Omaponiratsastusta pitkästä aikaa!

Ihmiseksi, jonka hevosharrastuksellinen kiinnostus kohdistuu paljolti hevosen selässä oleiluun, ratsastan aika vähän. Etenkin kun otetaan huomioon, että minulla on oma ratsastusikäinen poni.

Tilanteeseen on tietysti monia syitä ja tekosyitä, mutta nyt on viimein päästy taas asian äärelle, nimittäin omaponiratsastukseen. Männäviikolla kävelytin omaa poniani selästäkäsin peräti kahdesti! Toisella kerralla jopa ihan pikkuisen ravasimmekin.

Ensimmäisellä kerralla menimme metsään ja toisella pellolle. Jälkimmäiselle kieltämättä etenkin siksi, että siellä on helpompi ottaa valokuvia. Koska pics or it didn't happen?

Kyllä nyt on niin tyylikästä, että minähän alan kohta olla ihan tekstiiliratsastaja! 

Kuten asiaan kuuluu, panin päivityksen avauskuvaksi ykköslempparikuvani.

Poni näyttää minusta kuvassa tosi kivalta. Tuon parempaa muotoa siltä ei oikein voi odottaa ottaen huomioon sen koulutustason (hädintuskin sisäänratsastettu), kouluttajan taidot (heikonlaiset) ja terveystilanne (takana neljän kuukauden tauko jännevamman takia). Ei se nyt ihan kuvassa näkyvälläkään "tasolla" suorita koko ajan, mutta parempi välillä kuin ei ollenkaan.

Nuorella ponilla ratsastaessa on todella tärkeää pitää katse suoraan eteenpäin. 

Ikuisena optimistina tietenkin odotin, että neljän kuukauden tauon jälkeen olisimme ratsukkona kutakuinkin pro-tasoa. Jostain syystä ponin ratsukoulutus tai satulantäytteen ratsutustaidot eivät kuitenkaan olleet tauon aikana merkittävästi edenneet.

Mutta ei ratsastus nyt ihan huonostikaan ole mennyt, jos ei oteta lukuun sitä, että olin molemmilla kerroilla selässä epähuomiossa vähän liian pitkään (ehkä 15 minuuttia) ja toisella myös ansiokkaasti tylsistytin ponirukan yksitoikkoisella kehän kiertämisellä.

Tällä kertaa kivoimmat kuvat olivat tähän suuntaan. Tässä tosin hiukan häiritsee ponin levoton suu.

Sentään muistin kevään tunneilta, miten paljon keskivartalon lihaksia pitää teiniponin selässä käyttää. On ikään kuin kannateltava sitä omilla vatsalihaksilla.

Ja Ruusahan oli juuri niin parasponi kuin se on. Se ansaitsee keskittymisestä ja yritteliäisyydestä kymmenen pistettä ja papukaijamerkin. Sekä tietysti kotimaista omenaa.

Askeleen verran ravikin oli aika kivaa, vaikka kuva onkin vähän huonosta askelvaiheesta. Ravia ei jalkatoipilaalla vielä voikaan ottaa kuin joitakin askelia kerrallaan.

Sunnuntaisella peltoratsastuksella harjoittelimme lähinnä kävelyä ympyrällä. Testailin vähän hallintalaitteiden toimintaa pitkän käyttökatkoksen jäljiltä. Kävi ilmi, että ratissa on hienosäätämisen varaa, mutta kaasu ja jarru toimivat moitteitta.  

Tai no, jarrua voisi tietysti moittia myös vähän yliherkäksi. Jostain syystä pysähdykset näyttävät sekä satulasta että pitkien ohjien päästä pyydettyinä aina suunnilleen tältä:

Katsokaa, pysähdys about tasajaloin! Aika hyvin ponilta, jota on ensin monta vuotta opetettu pysähtymään näyttelyasentoon. 

Poni siis nykäisee itsensä pysähdyksessä aina nurinniskoin riippumatta siitä, millaisessa muodossa se on sitä edeltävässä askellajissa kulkenut.

Tallinpitäjä arveli syyksi sitä, että poni on oppinut pysähdyksessä odottamaan herkkua yläviistosta. Aika pätevä veikkaus!

Seisominen on tylsäääää!

Olen maksanut ponille syötäviä bonuksia pysähdyksissä aika ahkerasti. Tähän on kaksi syytä.

Ensinnäkin herkkujen antaminen on helpoin toteuttaa, kun ponin jalat eivät liiku.

Toisekseen en ihan heti keksi tätiratsulle tärkeämpää taitoa kuin pyydettäessä pysähtyä ilman merkittävää jarrutusmatkaa.  

Taktiikka on toistaiseksi toiminut siinä määrin erinomaisesti, että poni yleensä prr-sanan kuultuaan vetää liinat kiinni vaikka reippaasta maastolaukasta kotiinpäin. (On myönnettävä, että joskus tarvitaan myös muita apuja, mutta hyvin harvoin ohjaa.)

Enää pitäisi siis vain saada poni ymmärtämään, ettei pysähdyksissäkään tarvitse treenata alakaulalihaksia.

Keskiviikkona kävimme pienen metsälenkin. Edes metsässä wannabe-ratsastaja ei osannut katsoa eteenpäin.

Tarkoitus olisi nyt joka tapauksessa taas lisätä ponin viikko-ohjelmaan vähän ratsuhommiakin. Maastoilua nyt etupäässä.

Koska en millään raatsi lastata ponin selkää tädillä ihan yhtenään, olen ajatellut ratsastustiheydeksi sellaista kahta kolmea kertaa viikossa.

Mutta kuten tunnettua, tilanteet voivat Ruusa-nimisen ponin kanssa vaihdella nopeasti ja suunnitelman toteutus voi onnistua joko hyvin tai hyvin huonosti. Niin että katsellaan.