatta Ruusa on ollut vilkas varsa. Se on toiminut leikkitätinä itseään nuoremmille ja innostanut aikuisiakin vauhtiin.

Muut hevoset ovat Ruusalle tietenkin kaikkein tärkeimpiä. Mutta kun minä tulen tallille, se suuntaa portille odottamaan. En pääse paikalle salaa, sillä näiden vuosien aikana poni on oppinut tunnistamaan autoni.

Kun kuulen portilta tutun hörinän, muistan, miksi oma ponini on vielä elossa ja miksi se on poneista parhain.

http://toimitus.blogitalli.fi/2015/01/viikon-blogihaaste-best.html

Onko sinunkin eläimesi paras? Blogitallin haaste kehottaa kertomaan muillekin, miksi näin on. Palkintona on Back on Trackin huivi.

Päivän maha vol. 2 eli suu kannattaa avata, kun ahdistaa

Jos jotain olen tässä viime aikoina oppinut niin sen, että suu kannattaa avata tilanteissa, joissa jokin askarruttaa.

Rimppels pellolla.

Tänään lähdin tallille edellisen angstipostauksen jälkeen ja tulin purkautuneeksi Ruusan elopainon hupenemisesta myös ponin tarhakamun omistajalle.

Hän sanoi, että myös hänen hevosensa on laihtunut (vaikka se on syönyt puolet Ruusankin ruoasta) ja että hän haluaisi sille oikeastaan vapaan heinän. Hihkaisin, että juuri sitä Ruusakin tuntuisi tarvitsevan.

Tuumasta toimeen: noin tuntia myöhemmin kottikärryttelimme hevostemme tarhaan 200 kilon paalin heinää muutamiin eri kasoihin. Hevosten ilmeet olivat näkemisen arvoiset.

Onnekasta, että pihattokaksikon molemmat osapuolet sattuvat olemaan yhtä läpip-skoja otuksia ja että tallinpitäjälle käy kaikki.

Tämän jälkeen ponin laihtumisesta ja mahaongelmista ei voi enää syyttää ainakaan korsirehun puutetta. Totta puhuen en usko, että vapaa heinä olisi mikään taikasauva, mutta ei siitä tässä tilanteessa varmaan hirveästi haittaakaan ole.

Me omistajat toki silti odotamme vapaalta heinältä pientä ihmettä. Paitsi, että odotamme näkevämme tuloksia hevostemme vyötäröillä, toivomme niiden myös ystävystyvän. Kun ei tarvitse kilpailla ruoasta, on toivottavasti enemmän tilaa laumautumiselle.

Toki toiveissa on myös hiekansyönnin väheneminen. Tätä silmällä pitäen sijoitimme kasat mäen päälle pahimman muta-alueen ulkopuolelle. Todennäköisesti väsäämme myöhemmin myös heinille hävikkiä vähentävät alustat.

Ahkeran aherruksemme päätteeksi katsoimme itseemme tyytyväisinä, kuinka hevosemme nautiskelivat uudesta seisovasta pöydästään. Ja kun Ruusa kävi kokeeksi samalla kasalla tarhadespootin kanssa, pomohevonen ei lotkauttanut korvaansakaan.

Katsotaan sitten huomenna, olemmeko yhä tyytyväisiä ratkaisuumme. Riippuu vähän siitä, kuinka iso osa heinästä on uponnut ahmatteihin ja kuinka tukkoon ne ovat itsensä vetäneet. Onneksi molemmilla on aiempaa kokemusta vapaasta heinästä, joten toivomme niiden ymmärtävän, ettei kaikkea tarvitse syödä ihan yhdeltä seisomalta.

Päivän mahakatsaus

Eilen kävin tallilla, annoin hepoille heinää ja jäin siivoamaan tarhaa.

Tässä kuvassa ehkä vähän näkyy, miten poni vetää takamahaa sisään:
viimeisten kylkiluiden jälkeen kyljen profiilissa näkyy terävä kulma.

Teon tavoite oli paitsi antaa hevosille ruokaa ja taistella kakan tarhanvalloitusta vastaan, myös katsoa, josko Ruusan takapuolesta tulisi ulos tuotoksia. Näkisi, tulisiko lannan mukana jokin viesti mahakipuongelman ytimestä.

Jostain syystä hevoset tuntevat usein suurta tarvetta suolen tyhjennykseen, kun näkevät palvelijan siivoavan vessaansa. Joskus jopa saa laitettua talikon hevosen perätuupparin alle niin, että lopputuotos ei edes koske maata ennen kuin on jo kottikärryissä matkalla lantalaan.

No, tällä kertaa rimpula ei tietenkään kakannut, joten lannan koostumus on edelleen mysteeri.

Lannan sijaan näin jotain muuta, mikä pani miettimään. Kiinnitin nimittäin huomiota kaksihevosvoimaisen lauman ruokailudynamiikkaan.

Siinä vaiheessa, kun tarhakaveri oli syönyt oman kasansa, Ruusa oli vasta puolivälissä omaansa. Ja kun omat korret oli vedetty napaan, pomohevonen takavarikoi Ruusan eväät. Ponin ei auttanut kuin poimia satunnaisia korrenpaloja sieltä, mihin niitä oli lämppärin jäljiltä jäänyt.

Oletettavasti näin tapahtuu joka ruokintakerralla. Näin ollen vaikka tarhaan pannaan heinää se lähemmäs 10 kiloa hevosta kohti, Ruusan todellinen heinänsaanti on siitä kaukana. Tuskinpa se ehtii syödä yli viittä kiloa päivässä, vaikka itsekin annan sille aina lisäheinää. Ja viisi kiloa esikuivattua säilöheinää on erittäin vähän jopa pikkuponille, kun se ei ole shettiksen sukua.

Ei ihme, että poni laihtuu ja kipuilee, jos se ei syö juuri mitään!

Väkirehun puute ei selitä mahakipuja, mutta liian vähäinen korsirehun saanti voi hyvinkin olla avaintekijä. Etenkin, kun Ruusa sitten napsii kaikki mutaisimmatkin korret mahansa täytteeksi. (Pitäisi hankkia heinälaatikot.)

Miten olen voinut olla niin sokea, etten ole aikaisemmin tätä tajunnut?

P.S. Haluaisin kiittää kaikkia edelliseen tekstiin kommentoineita. Arvelin, että aiheeseen voisi tulla myös kommentteja tyyliin "idiootti, anna sille ponille ruokaa", mutta sainkin paljon tukea ja ymmärrystä. Kiitos.

Joulun iloa ja ahdistusta

Joulu meni täällä suunnilla melko tavalliseen tapaan: sekä hyvin että hyvin huonosti.

Tosipessimistinä aloitan tietenkin huonoista uutisista. Jos joku on seurannut rimpuiluamme elämän lankojen solmuissa, huonot uutiset eivät varmaankaan tule suurena shokkina tai edes pienenä yllätyksenä.

Poni rallittelemassa tänään - mekin saimme sittenkin valkean joulun!

Ruusan mahakipuisuus on saavuttanut aivan uudenlaiset sfäärit. Jopa siinä määrin, että eilen arvoin, pitäisikö sen kanssa lähteä päivystykseen. Tänään kipristely oli aavistuksen pienempää. Silti käy koko ajan vaikeammaksi kiistää sitä tosiasiaa, että rimpulan vatsalinja on lähtenyt jälleen kipuamaan ylämäkeen kuin vinttikoiralla.

Samaan aikaan tuntuu, että kesän ja syksyn aikana saavutettu elopainon lisäys on menetetty.

Kun katsoin tänään otettuja kuvia, tippa yritti väkisin kivuta linssiin. En voinut ymmärtää, että tuo kuivan kesän orava oli minun silmäteräni. Muutos on tapahtunut viikoissa, sillä vielä marraskuun alkupuolen kuvissa näkyy tasapainoisen pyöreä teiniponi.

Oma pikku vinttikoirani... Suoraan sanoen hirveän näköinen eläin. Ruusa sai molemmat etusuojat ihan ite pois jaloistaan.

Olen lisännyt ruoan määrää ja poni on kiitettävästi vetänyt ylimääräiset pöperöt napaansa, mutta silti vähäkin massa tuntuu vain valuvan jonnekin pois. Minne se on menossa ja miksei se halua jäädä, sen kun tietäisi.

Miksi Ruusan maha on niin tolkuttoman kipeä? Mitä sille pitäisi tehdä? Mitä teen väärin?

Johanna Viitasen blogissa oli hyvä kirjoitus hevosen kivusta. Se sai miettimään, voisiko jalkakipu heijastua mahaan. Vai onko poni stressannut itsensä tärviölle autoritäärisen "kaverinsa" seurassa? Olen kyllä ollut huomaavinani pihattokaksikon yhteiselossa rauhoittumisen merkkejä, mutta mistä sitä tietää, tulkitsenko väärin.

Sillä on vielä tavaraa kylkiluiden päällä, mutta ylälinjasta vähäkin liha on paennut.

"Moi mami, mä oisin nyt valmis."

Joka tapauksessa, kun katson ponini silmiin, näen kipua. Enkä edes uskalla antaa kipulääkettä, kun ongelma näyttäisi olevan ruoansulatuselimistössä. Ehkä jossain suolessa, koskapa kipein kipupiste sijaitsee suunnilleen takajalkojen välissä. Sinne koskeminen on ehdottomasti potkun uhalla kielletty. Parempi olisi olla edes katsomatta kipupisteen suuntaan.

Veikkaanpa, että uusi vuosi korkataan perinteiseen tapaan klinikkareissulla. Pyhien väistyttyä ponin kakasta on myös tarkoitus teettää kaikki mahdolliset analyysit.

Siis jos joskus näkisin sen kakkaavan.

Häntään lantaa kyllä päätyy ihoa polttamaan, mutta muuten minulla ei ole harmainta hajua, miltä ponini lopputuotos tällä hetkellä näyttää.

Pihaton alueella näkyvien kikkareiden koostumus mahtuu normaaliin vaihteluväliin. Oletan, että osa niistä on oman eläimeni aikaansaannoksia, sillä jos mitään ei tulisi ulos niin ei varmaan tässä vaiheessa enää menisi sisäänkään. Ja laiheliinin ruokahalussa ei ole ollut vikaa.

Mutta, niihin positiivisiin juttuihin. Ruusa sai jouluna muutaman vapaapäivän, tänään poni sitten päätyi pitkästä aikaa valokuvamalliksi.

Jo alkukävely antoi viitteitä siitä, että kaikesta tuntemastaan tuskasta huolimatta poni edelleen kerää tarhalevossa ylimääräistä energiaa. Ja jos pitää valita neiti pystyynkuolleen ja neiti rasittavan kipittelijän välillä, valitsen koska tahansa ja silmää räpäyttämättä jälkimmäisen.

Kun irtipääsyn aika laitumella koitti, poni läksi. Siellä se ihan omaksi ilokseen kirmaili isoa peltoa ympäri kuin heikkopäinen. Etujalkojen suojat yrittivät kovasti pysyä vauhdissa, mutta hävisivät kisan Ruusalle. Niitä sitten hepulin hellitettyä etsittiin yhdessä ponin kanssa. Teinieläimellä taisi olla ihan hauskaa.

Lihaksettomillakin kintuilla pääsee aika kovaa.

Positiivista joulussa on ollut myös se, että pääsin eilispäivänä taas Aischan selkään. Tamma tarjoili puskatädille aikamoiset kyydit, ja tällä kertaa nimenomaan positiivisessa mielessä. Mitä nyt silloin tällöin ulkoiset ärsykkeet voittivat ratsastajan tuottamat. Pääosin ratsastuskokemus oli oikein miellyttävä.

Jännä, miten nopeasti istunta muuttuu, kun siihen saa apua. Armoton takakeno alkaa vähitellen jo nitkahtaa etukönötyksen puolelle. Jalatkin ovat alkaneet lähestyä oikeaa paikkaa, vaikkakin ne tuntuivat estesatulassa väkisin heilahtavan eteen. Kädet ovat edelleen karmea murheenkryyni, mutta niiden heiluminen on epäilemättä seurausta muun vartalonhallinnan heikkoudesta.

Lopussa meno tuntui jo aika lailla oikealta ratsastukselta. Minusta tuntui kuin olisin voinut istua Aischan hitaassa ravissa loppupäivän. Sain pidettyä ohjat kädessä, käden rentona. Hevonen tuntui joka avulle pehmeältä.

Tajusin, että tältä tuntuu, kun hevonen on niin sanotusti avuilla.

Vanha helmasyntini, käsien valuminen reisille, tekee näköjään paluuta.

Toki sitten heti, kun rupesin vain fiilistelemään, hevonen katosi. Aischa muistutti, että sen selässä ei matkustella.

Vaikka selkään tuntui hienolta, videolta ei meinannut löytyä soveliaita ruutukaappauksia. Joka hetkessä oli joku vika. Hevonen painunut kuolaimen taakse, takajalat unohtuneet talliin, selkä notkahtanut alas...

Pitäisi olla täydellistä, vaikka taitoa ei vielä ole eivätkä jäsenetkään aina ihan kuuntele, mitä aivot niiden suuntaan kuumeisesti sähköttävät. Vasen istuinluukin yrittää ilmeisesti itsemurhaa hyppäämällä vauhdissa satulasta.

Mutta niin hassusti tässä on päässyt käymään, että hevosesta, jonka selkään minua ensimmäisellä kerralla hirmuisesti jännitti kiivetä, on tullut yksi kaikkien aikojen suosikkiratsuistani. On kiva kiivetä näin hyvin ratsastetun hevosen selkään. Satunnaisratsastelijana pääsee nautiskelemaan toisten tekemän työn hedelmistä.

Joulupäivän videointiavuksi sain houkuteltua siskoni. Ex-ratsastusharrastaja istuskeli Aischan selässä loppukäynnit, ja Aischa myöntyi tähän lempeästi.

Lopuksi vielä ne paljon puhutut videot.

Laukkaa yms. aika alusta:



Linkki videoon.

Loppupuolen ravailuja:



Linkki videoon.