Rahapäivitykset jatkuvat!
Yksi harvoista asioista, joista en aikuisena olemisesta tykkää, on budjettivastuu omasta elämästä. Jokaiseen budjetin miinusriviin pitäisi saada yhdistettyä plussarivi. Se ei ole ihan helppo tehtävä, koska elämä on, nimittäin hitokseen kallista.
Ja kuten hyvin tiedämme, hevosihmisen elämän tasapainoinen budjetointi on vain niin paljon muita raskaampaa, ainakin jos ei satu nauttimaan toimitusjohtajan palkkatasosta.
Kuten olen saattanut jonkin kerran mainita, minähän en ole koskaan ollut huipputuloinen vaan työsopimuksessa lukeva bruttosumma osui edellisessä työssä aika liki suomalaisten mediaanipalkan kohdalle. Uudessakin työssä palkka mahtuu vielä keskituloisten kategoriaan.
Tähän asti kuukausittain tilille napsahtava palkkakertymä on ollut vuorolisistä riippuen sellaista 2 200 - 2 600 euron luokkaa (bruttona noin 3 100 euroa plus lisät). Jonkun mielestä tämä voi kuulostaa ihan komealtakin, mutta pk-seudun tuntumassa summa tietää yhdenkin hevosen yksin asuvalle omistajalle varsin tiukkoja talouspaineita.
Viime vuodenhan ensimmäistä kertaa elämässäni pidin melko tarkkaa exceliä ponikuluista ja päädyin tajuamukseen, että bruttona tienaamistani euroista vähän yli joka kolmas menee poneihin. Lopuista bruttotuloista maksellaan sitten verot ynnä muut sivukulut, asumismenot, autokulut, koiran elatus, omat ruoat, omat vakuutukset ja mitä nyt nykyihminen elääkseen tarvitseekin.
Nettotuloista poneihin onkin mennyt sitten jo puolet.
Kuinka sitten on mahdollista, että olen pystynyt jo pari vuotta elättämään kahta ponia joutumatta velkakurimukseen?
No, heti alkuun on myönnettävä, että tämä ei olisi ollut mahdollista ilman säästöjä. Niitä on todellakin tarvittu isojen eläinlääkärilaskujen kanssa - ei siis sentään säännöllisiin käyttömenoihin. Käytännössä säästöistä on tässä viimeksi kuluneen parin vuoden aikana kadonnut sellainen siivu, että onneksi en edes tiedä tarkkaa summaa. Muuten voisi ketuttaa aika paljon.
Toisekseen vanha totuus pitää paikkansa: ei ne suuret tulot, vaan pienet menot. Keskituloisella on varaa melkein mihin vain, mutta ei kaikkeen. Eli jos haluaa panna rahansa poneihin, kaikesta muusta pitää tinkiä.
En muista, milloin olen viimeksi käynyt kampaajalla, mutta tiedän, että siitä on enemmän kuin kaksi vuotta. Kosmetologilla käynnistä on paljon pitempi aika, ja sen kyllä hipiästä huomaa. Jos ostan uuden vaatteen, sen käyttäjällä on todennäköisesti neljä jalkaa. Jos, noin kerran vuodessa, hankittu vaate on tarkoitettu omaan ihmisvaatekokoelmaan, sillä on yleensä oranssi hintalappu.
Kaikki hankinnat, sekä omaan että ponien käyttöön, on punnittava akselilla välttämätön - ei välttämätön, ja lähinnä ensinmainittu ääripää johtaa lompakon raottamiseen.
Lounasbudjetti on noin kaksi euroa päivässä eli en lounasta ravintoloissa (ainakaan omalla rahalla). Kofeiinin nautin kotona tai työpaikalla (jälkimmäinen firman piikkiin), en kahvilassa. Matkoista olisi turha haaveilla ilman niin kutsuttua henk.koht. sponsoria.
Säännölliset ratsastustunnit on myös kahden ponin kanssa saanut pitkälti unohtaa eli käytännössä tällainen poninomistajuus tietää rapistuvaa ratsastustaitoa.
Jos talouteeni kuuluisi ihmisentaimia, ei olisi varaa todennäköisesti yhteenkään poniin.
Ja let's face it, vaikka miten säästäisi kaikesta muusta, parin tonnin nettopalkalla ei pidetä kahta hevosta maneesitallilla, eikä pk-seudulla edes yhtä.
Keskituloisen poninomistajan on siis valittava tallipaikka paitsi poneille sopivuuden, myös hinnan mukaan.
Nykyinen tallipaikka maksaa 300 euroa kuukaudessa per poni. Summaan ei sisälly muuta hoitoa kuin heinien jako ja puitteet ovat varsin vaatimattomat - poneilla on kuitenkin siellä hyvä ja siksi olemmekin pysyneet samassa paikassa lähes neljä vuotta.
Vaikka poneilla onkin edullinen tallipaikka, pk-seudun hintatasossa on tingittävä myös omasta asumismukavuudesta. Omistusasunto on ulottumattomissa ja vuokrakämppääkään ei voi mistään Helsingin keskustan tuntumasta katsella. Tai ylipäätään mistään varsinaiselta pk-seudulta.
Olikin aikamoinen onnenkantamoinen, että pari vuotta sitten löysin pienen vuokra-asunnon vain muutaman kilometrin päästä tallilta ja 35 minuutin ajomatkan päässä Vantaalla sijaitsevalta työpaikalta.
Jonkun mielestä ehkä 20 neliön vuokrakämppä keskellä peltoa ei olisi kovin suuri onnenpotku, mutta kahden ponin loukussa ei paljon paremmin olisi voinut käydä. Asuminen kyseisessä kämpässä on nimittäin maksanut vain kiinteät 350 euroa kuukaudessa. Siis kaikki asumiskustannukset yhteensä: vuokra, lämmitys, vesi, sähkö, netti (joka tosin ei ole koskaan toiminut) ja lämmitystolpallinen pysäköintipaikka.
Koska asunto on ollut lähellä tallia, tallimatkoihinkaan ei juuri ole mennyt rahaa. Lisäksi käytin runsasmitallisesti hyväksi edellisen työn etätyömahdollisuutta, joten siinäkin on löpöä (ja ympäristöä!) säästetty.
Käytännössä juuri puoli-ilmainen asuminen on ollut avain tuplaponinpitoon ilman henkilökohtaista konkurssia.
Mutta vaikka olen tinkinyt kaikesta mistä keksin, raha on silti koko ajan tiukilla (asiaa ei ehkä auta se, että myös koiran eläinlääkäri- ja lääkekulut ovat melko merkittävät). En siis suosittele tällaista hevoselämänmuotoa kenellekään.
Eikä tilanne ole palkankorotuksen jälkeenkään kovin paljon parempi, sillä nousevat kustannukset syövät palkankorotuksesta sen mikä nousevalta veroprosentilta käteen jää. Asumiskulut nousivat Turkuun muutossa yli 200 eurolla kuussa ja tallipaikoistakin joutunee maksamaan yhteensä 100 - 200 euroa enemmän. Sitten vielä päälle pidentyvät tallimatkat nykyisillä dieselin hinnoilla niin siinä on kivasti palkankorotus syöty.
Eli vyönkiristys jatkuu.
No, ainakin eläkettä karttuu vähän rutkemmin - sikäli mikäli suuret ikäluokat eivät ole eläkekertymiä syöneet siihen mennessä jos joskus pääsen eläkkeelle asti.
P.S. Niinhän siinä kävi, että suunniteltu uusi ponien asumisratkaisu kaatui viimemetreillä. Edelleen siis haussa pihattopaikka kahdelle mahdollisimman läheltä Turkua! Kriteerit löytyvät marraskuisesta päivityksestä. Alkaa näyttää siltä, että ihan nykyisen veroista paikkaa ei poneille löydy edes budjettia selvästi kasvattamalla, ja kuten sanottua, kasvunvaraa ei budjetissa edes liiemmin ole. Onneksi ei ole ajolähtöä eli Ruusan ja Albertin tilalle ei ole tulossa uusia asukkaita. Mutta tietysti tahtoisin ponit lähemmäs niin pian kuin mahdollista - autopelkoista koiraakaan en raatsi tuoda Turkuun ennen kuin jokaviikonloppuinen reissaaminen loppuu. Kaipaan jo arkeeni muutakin sisältöä kuin työ!
Yksi harvoista asioista, joista en aikuisena olemisesta tykkää, on budjettivastuu omasta elämästä. Jokaiseen budjetin miinusriviin pitäisi saada yhdistettyä plussarivi. Se ei ole ihan helppo tehtävä, koska elämä on, nimittäin hitokseen kallista.
Ja kuten hyvin tiedämme, hevosihmisen elämän tasapainoinen budjetointi on vain niin paljon muita raskaampaa, ainakin jos ei satu nauttimaan toimitusjohtajan palkkatasosta.
Kuten olen saattanut jonkin kerran mainita, minähän en ole koskaan ollut huipputuloinen vaan työsopimuksessa lukeva bruttosumma osui edellisessä työssä aika liki suomalaisten mediaanipalkan kohdalle. Uudessakin työssä palkka mahtuu vielä keskituloisten kategoriaan.
Tähän asti kuukausittain tilille napsahtava palkkakertymä on ollut vuorolisistä riippuen sellaista 2 200 - 2 600 euron luokkaa (bruttona noin 3 100 euroa plus lisät). Jonkun mielestä tämä voi kuulostaa ihan komealtakin, mutta pk-seudun tuntumassa summa tietää yhdenkin hevosen yksin asuvalle omistajalle varsin tiukkoja talouspaineita.
 |
| Pari vuotta vanha kuva, nykyisin tämän ottaminen olisi vaikeampaa koska emäponi ei huoli varsaa käsihevoseksi. HUOM, lupa pellossa poseeraukseen oli. Kuva aaveen.net |
Viime vuodenhan ensimmäistä kertaa elämässäni pidin melko tarkkaa exceliä ponikuluista ja päädyin tajuamukseen, että bruttona tienaamistani euroista vähän yli joka kolmas menee poneihin. Lopuista bruttotuloista maksellaan sitten verot ynnä muut sivukulut, asumismenot, autokulut, koiran elatus, omat ruoat, omat vakuutukset ja mitä nyt nykyihminen elääkseen tarvitseekin.
Nettotuloista poneihin onkin mennyt sitten jo puolet.
Kuinka sitten on mahdollista, että olen pystynyt jo pari vuotta elättämään kahta ponia joutumatta velkakurimukseen?
No, heti alkuun on myönnettävä, että tämä ei olisi ollut mahdollista ilman säästöjä. Niitä on todellakin tarvittu isojen eläinlääkärilaskujen kanssa - ei siis sentään säännöllisiin käyttömenoihin. Käytännössä säästöistä on tässä viimeksi kuluneen parin vuoden aikana kadonnut sellainen siivu, että onneksi en edes tiedä tarkkaa summaa. Muuten voisi ketuttaa aika paljon.
 |
| Mammaponin kanssa Ypäjän BIS-kehässä viime kesänä. Kuva Satu Pitkänen. |
Toisekseen vanha totuus pitää paikkansa: ei ne suuret tulot, vaan pienet menot. Keskituloisella on varaa melkein mihin vain, mutta ei kaikkeen. Eli jos haluaa panna rahansa poneihin, kaikesta muusta pitää tinkiä.
En muista, milloin olen viimeksi käynyt kampaajalla, mutta tiedän, että siitä on enemmän kuin kaksi vuotta. Kosmetologilla käynnistä on paljon pitempi aika, ja sen kyllä hipiästä huomaa. Jos ostan uuden vaatteen, sen käyttäjällä on todennäköisesti neljä jalkaa. Jos, noin kerran vuodessa, hankittu vaate on tarkoitettu omaan ihmisvaatekokoelmaan, sillä on yleensä oranssi hintalappu.
Kaikki hankinnat, sekä omaan että ponien käyttöön, on punnittava akselilla välttämätön - ei välttämätön, ja lähinnä ensinmainittu ääripää johtaa lompakon raottamiseen.
Lounasbudjetti on noin kaksi euroa päivässä eli en lounasta ravintoloissa (ainakaan omalla rahalla). Kofeiinin nautin kotona tai työpaikalla (jälkimmäinen firman piikkiin), en kahvilassa. Matkoista olisi turha haaveilla ilman niin kutsuttua henk.koht. sponsoria.
Säännölliset ratsastustunnit on myös kahden ponin kanssa saanut pitkälti unohtaa eli käytännössä tällainen poninomistajuus tietää rapistuvaa ratsastustaitoa.
Jos talouteeni kuuluisi ihmisentaimia, ei olisi varaa todennäköisesti yhteenkään poniin.
 |
| Kuva Satu Pitkänen. |
Keskituloisen poninomistajan on siis valittava tallipaikka paitsi poneille sopivuuden, myös hinnan mukaan.
Nykyinen tallipaikka maksaa 300 euroa kuukaudessa per poni. Summaan ei sisälly muuta hoitoa kuin heinien jako ja puitteet ovat varsin vaatimattomat - poneilla on kuitenkin siellä hyvä ja siksi olemmekin pysyneet samassa paikassa lähes neljä vuotta.
 |
| Kun rahaa on rajallisesti, ei ole varaa maksaa toiselle ponikakkojen siivouksesta. |
Olikin aikamoinen onnenkantamoinen, että pari vuotta sitten löysin pienen vuokra-asunnon vain muutaman kilometrin päästä tallilta ja 35 minuutin ajomatkan päässä Vantaalla sijaitsevalta työpaikalta.
Jonkun mielestä ehkä 20 neliön vuokrakämppä keskellä peltoa ei olisi kovin suuri onnenpotku, mutta kahden ponin loukussa ei paljon paremmin olisi voinut käydä. Asuminen kyseisessä kämpässä on nimittäin maksanut vain kiinteät 350 euroa kuukaudessa. Siis kaikki asumiskustannukset yhteensä: vuokra, lämmitys, vesi, sähkö, netti (joka tosin ei ole koskaan toiminut) ja lämmitystolpallinen pysäköintipaikka.
Koska asunto on ollut lähellä tallia, tallimatkoihinkaan ei juuri ole mennyt rahaa. Lisäksi käytin runsasmitallisesti hyväksi edellisen työn etätyömahdollisuutta, joten siinäkin on löpöä (ja ympäristöä!) säästetty.
 |
| Kuva aaveen.net |
Käytännössä juuri puoli-ilmainen asuminen on ollut avain tuplaponinpitoon ilman henkilökohtaista konkurssia.
Mutta vaikka olen tinkinyt kaikesta mistä keksin, raha on silti koko ajan tiukilla (asiaa ei ehkä auta se, että myös koiran eläinlääkäri- ja lääkekulut ovat melko merkittävät). En siis suosittele tällaista hevoselämänmuotoa kenellekään.
Eikä tilanne ole palkankorotuksen jälkeenkään kovin paljon parempi, sillä nousevat kustannukset syövät palkankorotuksesta sen mikä nousevalta veroprosentilta käteen jää. Asumiskulut nousivat Turkuun muutossa yli 200 eurolla kuussa ja tallipaikoistakin joutunee maksamaan yhteensä 100 - 200 euroa enemmän. Sitten vielä päälle pidentyvät tallimatkat nykyisillä dieselin hinnoilla niin siinä on kivasti palkankorotus syöty.
Eli vyönkiristys jatkuu.
No, ainakin eläkettä karttuu vähän rutkemmin - sikäli mikäli suuret ikäluokat eivät ole eläkekertymiä syöneet siihen mennessä jos joskus pääsen eläkkeelle asti.
P.S. Niinhän siinä kävi, että suunniteltu uusi ponien asumisratkaisu kaatui viimemetreillä. Edelleen siis haussa pihattopaikka kahdelle mahdollisimman läheltä Turkua! Kriteerit löytyvät marraskuisesta päivityksestä. Alkaa näyttää siltä, että ihan nykyisen veroista paikkaa ei poneille löydy edes budjettia selvästi kasvattamalla, ja kuten sanottua, kasvunvaraa ei budjetissa edes liiemmin ole. Onneksi ei ole ajolähtöä eli Ruusan ja Albertin tilalle ei ole tulossa uusia asukkaita. Mutta tietysti tahtoisin ponit lähemmäs niin pian kuin mahdollista - autopelkoista koiraakaan en raatsi tuoda Turkuun ennen kuin jokaviikonloppuinen reissaaminen loppuu. Kaipaan jo arkeeni muutakin sisältöä kuin työ!
Täällä on vähän sama, ei sitä juuri itselle tule mitään osteltua, ellei sitten urheilu- tai ratsastusvarusteita. Kerran muistan, kun olin exän kanssa kaupassa ja hevostarvikeliikkeestä nappasin Vihrulle jalkasuojat ja sitten yhdessä vaatekaupassa hiplasin yhtä alerekissä ollutta paitaa ja jahkailin. Exä sanoi, että sä ostit hevoselle suojat hintalappua katsomatta ja nyt jotain kympin paitaa jahkailet?? Joo, hevonen tarvitsi ne suojat, mutta mä pärjään kyllä ilman tätä paitaa!!
VastaaPoistaNäin se juuri menee! Ei kaikkeen ole varaa, joten pitää priorisoida. Itse tosin pohdin samalla intensiteetillä myös ponien varusteita ja vertailen hintoja. Silti olen pari kertaa ostanut ponille ovh:ltaan 200 euron loimen (siinäkin oli kyllä joku alennus), mutta itselleni en ikinä ostaisi 200 euron takkia!
PoistaTäällä eletään ihan samalla tavalla kädestä suuhun. Nyt yksin asuessani olen ihan kauhistunut, paljonko rahaa menee pelkkään elämiseen! Lainanlyhennys pysyi samana mutta härregud kerrostalon vastiketta! Päätyön palkalla elätän juuri ja juuri itseni ja Muulin, ja tämä tarkoittaa jo nuudelipäiviä, mutta onneksi voin tehdä toiminimellä lisätyötä, jolla sitten voin ostaa jotain kivaa, itsellenikin. Esimerkiksi matkustelu on sellainen asia, josta tekisi pahaa luopua kokonaan, mutta matkustankin harvemmin ja erittäin tarkasti valittuihin kohteisiin mahdollisimman halvalla. Ilman toiminimitöitä se ei onnistuisi.
VastaaPoistaEnnen tätä tein kuusi vuotta osa-aikaisen töitä kaupan kassalla juurikin siksi, että voisin myös matkustella hevosenpidon ohessa.
Minäkin pidän tarkkaa kirjaa omista tuloista ja menoista. Viime vuonna nettotuloista meni 26% muuliin, lainanlyhennyksiin ja asumismenoihin meni 19% ja automenot ja polttoaineet veivät 17%.
Tuo 25 prosenttia nettotuloistahan kuulostaa vielä ihan terveeltä! Tällainen 50 prosenttia on jo pähkähullua. Jos jäisin työttömäksi niin melkein koko korvaus menisi ponikuluihin.
PoistaTämähän on täysin oma valinta ja mieluummin käytän rahani poneihin kuin johonkin, mistä en saa erityisemmin iloa. Johonkinhan se raha kumminkin menisi. Mutta kyllä tämä penninvenytys aika usein riepoo.
"Harrastus saa maksaa" sanoi isäni kun kerran kyselin mitä hirvenmetsästys oikeasti maksaa kaatolupineen ym kuluineen. Tästä toteamasta on ollut hyötyä monet kerrat kun aviopuoliso miettii mihin rahamme katoaa! Minulla on siis kaksi ponia omassa pihassa ja hoidan kaiken itse (no joo, mies auttaa siinä missä omat voimat ja taidot eivät riitä, hatunnosto hänelle siitä) ostan heinät, kuivikkeet ja kaiken muun tarvittavan. Viime vuoden menoja en ole vielä uskaltanut laskea yhteen - mutta hurjiin summiin pääsen kylllä minäkin. Kun siihen lisää tyttären maneesikäynnit ja ratsastusvalmennukset ja kilpailut saa sen kuuluisan pilkun i:iin päälle. Toissa vuonna taisi kk-tasolla mennä n 380,-€ + valmennukset ja varusteet mitä on "ihan pakko saada". Näillä menoilla ostaisi aika monta etelänmatkaa vuodessa ;) Maria
VastaaPoistaOho, anteeksi, näköjään jäänyt vastaamatta kommenteihin! Onhan se niinkin, että harrastus saa maksaa - olisi vain kiva jos saisi suhteutettua harrastusmenot tienesteihin! :D Vaikka kaipa ne rahat johonkin menisivät - johonkin sellaiseen turhempaan kuten vaikka asuntolainaan...
PoistaTutulta kuulostaa! Kymppitonni vuodessa on suunnilleen se, mitä hevosten pitoon on mennyt kotipihassa. Viime vuonna tosin pelkkä kenttä kustansi tuon 10 000€.. Niin sitä ajattelee, että onpa edullista kun ei ole mitään kiinteää tallivuokraa kuukaudessa hevosten asuessa omassa pihassa, mutta sen korvaakin sitten tarhan pohjustukset, tallin ja aitauksien remontoinnit, kuivikkeet, rehut ym. muut kulut. Omasta pussista maksan myös, koska tämä on minun harrastus eikä miehen. :) Kovasti odotan sitä vuotta, kun ei paikat hajoa tai pohjat vaadi kunnostusta. Viiteen vuoteen ei ole vielä sellaista kotitallilla ollut. Hulluja me hevosihmiset ollaan, mutta on tämä vaan parasta!
VastaaPoistaMinä olen aina ihmetellyt niitä, jotka sanovat pitävänsä hevosta kotipihassa jollain 50 eurolla kuussa. Ei täälläpäin saa sillä hintaa edes kunnon heinää yhdelle hevoselle! Mutta kyllä nyt huomaa kun on eri paikkakunnalla ponien kanssa, että ei ole helppoa olla poissa tallilta viitenä päivänä viikossa.
PoistaRehellisesti on myönnettävä, että olen olettanut kaikkien tienaavan vähintään "paljon enemmän" kuussa ja koko ajan palavasti miettinyt, miten pääsisi itse samoihin lukemiin. Tuntuu, että kaikki ehtii elää ja matkustella, mutta minä en. On perheet ja vaikka mitä, silti riittää millä mällätä. Semmoisen harhan se some ja omat harhat kaiketi luo. Ihailen sitä kurinalaisuutta, jolla toiset kulujaan seuraa ja hallitsee. Kallista on. Niin kallista, että välillä menee unet. Sehän se harrastuksen tarkoitus on...
VastaaPoistaKieltämättä aina välillä tulee sellainen olo, että miten paljon ihmiset oikein tienaavat, kun on varaa kaikenlaiseen mihin minulla ei olisi. Toisaalta olen monesti kyllä ihmetellyt sitäkin, miten ihmisillä, joiden tulojen täytyy ammatin perusteella olla pienemmät kuin minulla, on varaa harrastaa isommin kuin minulla.
PoistaSe oli oikeastaan tämän tekstin tarkoitus, että avataan vähän, mitä hevosten pito vaatii tavallisilla tuloilla.