tiistai 19. helmikuuta 2019

Albertin käytöskoulu: Riimun pukeminen ja pitäminen

Albertin käytöskoulun tässä jaksossa mennäänkin ajassa roimasti takaisinpäin ihan maitovarsakesään asti. Riimuopetuksesta olen kirjoittanut jo ainakin kerran.

Meinasinkin mennä nyt talutukseen ja kiinni sitomiseen, mutta jotenkin tuntui, että tämä riimuopetus pitää käydä ensin tarkemmin läpi. Jos hevonen ei hyväksy käytettävää välinettä, sen voi olla vaikea rentoutua varsinaisessa tekemisen harjoittelussa. Toki hevonen voi tottua yhtä aikaa välineeseen ja tekemiseen, mutta itse tykkään edetä siedättämällä.

Riimun pukeminen on Albertille nykyään ihan ns. pala kakkua eli se työntää naamansa riimuun itse, kuten emänsäkin. Pidän lopputulosta varsin hyvänä ottaen huomioon, että  koulutuksen lähtökohtana oli varsa, jossa riimun näkeminen herätti stressireaktion. Albert ei siinä vaiheessa muutenkaan oikein luottanut ihmisen hyväntahtoisuuteen.

Tässä ollaan jo pukemisvaiheessa. Pahoittelut, että riimuopetuksesta ei ole kuin nämä jo moneen kertaan käytetyt arkistokuvat.


Riimuopetuksen aikaan ainoa, mitä pikku-Albert minulta halusi, oli sen jättäminen rauhaan. Niinpä käytin palkintona tätä. Toisin sanoen opetin sen riimuun pääasiassa negatiivisella vahvisteella eli paineen poistolla.

Tässä tapauksessa paine oli riimu ja vahviste sen poistuminen varsan läheltä.

Pienimmillään vahviste eli palkinto oli se, että siirsin riimua poispäin varsasta. Suurimmillaan vahviste oli se, että kävelin itse pois riimun kanssa. Siihen välille mahtui mm. riimun piilottaminen selkäni taakse tai kääntyminen selin varsaan.

Seuraavassa kuvaan vaiheet, joilla pääsimme tavoitteeseen. Sen voi jakaa oikeastaan kolmeen päävaiheeseen, joiden sisälle mahtui monta pienempää koulutusporrasta.

Riimua voi vaikka maistella.

1. Pukemiseen valmistautuminen.


Albertin riimukoulutuksessa ensimmäinen välitavoite oli saada Albert kiinnittämään riimuun huomiota. Siis ihan mitä vain huomiota. Tämän jälkeen varsa piti kääntää katseensa riimuun, sitten kääntää päätään kohti riimua. Ja oikeasta vastauksesta riimu aina siirtyi poispäin tai jopa katosi näkyvistä.

Kun varsa ymmärsi jo hyvin, että tarkoituksena on olla aktiivinen riimun suuntaan, päästiin koskettamisasteelle.

Tässä vaiheessa varsan piti ensin vain koskettaa riimua turvallaan. Ei ollut väliä, millä tavalla se riimua kosketti tai mihin kohtaan, kunhan turpa ja riimu olivat fyysisessä kontaktissa. Riimua sai siis ihan vapaasti vaikka pureskella, jos siltä tuntui. Tarkoitus oli muuttaa riimun herättämä tunnetila ahdistuksesta vähintään ihansamaksi, mielellään jopa myönteiseksi.

Pohjustin riimun pukemisvaihetta myös ilman riimua totuttamalla varsaa pään ja niskan kosketteluun.

Jälleen yksi monta kertaa nähty kuva, jossa pään ja niskan lääppimistä hellittelyn varjolla. 


2. Riimun pukeminen.

Kun riimun läsnäolo ja koskettaminenkin oli varsasta ok, päästiin harjoittelemaan itse pukemista.

Ensin varsan piti palkinnon saadakseen laittaa turpaansa ihan pikkuisen riimun turpahihnan sisäpuolelle, sitten vähän enemmän.

Alkuperäinen tavoitteeni oli, että varsa työntäisi päänsä kokonaan riimun sisään, mutta  tämä oli Albertille tosi vaikea tehtävä. Jotta riimuopetus ylipäätään etenisi, tyydyin siihen, että se antoi minun pukea riimun. Pään omatoimisen riimuun laittamisen aika tuli vasta myöhemmin, kun riimun pukeminen oli Albertille jo aivan ok.

Kun riimun turpahihna oli tuttu juttu, aloimme harjoitella niskahihnan nostamista kohti korvia. Ensin nostin pikkuisen, sitten vähän aina hiukan enemmän ja lopulta kokonaan yli niskan. Tämän jälkeen harjoiteltiin samalla periaatteella riimun kiinnittämistä.

Kun niskahihna alkoi olla ihan ok, treenattiin pukemista isojen poikien tyylillä eli pujottamalla valmiiksi kiinni oleva niskahihna korvien yli. Tämäkin tehtiin toki pienin askelin ja aluksi laitoin riimun niin löysälle, että se tuskin kosketti korvia niiden yli sujahtaessaan.

Koulutuksen alkuvaiheessa kannattaa olla varovainen, ettei pelästytä varsaa, mutta jos ei halua ikuisesti hissutella sen kanssa, koulutuksen edetessä kannattaa totuttaa sitä myös vähän ronskimpiin otteisiin. 


3. Riimun pitäminen.

Kun riimu oli viimein saatu Albertille päähän, aluksi otin sen välittömästi pois, jotta varsa ei ehtisi ahdistua siitä.

Vähitellen pidensin riimun päässäoloaikaa ja aloin sitten laittaa riimun päähän aina, kun olimme menossa laitumelle tai otin ponit muuten pois tarhasta. Tarkoitus oli totuttaa varsaa ajatukseen, että riimun pukeminen tarkoittaa lähtöä jonnekin kivaan paikkaan. Näinhän toimitaan myös ns. perinteisemmässä riimukoulutuksessa, jossa varsalle puetaan ihan alusta lähtien riimu päähän aina kun lähdetään karsinasta ulos.

Riimun pukeminen aina ennen siirtymiä on samalla valmistautumista seuraavaan vaiheeseen eli talutukseen. 

Kun riimu oli ok, sitä ruvettiin pitämään päässä.


Aikaa koulutuksen aloittamisesta riimun päässä pitämiseen meni kuukauden verran, mikä varmasti kuulostaa todella pitkältä ajalta ja siltä se totta puhuen tuntuikin. Osaavampi kouluttaja olisi varmaan saanut tuloksia nopeammin, mutta jouduimme tyytymään minun taitotasooni. Vaikka edistys oli hidasta, lopputulos palkitsi.

Kun Albert oli sinut välineen kanssa, välineeseen liittyvät toiminnot oli huomattavasti nopeampi ja helpompi opettaa. Eli talutus, kiinni sitominen ja sen sellainen. Menemme niihin sarjan seuraavassa osassa.

Tällä samalla tavalla voi opettaa ihan aikuisenkin hevosen uudelleen riimuun, jos tuntuu että hevonen voisi suhtautua riimutukseen myönteisemminkin. Jos haluaa oikein innokkaan riimun pukijan, voi käyttää vahvisteena herkkua. Varoitan kuitenkin, että intoa voi namin kanssa tulla vähän enemmänkin kuin toivoisi.

Samalla taktiikalla voi opettaa hevosen myös työntämään päänsä myös loimen kaula-aukosta, ottamaan kuolaimet itse suuhun ja niin edespäin.

P.S. Tätä tekstiä on pohjustettu näissä:
Onko varsan (riimu)opetus väistämättä painia? (Jos mietit, miksi opetin varsan riimuun näin pitkän kaavan mukaan, vastaus löytyy tästä linkistä.)
Moka on mahdollisuus ja muita hevosenkoulutuksen perusperiaatteita

Albertin käytöskoulun edellinen osa: Albertin käytöskoulu: Kohti miellyttävämpiä kavionpuhdistuksia 

8 kommenttia:

  1. Kiitos, lisää näitä :) Meilläkin kaikenlaisen uuden opettelu menossa varsan kanssa, ja on mukava lukea muiden mietteitä.
    (Tykkäsin kovin myös kavionpuhdistusjutusta, vaikka olin liian laiska kommentoimaan.)

    Terveisin tuore 2v varsan (välillä tumpelo) omistajatäti Sanna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva että tykkäsit! Tämä nyt ei ehkä useimmille 2-vuotiaille ole enää ajankohtainen aihe, paitsi toki jos on jotain korjattavaa. Toisaalta tämä sama periaate toimii ihan kaikkeen opettamiseen, että ensin siedätetään välineisiin ja sitten niiden käyttöön.

      Toivon, että jossain vaiheessa päästäisiin koulutusteksteissä myös ajo-opetukseen asti, mutta se on nyt ollut kengättömän kanssa niin kirjaimellisesti jäissä, että ei ole kauheasti siitä vielä kerrottavaa.

      Poista
  2. Vaikka asia on tuttua niin kiva lukea tällainen teksti missä tuo opettaminen on niin seikkaperäisesti käyty läpi! Meillä on menossa operaatio suitsien kanssa. Toiveena on että joskus päästään siihen että poni ottaa kuolaimet itse suuhun. Vielä ollaan kaukana mutta eipä nämä tosiaan aina mitään nopeita prosesseja ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Opettaminen erityisen hidasta silloin, kun hevonen jo tietää, mitä harjoiteltavalla välineellä tehdään! Periaatteessa jos haluaisi päästä kuolainten kanssa nopeasti eteenpäin, pitäisi lopettaa niiden käyttö pariksi viikoksi ja harjoitella vain suuhun ottamista. Kuolain kuitenkin väistämättä käytössä aiheuttaa vähintään lievää epämukavuutta, vaikka ratsastajalla olisi hyvä käsi.

      Ruusa ottaa kuolaimen itse suuhunsa, mutta ei sekään siitä erityisesti tykkää. Välillä on ottanut suuhun suoriltaan, mutta yleensä sen pitää aina ensin kääntää pää toiseen suuntaan ja ehkä järsiäkin jotain. Mutta silti siitä, jos se alkaa isommin kieltäytyä, tietää että jotain on pielessä.

      Poista
    2. Olin ehkä vähän epätarkka. Tällä hetkellä mun siis pitäisi saada opetettua suitsien pukeminen sujuvammin. Se kuolainhomma tulee sitten vasta joskus. Toki ne suitset kuolaimineen menee päähän nytkin mutta ei siihen tyyliin kun haluaisin.

      Poista
    3. Menin asioiden edelle siis! On kyllä kaikille osapuolille mukavampaa, jos hevonen ottaa suitset ja kuolaimet päähänsä vapaaehtoisesti.

      Aika monella hevosella on suitsimisongelmia. Joskus ihmettelen, miten jotkut jaksavat jopa vuosi toisensa perään tapella suitset hevosen päähän, kun ongelman voisi ratkaista pysyvästi kouluttamalla.

      Poista
    4. Niinpä, eihän toi opettaminen nyt mitään mahdottomuuksia vaadi niin taitojen kuin ajankaan suhteen. Tosiaan vaikka saan toki suitset ponille päähän, niin pitkällä aikavälillä en pidä toivottuna sitä että pää nousee ylös, suuta täytyy houkutella auki, joutuu kurottelemaan että saa niskahihnan korvien taa... Siispä tänään taas harjoitellaan :)

      Poista
    5. Ei ole tosiaan mitään rakettitiedettä! Toki koulutus jonkin verran vaatii aikaa ja viitsimistä, mutta arki on paljon kivempaa molemmille, kun asiat sujuvat.

      Poista