Voisinko saada ponistani kopion? (Ja uusia ratsastuskuvia)

Jos saisin valita, millainen poni Ruusan sisuksista keväällä putkahtaa, sanoisin että haluan sellaisen kuin Ruusa. Vain terveyttä ja kokoa toivon lisää, muuten saisi tulla toinen tismalleen samanlainen (tai voisin minä ottaa tämän mustanakin versiona).

Eihän siitä nyt yhtä ponimaisen nättiä voi tulla, kun isänä on hevonen. Mutta tulisipa kuitenkin aika samannäköinen. Onhan Ruusassa tietysti omat vähemmän nätitkin osasensa, mutta mikään ei juuri nyt esteettisesti häiritse.

Kuvat ovat maanantaiselta ratsastuskerralta. Tässä ollaan toista kertaa samassa pikku mäessä ja poni osasi jo odottaa laukkaa. Sehän muuten läksi! Ratsastajan yllättymisen voi lukea jännittyneistä hartioista.

Luonteen varsa saisi periä kokonaan Ruusalta. Enhän edes loppujen lopuksi tiedä, millainen päänsisus on päivän varoitusajalla valitulla isäoriilla.

Ruusallahan päänsisus on täyttä timanttia, vaikka ponilla välillä onkin omia mielipiteitä kokonaisen tallin tarpeiksi. Eipähän tarvitse arvailla lemmikin mielenliikkeitä, kun ihan kaikki näkyy päällepäin. Tallinpitäjä käyttää ponista nimeä prinsessa Ruusanen, kaikella rakkaudella.

Ratsain Ruusa on kuitenkin täydellinen tädin luottoponi. Metsässä saa peuralauma lähteä melkein vierestä eikä poni muuta kuin vähän hätkähtää. Autot ja traktorit saavat mennä vierestä ilman reaktiota. Ja poni lähtee ratsuhommiin innokkaalla asenteella.

Ravi ei oikein onnistunut tällä kertaa.

Viime aikoina olen antanut ponin tehdä ratsastaessa vähän mitä sitä huvittaa, koska perussairaus ja tiineys ovat ilman ratsastuksellisia tavoitteitakin aika raskas yhdistelmä.

Tämä kostautui maanantaina, kun yritin vaihtelun vuoksi vähän niin kuin ratsastaakin eikä vain nautiskella tasaisesta kyydistä.

Poni kertoi, että hänellä olisi aika hyvä tämä laukka-askellaji, että mitä jos mentäisiin lähinnä sitä. Keskustelu meni suunnilleen tähän tapaan: M: "jos vähän ravattaisiin" R: "joo, mä laukkaan!" M: "ei kun ravia ajattelin" R: "mä laukkaan!" M: "se ravi jos löytyisi?" R: "okei mä laukkaan tosi hitaasti".

Vaikka kelvollista ravia ei oikein löytynytkään, voiko tuollaiselle muuta kuin hymyillä? Ei varmaan, jos laukka on sellaista kuin Ruusalla, kevyttä ja tasapainoista, kuin pilven päällä leijailisi.

Tietystikin on mahdollista, että poni tarjoaa laukkaa joko siksi, että se on jumissa tai siksi, että ratsastajan keho on tiedostamattaan laukkamoodissa. Mutta masentavia poniajatuksia on päässä muutenkin yli oman tarpeen, joten valitsen ajatella, että laukka nyt vaan on Ruusasta kivointa.

Olen ehkä sanonut ennenkin, että Ruusalla on hyvä laukka, esteponiemältä peritty. Nyt vasta oikeastaan tajuan, miten hyvä se on.

Miten on edes mahdollista, että näin vähän ja huonosti ratsastettu poni pystyy kantamaan ratsastajaa hyvinkin lyhyessä laukassa täysin tasapainossa? Siis jos se niin haluaa.

Toisaalta poni voi kauniin ja hallitun laukan sijaan yhtä hyvin haluta räjähtävää lähtöä pukkilaukkaan (ks. ensimmäinen kuva). Ja se voi siirtyä reipashenkisestä pukkilaukasta lyhyeen laukkaan muutamassa askeleessa (ks. kuva alla).

Pakko laittaa tämä kuva, vaikka se on täydellisen väärin tarkentunut. Siitä näkyy, millaiseen ponilla olisi potentiaalia, jos se olisi terve ja jonkun osaavan kouluttama. Ratsastajahan tässä on vetänyt ponin nippuun ohjista, mutta ehkä saan anteeksi, koska vedin ohjista saadakseni pukkilaukkaavan ponin pään ylös. 

Vaikka poni lähtisi omin luvin laukkaan ja vähän heittelisi takapuolta mennessään, "hoo"-sanalla se pysähtyy varsin lyhyellä jarrutusmatkalla. Ja sitten voidaankin pitää välikäynnit:

Mikä maha! 

Kyllä, aika usein mietin, mitä Ruusasta olisi voinut tulla, jos se olisi saanut kasvaa aikuiseksi terveenä. Ja suren sitä, miten huonosti olen siinä tehtävässä onnistunut.

Joka tapauksessa wannabe-kasvattajan rima on poniesikoisen jäljiltä aika korkealla.

Ravi - boring!

Kuten kuvista näkyy, meillä ei ole edelleenkään oikeaa satulaa. Satula oli mielestäni niin monella tapaa epäsopiva, etten viitsinyt tuhlata satulansovittajan aikaa enempää. Sitä paitsi meillä on ponin vatsanseudun kehityksesta päätellen enää aika vähän ratsastuskertoja jäljellä ennen sen äitiyslomaa.

Katsotaan sitten ensi syksynä, jos ponilla näyttää olevan elinpäiviä satulan hankinnan kannalta järkevä määrä. Tällä hetkellä tilanne näyttää aika huolestuttavalta.

P.S. Olen nyt oppinut tunnustelemaan Pullan liikkeitä Ruusan vatsan läpi. Ja kyllähän sillä jo aikamoiset voimistelut onkin menossa!