Korona on vaikuttanut hevosenomistajan arkeen jopa nolostuttavan vähän - Työelämään paluulla isompi vaikutus

Olen ihmetellyt, miten nopsasti joillakin ihmisillä on hajonnut pää korona-aikaan. Etätyöläiset jopa kaipaavat kaiholla avokonttorin sekalaiseen hälinään ja muitakin oireita on raportoitu. 

Olen tätä ihmetellyt, koska henkilökohtaisella tasolla en ole havainnut koronatilanteen mainittavasti vaikuttaneen psyykeni tilaan. 

Sitten tajusin, miksi en tajua. Eihän korona lopulta ole vaikuttanut omaan arkeeni oikein mitenkään. Joo, olen nyt etätöissä, mutta edellisessä työssä totuin tähän muutenkin. Joo, olen nyt eri työtehtävissä kuin mihin olen työsopimuksen allekirjoittanut, mutta vaikka suren vakinaisten työtoverieni pitkiä lomautuksia, on tässä itsekkäästä näkökulmasta hyvääkin: työaika on ma - pe klo 8 - 16 eikä joka päivä heräämisestä nukkumaanmenoon.

Kiva tätien ponikuvauspäiväkin saatiin järjestettyä. Katsokaa nyt näitä ihanuuksia, varsinkin Ruusa tönöttää siinä niin herranterttuna. (Oikeasti kyllä tarvitsimme tallikaveria kuvausassariksi, että ponit saatiin aseteltua - useaan kertaan.) Kuva: Leena Kahisaari

Oikeastaan koronatilanne on vaikuttanut terveenä pysyneen poninomistajan elämään toistaiseksi nolostuttavan vähän. 

Paria lomautusviikkoa lukuun ottamatta olen saanut palkkaa ja tärkeimmät henkistä tasapainoa ylläpitävät elementit ovat olleet läsnä. Joka päivä ulkoilutan koiraa ja käyn tallilla. Eihän sitä ihminen muuta tarvitse kuin rahanlähteen ja eläimet, kun toislajisten ystävien oheistuotteena vielä saa mukavia lajitoverikontakteja.

Lauantaina meillä jopa oli aivan superkiva tätien ponikuvauspäivä, kun Kani saapui ikuistamaan tallikaverin suokkia ja siinä siivellä minunkin ponejani. Ihan jo kavereiden näkeminen tekee hyvää, saati sitten kun on upea sää ja kun kaiken huipuksi saa aivan ihania otoksia omista kullannupuista niin siinä on homma kohdallaan. Albertistakin tuli niin komea kolmevuotispotretti, että sitä kehtaa esitellä kelle vain. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin (Instassa kuva on jo ollutkin). Sovimme jo järjestävämme uuden kuvaussession joskus kesämmällä.

Varmaan koronan vaikutukset olisivat aika erilaiset, jos olisi koko tämä aika pitänyt olla käymättä tallilla. Ehkä muuten kestäisin korvaavien toimintojen avulla, mutta huoli omien ponien liikunnasta kiristäisi pään ympärille melkoisen vanteen. (Edit. Ja nyt kun julkisesti retostelin tällä niin varmaan saan taudin ja joudun olemaan pois tallilta.)

Vaivasin Kania vielä pienellä ratsastuskuvaussessiollakin. Harmi kyllä Ruusa oli ravissa vähän ep kaarteessa ja lämpöisenä päivänä muutenkin ihan vetämätön, joten ratsastin ehkä 10 minuuttia eikä poni esittänyt parastaan. Mutta aika kiva kuva tuli silti, en edes könötä aivan järkyttävästi! Kuva Leena Kahisaari 

Kolmen viikon tauko työelämästä kyllä aiheutti sellaista, että arkeen palaaminen on tehnyt tiukkaa. Korostan, että arvostan toki suuresti mahdollisuutta ansaita rahaa. On kuitenkin käynyt valitettavan selväksi, miten paljon tämä ansaitseminen vie arvokasta aikaa! Eli vaikka työ viekin vain kahdeksan tuntia päivässä, kärsin nyt pahanlaatuisesta työ haittaa vapaa-aikaa -syndroomasta. 

Kolmeviikkoisen työelämäirtioton aikana ehdin tottua siihen, että tallilla ehtii vaikka mitä. Saman päivän aikana saatoin harjoitella Albertin kanssa ohjasajoa, käydä Ruusan kanssa kävelyllä ja vielä ratsastaa lainaratsulla. Plus kaikki perushoitotoimet kolmelle. 

Yritäpä työpäivän ja koiralenkin päätteeksi tehdä sama niin ei tarvitse nukkua edes seitsemää tuntia vuorokaudessa. Paluu arkeen on ollut tältä osin tuskainen. Kokopäivätyössä käyvän koiranomistajan olisi hyvä keskittyä vain yhteen kaviokkaaseen, vaan minkäs teet kun niitä on kaksi ja vielä bonuskaverit päälle. Kun olisi niin kiva tehdä koko ajan kaikkea!

Albertin ensimmäisiltä kolmevuotisposeerauksilta tämä oli ehkä kivoin kuva, vaikka sen peikkotukka näkyykin. Edit: Tästä myös näkee eron ponitädin arkilookin ja kuvauslookin välillä (tosin kuvauslookiin kuuluva huppari on myös arkikäytössä)... Kuva Sini Tuhkunen.

Kun arki alkaa olla työpäivien jälkeenkin kovin aikataulutettua, alkaa tuntua siltä, että jotain pitäisi muuttaa. 

Olen jo joutunut myöntämään itselleni, että en ehdi joka päivä tehdä kaikkea mitä haluaisin, vaan on pakko jaksottaa. Albertin koulutukselle on aikaa lähinnä viikonloppuisin ja lainaratsulle annan korkeintaan yhden arki-illan, jona Ruusa joutuu tyytymään pelkkään tarhailuun. Ponien hampaitakin lutraan vain joka toinen ilta - tämä tahti on riittänyt pysäyttämään ex-lainaratsun setähevosen karieksen, joten se saa riittää minunkin poneilleni (varsinkin Ruusan mielestä koko huuhtelu voitaisiin kyllä jättää ohjelmasta tyystin).

Mutta jos joku nyt tuntee sydämessään läikähdyksen, että haluaisi juurikin tällaisia lähinnä maastakäsin palluteltavia ponikavereita niin otan avosylin vastaan etenkin Ruusan lenkkikaveriksi. Mielellään omalla kyydillä kulkevia, jospa vaikka joskus saisin pidettyä tallivapaankin. 

P.S. Vakiolainaratsu lähti eilen laitumelle, joten sitä ei ole ohjelmassa muutamaan kuukauteen. Sen sijaan pääsen tänään kokeilemaan aivan uutta tuttavuutta! Siitä ei ole tulossa vakiokaveria, koska sillä on normaalisti liikuntalukkari täynnä. Hauska silti päästä kokeilemaan, vastaako ponista päältäkatsellen saatu käsitykseni selästäkäsin koettua todellisuutta.  Ja kyllä, tämä kaveri on poni, toisin kuin laitsalle lähtenyt, jolla on säkää jotain 170 cm.