Ilosta itkuun ja köyhempänä takaisin

Melkoista vuoristorataa on tässä viime päivinä pidellyt. Vuoristoradan vuoksi olen aika paljon köyhempi ja ponit yhtä "kaupunkiviikonloppua" rikkaampia. Joo, klinikalla olivat. Varoitus: alla oleva selostus on äärimmäisen pitkä.

Tilanne alkoi kehittyä jo viime viikon alussa. Silloin oli todettava, että aikuiseksi laskettava ponini ei oikeastaan juo. Tämä on tietysti aina ongelma, mutta erityisesti silloin, kun ponin pääasiallinen elämäntehtävä on maidontuottajuus.

Ryhdyin välittömästi toimenpiteisiin eli houkuttelemaan ponia juomapuuhiin erilaisin herkuin, mutta silti ei uponnut kuin ehkä 15 litraa vuorokaudessa. Tarve olisi tästä vähintään tuplat. 

Ei mennyt montakaan päivää, kun juomattomuus alkoi jo näkyä lopputuotoksen laadussa: papanat olivat kuivia ja pieniä, maahan pudotessaan jysähtivät kuin kivet.

Sentään varsa tuntui saavan tissibaarista hakemansa eikä tammallakaan ollut havaittavissa ähkyoireita tai esim. nahan huonoa nipistyspalautumista. Mutta sellaisiahan ei tässä taloudessa jäädä odottelemaan - etenkään, kun ponilla oli tiistai-iltana vähän kuumetta ja tiistain vastaisena yönä peräpäästä oli vuotanut silmiinpistävä määrä verta.

Ensimmäinen epäilys oli tietenkin kohtutulehdus, vaikka jälkeiset olivatkin pullahtaneet ulos kuin oppikirjoissa. Tämä diagnoosi hylättiin eläinlääkärin ultrattua ponin kohdun keskiviikkona.

Ennen ruljanssia.

Otettiin verikokeet, jotka ponitädin tuli omakätisesti kiikuttaa Vermoon, koska helatorstai teki tulojaan. 

Pikku vinkki, ei kannata laittaa kylmälaukkuun kylmäkallen sijaiseksi sellaista ihmisten kylmäpatjaa, joka on juuri sopiva rimpulaponin kintun ympärille. Vermoon asti ehdittyäni seerumiputki oli nimittäin umpijäässä.

Tulehdus- ja maksa-arvot saatiin sentään mitattua niistä putkista, jotka olivat vain hiukan kohmeessa. Näiden arvojen tietooni saattamisesta klinikka veloitti yli 90 euroa. Otin siitä hyvästä kupin teetä Vermon laskuun.

Tulehdusarvoista valkosolut olivat koholla ja vaikka fibrinogeeni oli nippa nappa viitearvojen rajoissa, se oli viikossa tuplaantunut. Tämän perusteella hoitavat eläinlääkärit päätyivät siihen tulokseen, että ponille olisi aloitettava sulfakuuri. Lisäksi varmuuden vuoksi kipulääkettä ja kipulääkkeen takia mahansuojalääkettä. Huh. 

Verikokeista näkyi myös, että poni oli hiukan kuivunut. Niinpä eläinlääkärimme saapui vielä illalla ompelemaan Ruusalle kanyyliä ja tiputtamaan siihen kaksi viiden litran nestepussia. Siinä odotellessa halusi vielä varmuuden vuoksi huuhdella ponin kohdun. Varmistui, että ponilla ei tosiaankaan ole kohtutulehdusta. 

Tähän kaikkeen meni kolme tuntia ja eläinlääkäri lähti meiltä puolenyön jälkeen. 

Seuraavana päivänä eläinlääkäri soitteli perään, että miten menee. Ihan hyvin, poni oli melkein 10 litraa yön aikana juonutkin. Mutta sen jälkeen ei sitten kuppeihinsa koskenutkaan, joten sovimme uudet nesteytystreffit.

Torstaipäivän aikana kiinnitin huomiota siihen, että Albert näytti vähän nuutuneelta. Aamulla lämpö oli ollut 38,5, väsyneestä varsasta sain päivällä lukeman 38,9. No, ehkä lämmin päivä nostaa, pohdin, ja menin hetkeksi kotiin. 

Illalla vielä varmuuden vuoksi mittasin Albertin lämmön. Tulos: 39,3 astetta. Vaikka varsan normaalilämpö on korkeampi kuin aikuisen, yli 39 on lapsiponillekin liikaa. 

Suorittamansa tarkistusmittauksen jälkeen eläinlääkäri olisi halunnut välittömästi panna Albertin antibiootille, mutta antibioottikammoinen täti tahtoi ensin veritodisteita tulehduksesta. Niinpä eläinlääkäri varsan kanssa painimaan, onneksi hänellä oli vahva apuri mukana.

Koska oli noin kello 21 helatorstai-iltana, emme saaneet siihen hätään kuin pikatestillä summittaisen SAA-arvon. Tulehdusarvo näytti olevan hienoisesti koholla, joten ei auttanut kuin truutata Albertinkin suuhun sulfaa.

Pakollinen pusuttelukuva, vaikka oikeasti en juuri ole pusuttelua orivarsan kanssa harrastanut. Poni näyttää kivalta, mutta voisiko joku järjestää jonkun bloggaajatätien mallikoulun? Joka kuvassa yhtä viisas ilme. 

Perjantaiaamuna katsoin pihattokameraa sydän pamppaillen - ja näin joka suuntaan pomppivan varsan. Paikan päällä suoritettu lämmönmittauskin tuotti toivottua tulosta, lämpö oli laskenut 38,8:aan.

Toinen eläinlääkäri kävi perjantaiaamuna paikalla toteamassa, että sekä äiti että poika näyttivät voivan hyvin. Ei nähnyt tarpeelliseksi napsia enempää verikokeita. Otti kuitenkin mukaansa loput Albertista torstaina otetut veriputkilot, jotka olivat jääneet kylmälaukkuun. Kuulemma ei haitannut, että veri oli seissyt siellä edellisillasta.

No. Analyysin perusteella Albertin fibrinogeeni oli 7, mikä on pikkuvarsalle jo aika huolestuttava lukema. 

Eläinlääkäri pelotteli kaikenlaisilla varsan kunnon romahtamisilla, niveleen menevillä tulehduksilla ja sepsiksellä. Oli konsultoinut toistakin hoitavaa eläinlääkäriämme ja molemmat olivat sitä mieltä, että parasta olisi viedä ponit hevossairaalaan. 

Mikäpä siinä ponitäti on ammattilaisten arvioita kyseenalaistamaan, onhan pikkuvarsan vointi tunnetusti nopeasti romahtavaa laatua.

Hevossairaalassa poneja tökittiin ja ultrattiin pari tuntia. 

Viikin entinen vakioasiakas Ruusahan rauhoittuu paikan päällä jo suunnilleen vanhasta tottumuksesta, mutta Albert ei antautunut taistelutta. Siihen jouduttiin pistämään lisää rauhoitetta varmaan viisi kertaa ennen kuin kaikki toimenpiteet oli saatu hoidettua. Ja kun se sai taas nousta, se ponkaisi välittömästi huojuville kintuilleen, polki vimmaisesti jalkaa ja esitteli kaikki korkean koulun näytösliikkeet päästäkseen tissille.

"Ei se kovin sairaalta vaikuta", naureskelivat varsan pitelystä vastaavat opiskelijat.

Ponit jäivät kuitenkin yöksi, kuivahtanut Ruusa aluksi tippaletkuun kytkettynä. 

Karsinaan päästyään varsa väsähti.

Lauantaina eläinlääkäri soitti kertoakseen, että mitään vikaa poneista ei ollut löytynyt. Edes tulehdusarvot eivät pikatestissä olleet kummallakaan koholla! Ruusa oli lisäksi juonut ihan hyvin.

Voisin siis hakea ponit jo kotiin, mutta kunnolla poneja voitaisiin eläinlääkärin mukaan tutkia vasta maanantaina.

Ensin ajattelin, että haen ilman muuta ponit kotiin, koska edellisen monipäiväisen Viikin-vierailun jäljiltä Ruusan keuhkoja hoidettiin pitkään.

Oma eläinlääkärimme kuitenkin piti hyvänä ajatuksena jättää ponit sairaalaan tarkkailtaviksi ja suonensisäisesti lääkittäviksi. Kotona voisin antaa niille vain sulfaa suun kautta ja pahimmassa tapauksessa varsan kunto voisi romahtaa.

Kun mammaponi lauantaina hengitti ihan hyvin, päädyin jättämään ponit viikonlopuksi kaupunkiin. Laskua oli siinä vaiheessa kertynyt jo sen verran, että pari lisävuorokautta ei siinä konkurssissa enää paljon tuntunut.

Varsaloimellekin on tällä viikolla tullut käyttöä...
Albertin ekassa synttärilahjassa olleista loimista tämä pienempi on parhaillaan juuri passeli!
Toivottavasti vaan ei tulisi enää käyttöä.

Maanantaina poneille tehtiin lisää kokeita - ja lopputulos oli ihan sama kuin viikonloppuna. Mitään sairautta ei poneista löytynyt.

Kummallakaan ei ollut koko klinikka-aikana edes yhtään kuumetta. Jos myös eläinlääkäri ei olisi ennen klinikkareissua todennut Albertilla lämmönnousua, olisin alkanut jo vakavasti epäillä omaa todellisuudentajuani.

Ruusan maksa-arvot olivat edelleen koholla, mutta tärkein eli sappiarvo oli palannut normaaliksi. Klinikkaeläinlääkärin mukaan on etenkin ponitammoilla tosi tavallista, että niiden maksa käy tiineyden loppuvaiheessa ylikierroksilla. Lisäksi on kuulemma aivan tavallista, että tamman fibrinogeenilukema nousee varsomisen vuoksi.

Että sillä lailla.

Tämän lisäksi Ruusa sitten kuitenkin alkoi klinikkareissulla puuskutella ja jo lauantaina huomasin sen vetävän mahaansa sisään kuten sillä on mahakipuisena tapana. Vaikka sille aloitettiin mahansuojalääkitys, sen vyötärölinja näytti kapenevan noin kymmenen kilon päivävauhtia.

Albertista eläinlääkärileegio ei löytänyt mitään muuta vikaa kuin sen, että se aika paljon roikottaa kieltään ulkona. Olivat tästä syystä tehneet varsalle jotain neurologisia testejäkin. Tulos: normaali varsa. 

Albert ja kieli.

Edes hitusen vennot takakintut eivät eläinlääkäreitä yhtään huolettaneet. (Ja keskiviikkona meillä käynyt kengittäjäkin päätyi vielä odottavalle kannalle. Vähän kuitenkin vuoli kavionkärkiä.)

Todennäköisesti se torstai-illasta perjantaiaamuun muhinut verinäyte ei sitten ollutkaan enää kuranttia kamaa tai joku muu virhe on matkan varrella sattunut. Mitenkään muuten ei oikein ole mahdollista, että varsan fibrinogeeniarvo olisi päivässä pudonnut seitsemästä alle neljään.

Niin että kylläpä taas kannatti.

Mutta mistäpä sitä näistä tietää. Jos en olisi vienyt klinikalle ja varsa olisikin ollut kuolemansairas, tällä hetkellä todennäköisesti hakkaisin päätäni seinään silkasta katumuksesta ja itseinhosta. Ja voihan se olla, että joku infektio olikin, mutta se meni nopealla puuttumisella ohi.

Nyt ainakin voin olla suhteellisen varma, että poneilla ei juuri tällä hetkellä ole akuuttia vaaraa kuolla sairauteen.

Onneksi vaikuttaa siltä, että myös klinikkareissusta aiheutuneet terveyshaitat jäivät väliaikaisiksi: Ruusan keuhko-oireilu loppui kotona yhdessä yössä ja kadotetut kilotkin näyttävät jo aika hyvin palanneen. (Esimerkki osoittaa, miten ensiarvoisen tärkeää keuhkovaivaiselle ovat oikeanlaiset olosuhteet!) Toistaiseksi ponit ovat voineet hyvin.

Albert pääsi eilen ensimmäistä kertaa laitumelle! Lisää kuvia luvassa pian.

Jo ennen laskujen saamista kävi mielessä, että ehkä se eläinlääkärikuluvakuutuksesta säästäminen ei sittenkään ollut taloudellisesti viisaimpia tekojani.

Tämä kuvio olisi nimittäin todennäköisesti ollut niitä harvoja juttuja, jotka vakuutus olisi korvannut. Ja ell-kuluvakuutuksen päälle olisi saanut sikiövakuutuksen, joka olisi korvannut Albertin reissun.

Albertin klinikkalasku oli noin 1 000 euroa ja Ruusan noin 800. Lisäksi tamman kotitohtori veloitti 700 euroa ja Vermosta tuli vielä Albertin labralasku, vajaat 100 euroa.

Tietääpähän taas, minkä takia käy töissä. (Tähän vielä pari osuvasti valittua kirosanaa.)

Onneksi ei sentään tarvittu varsan tehohoitoa. Jos olisin tammaa astuttaessani tiennyt, paljonko sellainen maksaa, olisin epäilemättä ottanut sen sikiövakuutuksen. Tehohoito meinaan niistää varsanomistajan varallisuudesta tonnin päivässä.

Olen tästä tiedosta vieläkin niin syvästi järkyttynyt, että oli pakko paksuntaa tuo summa.

Haluan palata hevosvakuutusasiakkaaksi ensitilassa!

Albertille olin kyllä suunnitellutkin ottavani vakuutuksen - ennen kuin se ehtii sairastaa mitään. Tuskinpa siitä paljon tulisi nytkään poissuljettua, onhan varsa varsin laajoin tutkimuksin terveeksi todettu.

Ehdotuksia hyvästä vakuutusyhtiöstä?

P.S. Klinikkareissusta oli se hyöty, että ponit tulivat punnittua. Albert painoi perjantaina 34 kiloa. Ruusan paino oli positiivinen yllätys: 340 kiloa! Oma elopainoni ei siten ole kuin 15 prosenttia ponnyn massasta. En enää sääli sitä niin paljon sitten, kun taas sillä ratsastan. (Eikä Ruusa vaa'alle astellessaan mikään megapaksu ollut, vaan eläinlääkärin mielestä juuri sopivassa kunnossa.)