Ihan pellossa

Täällä on eletty ihan pellossa. Katsokaa vaikka:

Alberthan osaa poseerata! Ruusakin osaisi, vaan ei huvita.

No ei vainkaan, emme ole muuttaneet vehnäpeltoon. Tuossa muutama päivä sitten vaan näin yhden tallikaverin Facebook-sivulla kuvan hänen hevosestaan tässä kyseisessä pellossa ja ihastuin. Kun saavuin illemmalla tallille, näin tallinpitäjän ja apurin pellolla kuvauspuuhissa. Pyysin niin kauniisti kuin osasin, että myös meikäminnan ponit pääsisivät linssin eteen. Ja sehän onnistui.

Pikapikaa raappasin kaviokaksikon pahimmasta ravasta ja otin itseltäni pipon päästä.

Tönötimme pellossa korkeintaan kymmenen minuuttia, ettei eräs kaviokuumetaustainen ehtisi vedellä makeaa mahan täydeltä. Siinäkin ajassa tuli ihania kuvia! Albert poseerasi kuin ammattilainen, emä keskittyi lähinnä omasta mielestään olennaiseen. Onneksi oli tuo vilja, ettei ponitädin tallilook näissä ex tempore -kuvauksissa päässyt täysin oikeuksiinsa.

Huomautan, että pellot ovat tilan omia eikä tästä pidä nyt kenenkään ottaa mallia luvattomiin kuvaussessioihin. (Ja kuvat sain käsittelemättöminä eli jos niiden käsittelyssä jokin tökkää niin minua voi syyttää.)

Yksi poni + yksi täti = onnistuu.

Kaksi ponia + yksi täti = aina jollakin on huono ilme.

Viime vuonna meillä oli sänkipellot jo elo-syyskuun vaihteessa. Tänä vuonna juuri, kun piti alkaa puida, alkoi jonkinlainen monsuunikausi. Nyt viljelijät ovat onneksi päässeet hommiin, ettei sato sentään mätäne peltoon. Ja on toivoa, että pääsemme jossain vaiheessa niille sänkkäreille. Kauempana niitä jo on eikä varmaan mene kovin monta päivää, että pääsemme pellolle jo suoraan pihasta.

Ruusalla en ole pahemmin nyt ratsastellut, koska sen liikkumisessa on minusta jotain epämääräistä. Askel on tavallista lyhyempi ja välillä vähän töksähtäväkin. Mahdollisesti ihminen, joka ei tunne Ruusan normaalia askelpituutta, ei edes kiinnittäisi asiaan huomiota, mutta ponia kuusi vuotta hysteerisesti tarkkailleen silmään se pistää. Lisäksi Ruusa itse on ilmaissut, ettei lenkille lähtö ole sen mielestä kiva juttu.

Kaviokuumetta tietysti kovin pelkään ja siksi eläinlääkäri saakin tutkia asiaa ensi tiistaina. Hän tuo mukanaan myös kannettavan röntgenlaitteen. Viime viikolla raspaamassa käynyt eläinlääkäri puristeli ponin kaviot eikä arkuutta ilmennyt, joten sikäli olen toiveikas. 

Toinen epäilty on jonkinlainen jumi. Jonkin verran onkin jumpattu, mutta ammattihenkilön apu olisi myös tarpeen. Osteopaattimme numero kuitenkin yhdistyy suoraan vastaajaan joten olen vähän hukassa nyt. Saapi ehdottaa, jos tulee mieleen joku sopivia hoitoja myyvä taho.

Linkki videoon. Miksen ikinä saa videolle, kun Albert ravaa isosti?

Myös Albert on ansiokkaasti jatkanut emänsä viitoittamalla murheenkryynin tiellä. Esim. muutama päivä sitten sillä oli toinen silmä yhtäkkiä niin kipeä, ettei Albert oikein halunnut pitää näkemiselintään auki. Silmämuna verestikin. Tietenkin kello oli siinä vaiheessa jotain 21.30 aamuvuoroa edeltävänä iltana. 

Soitin päivystykseen, että pitääkö silmäongelmaan välittömästi reagoida vai uskaltaako odottaa aamuun kuten ensireaktiona ajattelin. En saanut muuta vastausta kuin että jos asia huolestuttaa niin voithan tuoda klinikalle. No totta hitossa huolestuttaa, mutta alkuperäiseen kysymykseeni en suoraa vastausta saanut. 

Käskivät huuhdella keitetyllä (ja jäähdytetyllä) vedellä. Sehän olikin ihan piece of cake, kun muuten helposti käsiteltävä varsa on takajaloillaan heti jos homma vähänkään haiskahtaa eläinlääketieteelliseltä toimenpiteeltä. Lopuksi se oli takajaloillaan jo ihan kirjaimellisesti ja sen jälkeen sylissä. Ilman tallinpitäjän apua tuskin olisin saanut osutettua silmään montakaan vesipisaraa.

Hyvä, että edes yksi meistä näyttää hyvältä.

Mutta ilmeisesti homma oli suksee, koskapa seuraavana aamuna tallinpitäjä soitti, että ei tarvitse tulla, silmä on normaali. 

Huh. Pikkuisen jo hikoilutti, että miten saadaan Albertin silmään tippoja esim. 8 kertaa päivässä kuten Ruusan kanssa piti, kun sillä 1-vuotiskauden alkajaisiksi oli silmässä haava.

Että ihan normaalia katastrofia täällä vaan, ei sen kummempaa. 

Mutta onhan tässä hyviäkin juttuja kerrottavaksi. Esimerkiksi Albertin talutusharjoittelu on merkittävästi edennyt, kuten kuvistakin mahdollisesti näkyy.

Äiti tulee vasta perästä, sitä pitää kuunnella.

Alkuun harjoittelin varovasti tarhassa, että Albert varmasti ymmärtää, mitä mikäkin paine riimussa tarkoittaa.

Opittuaan oikeat reaktiot Albert alkoi selvästi pitää toimintaa jo vähän päämäärättömänä ja turhana. Mutta sitten aloin ihan asiakseni taluttaa varsaa esim. laitumelle, hoplop-tarhaan ja sisään puurolle - ja kappas, johan alkoi homma pelittää.

Albert on kasvanutkin niin, että syntymälahjaksi saatu ihana vaaleanruskea nahkariimu on voitu ottaa käyttöön. Näissä kuvissa sitä ei näy, koska musta riimu on mustassa päässä hillitympi. Tämä on Ruusan perintöä. Muistaakseni kuvien riimu oli Ruusalle passeli noin vuoden iässä.

Ja vaikka olen nyt Ruusan selästä vastentahtoisesti poissa pysytellytkin niin täysin ilman ratsastuksia en ole jäänyt. Tallille nimittäin jokin aika sitten muutti uusi poni, jonka liikutuskalenterissa on maastoilukykyisen ponitädin mentäviä koloja. Muutaman kerran olemme nyt toisiimme tutustuneet.

En ole vielä kysynyt omistajalta, mitä mieltä on poninsa some-näkyvyydestä, mutta sen verran voinen sanoa, että aivan huippukaverista on kyse.

Kyseisestä tammasta on tarkoitus myös leipoa Ruusan ja Albertin tarhakaveri. Kerran ovat olleet hetken aikaa yhdessä eikä siinä ainakaan mitään isompaa kinaa syntynyt. Kunhan Ruusan kaviot on tutkittu niin varmaan avaamme väliaidat ja pihaton koko poppoolle. Jo nelikuiseksi ehtinyt Albert todellakin kaipaisi jo muitakin uhreja kavereita kuin äitin.

P.S. Laatuponikisassakin kävin, mutta minulla on sen jälkeen ollut vasta kaksi yksittäistä vapaapäivää ja niillekin paljon ohjelmaa, joten kuvatulva on edelleen pääosin käsittelemättä. Nämä kuvat olivat niin mieluisia, että oli pakko käsitellä ensin ne.