Muuttoterveisiä ponilandiasta, jonne en ole päässyt viikkoon

Ponnyjen muutto uuteen kotiin on toteutettu suunnitelmien mukaan. 

Tai no, lastausosiossa suunnitelmallisuus loisti lähinnä poissaolollaan eli se ei mennyt kuin suomenruotsalaisessa makasiiniohjelmassa. Meinasin kirjoittaa tähän auki kaikki virheet, jotka tein, mutta itsesensuroin säilyttääkseni edes jotkut uskottavuuden rippeet. Sanotaanko näin, että ehkä olisi kannattanut tehdä kuten yleensä teen eikä panna koko lastauspakkaa sekaisin. 

No, selvisimme kaikki ainakin fyysisesti ehjinä, kumpikin käveli koppiin lopulta omin jaloin ja reissasivat siivosti uuteen kotiinsa. 

Perillä uudessa kodissa ponit tyrmistyivät, Seuraavien päivien kuluessa ne omepratsolista huolimatta myös stressasivat mahansa erittäin kipeiksi. Sentään ovat syöneet, juoneet ja kakkineet palluroita. Sikäli ihan akuuttia hätää ei ole ollut, henkistä hätää lukuun ottamatta. Henkinen hätä on ulottunut vahvasti myös poniomistavaan portaaseen.

Ponilla kaikki mahakivun oireet.

Kuten etukäteen odotinkin, raskaimmin tilanteen on ottanut mammaponi. Muutaman päivän se oli tilanteesta niin vihainen, että ei ottanut edes pyynnöstä mitään kontaktia vaan piti kädelliseensä ajankuvaan sopivaa fyysistä etäisyyttä. Albert puolestaan on hakenut ihmisyhteyttä entiseen malliin, mutta ensimmäiset päivät toimintaa leimasi häsläys.

Taisi olla päivä neljä uudessa kodissa, kun Ruusa-poni alkoi olla taas kiinnostunut omasta ihmisestään. Ja Albertkin alkoi tyyneytyä.

Viimeksi kävin tallilla perjantaina ja silloin ponit alkoivat olla taas omia itsejään. Mahakipukin on hieman hellittänyt - tosin varsinkaan Ruusalta ei kokonaan kadonnut. 

Olen hiukan liikuttanut ponnyja muutamana päivänä, lähinnä antamalla niiden juosta irtona ja perjantaina kävimme pikkuisella kävelylenkillä. Tämän enempään en ole kyennyt, koska parempi ohjatun liikunnan tarjonta edellyttäisi kohteiden erottamista toisistaan enkä ole sitä halunnut tässä vaiheessa tehdä. Kaipa ne jäävät henkiin, vaikka jonkun viikon liikkuisivat minimaalisesti. Toivottavasti. 

Tällaista ei ole uudessa paikassa, vaan uusien kuvien puutteessa kuvitan vanhoilla kuvilla.

Toistaiseksi ponnyt ovat saaneet totutella muutokseen kahden kesken, mitä nyt aidan yli ovat hiukan tehneet tuttavuutta muihin asukkeihin. Jossain vaiheessa on kuitenkin tarkoitus, että niiden laumaan liittyisi vähintään yksi muukin hevonen ja Albertia odottavat myös leikkitreffit naapuritarhan 2-vuotiaan ruunan kanssa.

Kuten jo etukäteen mainitsin, tarha on uuden paikan miinuspuoli. Muilta osin olen ollut tallivalintaan toistaiseksi erittäin tyytyväinen. Tarhatilannekaan ei tällä erää kauan kestä, sillä kohtahan on jo kesä. Silloin Albert pääsee isolle laitumelle, Ruusa isompaan tarhaan. Toivotaan, että laidunkauden alkuun mennessä olisi Ruusalle löytynyt kaveri, jonka kanssa se kestää Albertin mahdollisesti useiden kuukausien poissaolon. 

Tallinpitäjät ovat uudessa paikassa juuri niin mukavia ja avuliaita kuin ensivaikutelman perusteella odotinkin. Esimerkiksi kun pyysin, että ponien heinäruokintaan löytyisi joku ratkaisu, että ne voisivat syödä ulkona (mudan takia ne aluksi saivat heinänsä pihattoon), ei mennyt vuorokauttakaan ennen kuin löysin tarhasta upouuden heinälaatikon.  

Maastoja olen toistaiseksi kiertänyt lähinnä koiran kanssa ja on käynyt ilmi, että ihan tallin läheltä löytyy ainakin pieni lenkki, jossa on kunnon laukkaamisenkin mahdollistavat pohjat. Ja näille reiteille pääsee myös kärryillä. Tilanteiden rauhoituttua olisi tarkoitus edistää taas sitä tavoitetta, että voisin kärrytellä omalla ponilla. Tämän toteuttamiseen löytyy uudeltakin tallilta apua.

Kuvia uudesta paikasta ei vielä oikein ole, mutta ehkä tilanne korjautuu jo seuraavaan kuulumispäivitykseen.

Edelleen vanhoja kuvia.

Nyt en tosin ole käynyt tallilla sitten viime perjantain, koska minulla on ollut joinakin päivinä vähän kurkkukipua. Tässä tilanteessa täytyy pitää itseään potentiaalisena viruksen kantajana ja suojella riskiryhmiä.

Tosin ei korona mikään pikkulenssu ole välttämättä perusterveelle työikäisellekään. Yksi tuttuni, nelikymppinen urheilullinen ihminen, on parhaillaan sairaalahoidossa koronan vuoksi. Hän ei tiedä, jääkö ylipäätään henkiin ja jos jää, millaiseen kuntoon jäävät keuhkot. Ei auta kuin toivoa parasta.

Näin introverttiuteen taipuvaisena en ole sosiaalisen etäisyyden velvollisuudesta erityisemmin harmistunut. Ainoastaan ponivieroitusoireet ovat ankarat.

Kuulun siihen onnekkaaseen kansanosaan, jonka työtä voi tehdä myös kotikonttorilta käsin. Ja töitähän on ollut enemmän kuin ehtii lapioida. Positiivista on, että myös palkka on toistaiseksi juossut. Tähän voi toki tulla muutos, jos ja kun yleinen taloudellinen tilanne jatkaa syöksykierrettään. Yt-neuvotteluista tuli juuri tänään ilmoitus. Ei auta kuin toivoa, että mahdollinen lomautus jäisi lyhyeksi. Muuten tulee taas muutenkin äärimmäisen tiukkaan ponitalouteen kassavajetta.

Mutta lopuksi kansanterveydellinen kannanotto: nyt ihan oikeasti kaikki, jotka ette työskentele terveydenhuollossa tai muilla kriittisillä aloilla, pysykää kotona! Nyt ei ole se aika, kun tavataan kavereita, käydään baarissa tai ajetaan hiihtoreissulle Lappiin! Niihinkin suurin osa meistä vielä pääsee, mutta ei nyt. Nyt on se aika, jolloin ratkaistaan, riittääkö kaikille tarvitsijoille lähitulevaisuudessa hengityskoneita ja hoitajia.

Älä ole ääliö vaan tee osasi, jotta yhteiskuntamme selviää tästä mahdollisimman vähin vaurioin. Tsemppiä ja kiitokset teille kaikille, jotka ette voi näinä aikoina jäädä etätöihin ja aivan erityisen kovasti jaksamista teille, joilta yhteiskunnan sulkeutuminen on vienyt tulot.

Huomenna se tapahtuu, muutto

Jaiksista, huomenna koittaa kauan jännitetty päivä. Nimittäin ponien muutto. Pysyvältä ponimuutolta olenkin säästynyt jo melkein neljän vuoden ajan (Alberthan kyllä pari vuotta sitten kävi kesäsiirtolassa.)

Nyt, kun viimeisiä tunteja nykyisessä paikassa viedään, olo tuntuu aika haikealta. Oikeastaan vasta kotikandidaatteja katsastaessani tajusin, miten hemmoteltuja me, erityisesti ponit, olemme olleet nykyisessä paikassa. 

Tällaista se usein on, mutta ei suinkaan aina.

Juu, puitteet ovat ihmisille tosi karut ja kieltämättä joskus vaakasuorassa kaatosateessa lahkeet sadehousujen alla litimärkinä raahautuessa on tuntunut, että voisi sitä muutenkin harrastaa.  Mutta poneille nykyinen paikka on melko lähellä ihannetta.

Ainoa ponien hyvinvointia rajoittava tekijä on ollut laumadynamiikka. Tämäkin koskee vain Ruusaa, jonka suhde curlyyn ei lievästi sanottuna ole kovin lämmin. Toisaalta kun tilaa on se 1,5 hehtaaria, on mahdollista pitää hajurakoa vastenmieliseen laumatoveriin.

Tarha on ollut yksi suurimmista syistä siihen, että en ole lähtenyt hötkyilemään itselleni hienompia puitteita ennen kuin tallimatka piteni 3 kilometristä 140:een. 

Sama hevonen, joka on Ruusan inhokki, on Albertin suosikki.

Nykyisellä tallilla olosuhteet on saanut muokata aika lailla juuri sellaisiksi kuin Ruusa-ponin rajoitteet ovat vaatineet. Muutenkin on ollut kirjaimellisesti vapaata. Ei esimerkiksi ole ollenkaan tavatonta, että pihaan saapuessaan kohtaa hevosen vailla rajoitteita.

Tämän ponitalouden jäsenistä vapaudesta on saanut nauttia enemmän Albert, jolle irtonaisena hengailu on ihan arkipäivää.

Tänäänkin kävimme vielä vetämässä pienet metsäseikkailut, kun vielä pystymme. Ruusa oli matkassa riimussa, Albert vapaana milloin käyskennellen ja milloin puiden lomassa pukkilaukaten. Näytti olevan hauskaa. Epäilen, että uudessa paikassa ei tällaiseen ilotteluun ole tiloja.


Tarhassakin mahtuu leikkimään. Linkki videoon

Tietenkin tämä tällainen hevosenpito on aika harvinaista eikä isoilla talleilla edes turvallisuussyistä mahdollista. Joten nyt täytyy opetella taas käyttäytymään kuten ns. normaalit hevosihmiset. Albertin liikutuskin pitää miettiä nyt vähän tarkemmin.

Pikkutarhan plussapuoleksi odotan, että poneilla lienee ihmisohjatussa liikunnassa enemmän virtaa kuin nykyisin. Tai katsotaan nyt, onko tämä plussa vai rasite.

Etukäteen arvioituna ponien pienentyvä elintila on uuden paikan ainoa miinus.

Odotukseni esimerkiksi talli-ilmapiirille ovat korkealla, sitoudunhan itsekin allekirjoituksellani ylläpitämään siellä mukavaa ilmapiiriä. Sopimuksessa on mainittu myös hevosten oikeudet, joihin kuuluu muun muassa reilu ja hyvä kohtelu. Tähänastiset kohtaamiseni tulevan tallinpitäjän kanssa ovat vahvistaneet käsitystä, että mainitut sopimuspykälät eivät ole vain kirjaimia paperilla.


Linkki videoon

Ihmisnäkökulmasta puitteet paranevat. Erityisen paljon odotan siltä, että neljän vuoden tauon jälkeen kotitallimme pihassa on oma, iso ja hyväpohjainen kenttä. Samassa pihassa sijaitseva kenttä on oikeastaan ollut ainoa "luksus", jota todella olen näiden neljän vuoden aikana kaivannut.

Omasta näkökulmastani miinus on, että uudelle tallille on 40 minuutin ajomatka eli jos ehdin tallille neljästi viikossa niin täytyy olla tyytyväinen. Apukädet olisi kiva löytää, vaan taitavat olla lottovoittoa ihmeellisempi ilmestys, kun ei ole tarjota varsinaista ratsua. 

Täytyy toivoa, että ponit eivät liikaa tyrmisty tarhansa pienentymisestä. Muuttostressiä onneksi lievittää se, että saavat tutustua uusiin huudeihinsa kylki kyljessä. Olen myös varannut molemmille tuubin omepratsolia, jota annostelen pieninä nökäreinä taittamaan stressimahailun pahinta terää. (Enemmän aiheesta vanhassa postauksessa.)

P.S. Kiitokset kaikille edellistä kirjoitusta kommentoineille! Teksti oli muotoiltu tahallaan vähän provosoivaksi, jotta se herättäisi keskustelua, ja keskustelua tuli. Erityismaininta siitä, että keskustelu pysyi asiallisena.

Monilla hevosihmisillä on negatiivinen hevoskuva

Hevosmaailma jakautuu tällä hetkellä aika jyrkästi kahtia sen perusteella, millaista hevosenkäsittelylinjaa edustaa. Kärjistetysti jakolinja kulkee kurin ja namin välillä.

Blogia yhtään seuranneelle ei tule yllätyksenä, että sijoitan itseni namilinjalle. Jos tämän kertoo kurin nimiin vannovalle hevosihmiselle, reaktio saattaa olla olla hyvinkin aggressiivinen. 

Minun on aina ollut hirveän vaikea ymmärtää tätä vihamielistä reaktiota, ikään kuin positiivisen vahvisteen käyttö olisi henkilökohtainen loukkaus namikoulutuksesta kieltäytyviä kohtaan. Käsitykset sisältävät usein myös väärinymmärryksiä, joita tuntuu olevan hyödytöntä yrittää oikaista. 

Olen miettinyt, mistä tämä kumpuaa, ja tullut siihen tulokseen, että kyseessä on lähtökohtaisesti erilainen käsitys hevosesta eläimenä.

Kuva: Rimma Photography. Kuva on otettu syksyllä 2015.

Monen hevosihmisen hevoskuva on varsin negatiivinen. 

Negatiivisen hevoskuvan hevonen koko ajan pyrkii "pääsemään niskan päälle" tai "ottamaan johtajuuden". Hevonen "testaa" tai jopa "jallittaa" ihmistä, hakee konfliktia ihmisen kanssa.

Ihmisen on jatkuvasti oltava varuillaan, että hevonen ei pääse luulemaan itsestään liikoja. Hevonen näyttäytyy ikään kuin vastustajaksi, joka pitää päihittää tai alistaa tahtoonsa.

Kun miettii tätä hevoskuvaa, ymmärtää yhtäkkiä oikein hyvin, miksi osa hevosihmisistä pitää niin tiukkaan kiinni kurista ja kokee hevosen omat aloitteet uhaksi. Jos hevoskuva on yllä kuvattu, onkin ainoastaan loogista, että hevoselle vapautta antava käsittelytapa tuntuu vaaralliselta.

Kuva Rimma Photography

Oma hevoskuvani on, kuten arvata saattaa, hyvin toisenlainen. Minä näen hevosen lempeäksi, nöyräksi ja ystävälliseksi eläimeksi, joka haluaa elää sovussa niin lajitovereidensa kuin ihmisenkin kanssa. Se toimii niin kuin on sen mielestä kannattavinta toimia.

Kun ei tarvitse koko ajan vahtia, ettei hevonen vain luule itseään pomoksi, sen voi antaa ilmaista omia mielipiteitään, ehdottaa asioita ja aktiivisesti kokeilla, mitä ihminen tällä kertaa haluaa. Sitä voi jopa palkita oikeasta vastauksesta. 

Siinä, missä moni kurilinjan hevosharrastaja pitää minun hevosenkäsittelytapaani vaarallisena, minä pidän heidän hevoskuvaansa surullisena. 

Negatiivinen hevoskuva on surullinen tietysti ensinnäkin hevosen kannalta: Jos kaikki ei-toivottu käytös nähdään temppuiluksi tai jopa johtajuustaisteluksi, jää havaitsematta paljon kipua ja pelkoa, jotka oman kokemukseni mukaan ovat yleisimmät syyt hevosen rajun käytöksen takana. 

Toisekseen hevosen näkeminen vastustajaksi on surullista myös ihmisen näkökulmasta. On nimittäin aika paljon ihanampaa käydä tallilla ystävän kuin vastustajan luona.

Hei hei mitä kuuluu

Hupsista, yli kuukausi edellisestä julkaisusta! Jotenkin tuo aika menee rattoisasti, kun puskee sellaisia 50-tuntisia työviikkoja ja viikonlopuiksi ajelee Uudellemaalle hoitamaan poneja.

Kyllä, vaikka minun elämäni on siirtynyt pitkälti Turkuun, ponit ovat vielä saaneet jatkaa auvoista eloaan tutussa kodissa. 

Tosin muutos ei ole niiltäkään jäänyt huomaamatta, kun omaa ihmistä näkee viikoittain seitsemän päivän sijaan vain kahtena. Muina päivinä tallikaveri on paikannut ja hoitanut pihaton puhtaanapidon, ponien puurotarjoilut, vedenkannon ja sadevaatetuksen. Mainitut asiat eivät siis sisälly meillä tallivuokraan, vaikka tallinpitäjä toki poikkeustilanteissa huolehtii niistäkin (siivousta lukuun ottamatta).

Kuva jostain syksyltä. Tämä tarha on ollut poneille niin ihana.

Tallikaverille on ihmisten kesken sovittujen hommien lisäksi kaatunut myös ponien vaatimia viihdytystehtäviä. Eihän se nyt käy päinsä, että seitsemänpäiväiseen erityishuomioon tottuneita poneja palluteltaisiin vain pari kertaa viikossa! Varsinkin Albert on kovasti päivittäisen ihmishellyyden tarpeessa.

Täytyy sanoa, että itsekin aina viikonloppua kohti kovasti kaipaan turpaterapiaa!

Ruusan kanssa rapsutellaan välillä pitkäänkin. Albertilla puolestaan on jotenkin niin superrauhoittava energia, että kun painan naamavärkin sen kaulaa vasten ja hengittelen niin oma levoton mieleni tyyntyy. Ruusa ei tällaista nojailua edes suvaitse, vaan kävelee pois. Albert jaksaa seistä siinä juuri niin kauan kuin minä tarvitsen. Lisäksi Albert on aina hyvällä tuulella.

Miten pärjäsinkään ennen terapia-Albertiani!

Albertilla on tarpeita. Ruusalla on samanlaisia, mutta jostain syystä tulee otettua paljon vähemmän kuvia siitä. Albert on viimein oppinut pussaamaan ilman hampaita.

Ruusassa poissaoloni näkyy siinäkin, että viikonloppuisin se lähes juoksee työntämään päänsä riimuun ja tapailee ravin askeleita matkalla talliin. Ihan tällainen sen työmotivaatio ei säännöllisemmässä liikunnassa ole ollut, vaikka ei se kyllä tapaa karkuunkaan juosta.

Lukujärjestys on ollut sellainen, että lauantaisin olen ratsastanut, sunnuntaisin puolestaan irtojuoksuttanut sekä taluttanut metsässä kera vapaana kirmaavan Albertin.

Ruusan hengitys on kyllä taas herättänyt aiempaa enemmän huolta. Pelkään, että se ei tällä kertaa vain tokene ennen kuin vuoden perinteisesti hengitysvaikein aika eli kevät alkaa. Toisaalta on myös säätilasta riippuvaa vaihtelua. Vaihtelun voisi tiivistää niin, että mitä enemmän sää houkuttelee ihmistä kääriytymään vilttiin kotisohvalle, sitä paremmin virtaa happi tammaponin rööreissä. Sama toimii päinvastoin. Eli viileä kaatosade on paras, tihkusadekin ok. Toisaalta aurinkoinen päivä on väistämättä kehnompi ja mitä lämpimämpi, sitä huonompi.

Olen kuitenkin ratsastanut Ruusalla joka viikko jaksamisen mukaan. Poni on siinä väläytellyt aika hienoakin tekemistä (varsinkin sillä viikolla kun olin käynyt kahdesti pilateksessa), mutta pohjat eivät ole ihan suosineet varsinaista treeniä. Ja koska olemme vain kahdestaan humputelleet maastossa niin ei ole kuviakaan.

Jostain syystä kun siivoan, ponien on pakko olla juuri siinä kohdassa tarhaa. Muualle ei 1,5 hehtaarin aitauksessa mahdu, paitsi heinätarjoilun aikaan.

Albertilla on ollut parempi liikuntatilanne, sillä se on poissaollessanikin päässyt mukaan poikien jumppahetkiin niin peltojuoksun, metsäseikkailun kuin leikkitreffienkin merkeissä. 

Albert on poissaollessani vieraillut välillä naapuritarhassa vuotiaan vuonispojan painikaverinakin. Tallinpitäjä oli kokeillut myös Albertin, vuonispojan ja curlyn kolmistaan oloa, mutta Albert oli ilmeisesti leikittänyt nuoremman toverinsa liian uuvuksiin. Leikkitreffit ovat toimineet paremmin, etenkin kun niillä on ollut virallisena valvojana varsan mummo, jonka taakse juniori on voinut piiloutua lepäämään.

Laadukkaiden puhelinkuvien kimara se vain muuttuu laadukkaammaksi.

Tästä kaikesta on tietysti pääteltävissä, että tallipaikkakuviot ovat edelleen levällään. Oikeastaan on ollut viime aikoina niin superkiire, että maksettuani helmikuun tallivuokran en pariin viikkoon jaksanut uhrata asialle ajatustakaan.

Nyt olen kuitenkin aktivoitunut. Olen jo periaatteessa alustavasti varannut yhden paikan, mutta olen sanonut tallinpitäjälle vielä tsekkaavani yhden tai kaksi paikkaa.

Syy epäröintiin on se, että on ollut yllättävänkin vaikea löytää Turun seudulta paikkaa, jossa muuten Ruusa-ponin ongelmille soveltuvaan hoitoon yhdistyisi isohko tarha. Ajatus siirtää ponit 1,5 hehtaarin metsätarhasta (jota ne käyttävät täysimääräisesti) 500 neliön tasaiseen länttiin tuntuu vaikealta. Muuta vaihtoehtoa ei välttämättä kuitenkaan ole, jos ja kun haluan ponit lähemmäs lähitulevaisuudessa.

Tallipaikkapäätös pitäisi saada tehtyä tässä kuussa. En halua elää loputtomiin näinkään, että saan seurustella ponieni kanssa vain viikonloppuisin. Ruusan hengitystiet ja muu kunto varmasti hyötyisivät edes vähän säännöllisemmästä jumpasta. Puhumattakaan omasta hyvinvoinnistani!

Pitäkää peukkuja, että osaan valita oikean paikan, jossa ponit viihtyvät! Jos ponit viihtyvät ja voivat hyvin, viihdyn minäkin.

Miten keskituloisella on varaa kahteen poniin ja vielä pk-seudun tuntumassa?

Rahapäivitykset jatkuvat!

Yksi harvoista asioista, joista en aikuisena olemisesta tykkää, on budjettivastuu omasta elämästä. Jokaiseen budjetin miinusriviin pitäisi saada yhdistettyä plussarivi. Se ei ole ihan helppo tehtävä, koska elämä on, nimittäin hitokseen kallista.

Ja kuten hyvin tiedämme, hevosihmisen elämän tasapainoinen budjetointi on vain niin paljon muita raskaampaa, ainakin jos ei satu nauttimaan toimitusjohtajan palkkatasosta.

Kuten olen saattanut jonkin kerran mainita, minähän en ole koskaan ollut huipputuloinen vaan työsopimuksessa lukeva bruttosumma osui edellisessä työssä aika liki suomalaisten mediaanipalkan kohdalle. Uudessakin työssä palkka mahtuu vielä keskituloisten kategoriaan.

Tähän asti kuukausittain tilille napsahtava palkkakertymä on ollut vuorolisistä riippuen sellaista 2 200 - 2 600 euron luokkaa (bruttona noin 3 100 euroa plus lisät). Jonkun mielestä tämä voi kuulostaa ihan komealtakin, mutta pk-seudun tuntumassa summa tietää yhdenkin hevosen yksin asuvalle omistajalle varsin tiukkoja talouspaineita.

Pari vuotta vanha kuva, nykyisin tämän ottaminen olisi vaikeampaa koska emäponi ei huoli varsaa käsihevoseksi. HUOM, lupa pellossa poseeraukseen oli. Kuva aaveen.net

Viime vuodenhan ensimmäistä kertaa elämässäni pidin melko tarkkaa exceliä ponikuluista ja päädyin tajuamukseen, että bruttona tienaamistani euroista vähän yli joka kolmas menee poneihin. Lopuista bruttotuloista maksellaan sitten verot ynnä muut sivukulut, asumismenot, autokulut, koiran elatus, omat ruoat, omat vakuutukset ja mitä nyt nykyihminen elääkseen tarvitseekin.

Nettotuloista poneihin onkin mennyt sitten jo puolet.

Kuinka sitten on mahdollista, että olen pystynyt jo pari vuotta elättämään kahta ponia joutumatta velkakurimukseen?

No, heti alkuun on myönnettävä, että tämä ei olisi ollut mahdollista ilman säästöjä. Niitä on todellakin tarvittu isojen eläinlääkärilaskujen kanssa - ei siis sentään säännöllisiin käyttömenoihin. Käytännössä säästöistä on tässä viimeksi kuluneen parin vuoden aikana kadonnut sellainen siivu, että onneksi en edes tiedä tarkkaa summaa. Muuten voisi ketuttaa aika paljon.

Mammaponin kanssa Ypäjän BIS-kehässä viime kesänä. Kuva Satu Pitkänen.

Toisekseen vanha totuus pitää paikkansa: ei ne suuret tulot, vaan pienet menot. Keskituloisella on varaa melkein mihin vain, mutta ei kaikkeen. Eli jos haluaa panna rahansa poneihin, kaikesta muusta pitää tinkiä.

En muista, milloin olen viimeksi käynyt kampaajalla, mutta tiedän, että siitä on enemmän kuin kaksi vuotta. Kosmetologilla käynnistä on paljon pitempi aika, ja sen kyllä hipiästä huomaa. Jos ostan uuden vaatteen, sen käyttäjällä on todennäköisesti neljä jalkaa. Jos, noin kerran vuodessa, hankittu vaate on tarkoitettu omaan ihmisvaatekokoelmaan, sillä on yleensä oranssi hintalappu.

Kaikki hankinnat, sekä omaan että ponien käyttöön, on punnittava akselilla välttämätön - ei välttämätön, ja lähinnä ensinmainittu ääripää johtaa lompakon raottamiseen.

Lounasbudjetti on noin kaksi euroa päivässä eli en lounasta ravintoloissa (ainakaan omalla rahalla). Kofeiinin nautin kotona tai työpaikalla (jälkimmäinen firman piikkiin), en kahvilassa. Matkoista olisi turha haaveilla ilman niin kutsuttua henk.koht. sponsoria.

Säännölliset ratsastustunnit on myös kahden ponin kanssa saanut pitkälti unohtaa eli käytännössä tällainen poninomistajuus tietää rapistuvaa ratsastustaitoa.

Jos talouteeni kuuluisi ihmisentaimia, ei olisi varaa todennäköisesti yhteenkään poniin.

Kuva Satu Pitkänen.

Ja let's face it, vaikka miten säästäisi kaikesta muusta, parin tonnin nettopalkalla ei pidetä kahta hevosta maneesitallilla, eikä pk-seudulla edes yhtä.

Keskituloisen poninomistajan on siis valittava tallipaikka paitsi poneille sopivuuden, myös hinnan mukaan.

Nykyinen tallipaikka maksaa 300 euroa kuukaudessa per poni. Summaan ei sisälly muuta hoitoa kuin heinien jako ja puitteet ovat varsin vaatimattomat - poneilla on kuitenkin siellä hyvä ja siksi olemmekin pysyneet samassa paikassa lähes neljä vuotta.

Kun rahaa on rajallisesti, ei ole varaa maksaa toiselle ponikakkojen siivouksesta.

Vaikka poneilla onkin edullinen tallipaikka, pk-seudun hintatasossa on tingittävä myös omasta asumismukavuudesta. Omistusasunto on ulottumattomissa ja vuokrakämppääkään ei voi mistään Helsingin keskustan tuntumasta katsella. Tai ylipäätään mistään varsinaiselta pk-seudulta.

Olikin aikamoinen onnenkantamoinen, että pari vuotta sitten löysin pienen vuokra-asunnon vain muutaman kilometrin päästä tallilta ja 35 minuutin ajomatkan päässä Vantaalla sijaitsevalta työpaikalta.

Jonkun mielestä ehkä 20 neliön vuokrakämppä keskellä peltoa ei olisi kovin suuri onnenpotku, mutta kahden ponin loukussa ei paljon paremmin olisi voinut käydä. Asuminen kyseisessä kämpässä on nimittäin maksanut vain kiinteät 350 euroa kuukaudessa. Siis kaikki asumiskustannukset yhteensä: vuokra, lämmitys, vesi, sähkö, netti (joka tosin ei ole koskaan toiminut) ja lämmitystolpallinen pysäköintipaikka.

Koska asunto on ollut lähellä tallia, tallimatkoihinkaan ei juuri ole mennyt rahaa. Lisäksi käytin runsasmitallisesti hyväksi edellisen työn etätyömahdollisuutta, joten siinäkin on löpöä (ja ympäristöä!) säästetty.

Kuva aaveen.net

Käytännössä juuri puoli-ilmainen asuminen on ollut avain tuplaponinpitoon ilman henkilökohtaista konkurssia.

Mutta vaikka olen tinkinyt kaikesta mistä keksin, raha on silti koko ajan tiukilla (asiaa ei ehkä auta se, että myös koiran eläinlääkäri- ja lääkekulut ovat melko merkittävät). En siis suosittele tällaista hevoselämänmuotoa kenellekään.

Eikä tilanne ole palkankorotuksen jälkeenkään kovin paljon parempi, sillä nousevat kustannukset syövät palkankorotuksesta sen mikä nousevalta veroprosentilta käteen jää. Asumiskulut nousivat Turkuun muutossa yli 200 eurolla kuussa ja tallipaikoistakin joutunee maksamaan yhteensä 100 - 200 euroa enemmän. Sitten vielä päälle pidentyvät tallimatkat nykyisillä dieselin hinnoilla niin siinä on kivasti palkankorotus syöty.

Eli vyönkiristys jatkuu.

No, ainakin eläkettä karttuu vähän rutkemmin - sikäli mikäli suuret ikäluokat eivät ole eläkekertymiä syöneet siihen mennessä jos joskus pääsen eläkkeelle asti.

P.S. Niinhän siinä kävi, että suunniteltu uusi ponien asumisratkaisu kaatui viimemetreillä. Edelleen siis haussa pihattopaikka kahdelle mahdollisimman läheltä Turkua! Kriteerit löytyvät marraskuisesta päivityksestä. Alkaa näyttää siltä, että ihan nykyisen veroista paikkaa ei poneille löydy edes budjettia selvästi kasvattamalla, ja kuten sanottua, kasvunvaraa ei budjetissa edes liiemmin ole. Onneksi ei ole ajolähtöä eli Ruusan ja Albertin tilalle ei ole tulossa uusia asukkaita. Mutta tietysti tahtoisin ponit lähemmäs niin pian kuin mahdollista - autopelkoista koiraakaan en raatsi tuoda Turkuun ennen kuin jokaviikonloppuinen reissaaminen loppuu. Kaipaan jo arkeeni muutakin sisältöä kuin työ!