Sairausloma - uhka vai mahdollisuus (käytöstapojen harjoitteluun)

Koskaan ei voi olla liian varovainen, ainakaan jos asia koskee hevoseläimen jalkaosastoa. Etenkin ennen kuin ultraäänellä todettiin, ettei nesteilleessä kintussa ole varsinaista vauriota. Melkein kolme viikkoa piti elää sillä mielellä, että yksi jaloista saattaa olla rikkinäinen.

Mitä tehdä ponin kanssa, kun ei uskalla antaa sen pukkilaukata pahimpia pöllöenergioita pois? No, ehkä vaikka palata perusasioihin.

On myönnettävä, että hevosenkäsittelijänä en ole aina varsinaisesti jämpti. Periaatteessa juu, mutta pienistä jutuista en jaksa aina natkuttaa. Vaikka varsin hyvin tiedän, että pitäisi. Etenkin Ruusa-tyyppisten eläinten kanssa pienistä myönnytyksistä kasvaa vähitellen ikäviä tapoja.

Pikkusormi on annettu, ja koko käsi on mennyt.

Onko muka pakko, jos ei taho?

Niin että sitä me nyt olemme harrastaneet sitten. Peruskäytöstapojen palauttelua ponin kalloon, ja ihmisen kalloon on taottu käsitystä pienten asioiden merkityksestä.

Ihan olemme tehneet sellaista talutusharjoittelua, jossa ponin tehtävä on pitää sopiva etäisyys ja toivottu askellaji sekä olla kipittämättä ihmisen edelle. Pysähtyä, kun pyydetään - mielellään jo pienestä avusta eikä vasta, kun narunheilutus käy kuntotreenistä.

Tässä kohtaa olisi kyllä hyvä heilauttaa sillä narulla vaikka ihan omaan naamaan. Miten voisin odottaa ponilta reagointia pieneen apuun, jos pienen avun sivuuttamisesta ei tavallisesti seuraa yhtään mitään? 

Ihan sama ongelma aktualisoituu myös ratsastaessani. Haluan ratsastaa kevyin avuin, mutta jos en kovenna apua, kun hevonen ei toteuta toiveitani, itse asiassa vain turrutan hevosen. Pienistä avuista tulee vain hyttysen ininää hevosen korvissa - ja tarvitaan vähän rumiakin otteita, että hevonen alkaa kiinnittää taas huomiota vienoihin pyyntöihin.

Näin on siis ihan vaivihkaa käynyt myös poniinin talutuskäyttäytymisen kanssa. Se ei varsinaisesti riistäydy hallinnasta eikä esim. juokse päälle, mutta on, pakko myöntää, ajoittain aika epäkohtelias.

Kaikki muu kiinnostaa enemmän kuin narunjatke.

Paikallaan seisominen puolestaan on ollut Ruusalle aina sellainen kompastuskivi, että totta puhuen olen vähän vältellytkin sen harjoittelua.

Toipilasaika on kuitenkin tarjonnut mainion pakkoraon mahdollisuuden keskittyä näihin tylsiin tärkeisiin juttuihin.

Kuten sellaiseen, että kun pysähdytään, ponin ei ole soveliasta ryhtyä heti etsimään jotain kiinnostavampaa tekemistä, ei potkiskella takajaloilla eikä kuopia etujaloilla, eikä edes viskellä niskoja protestiksi. Eikä saa hinkata päätä narunjatkeeseen.

Soveliasta on vain seisoskella, mielellään rentona ja huomio taluttajassa. Kaikkea ei voi saada heti, siksi alkuun on palkittu (liikkumisluvalla) ihan vaan jalkojen liikkumattomuudesta ja vähitellen edetty kohti zenimpää meininkiä.

Jo vähän parempaa keskittymistä käsillä olevaan (niin tylsään) tehtävään.

Parannusta ponin tapoihin on ollut havaittavissa. Sairausloma on siis tullut käytettyä hyödyksi. Nyt pitäisi vain käsittelijän muistaa, että jumala on yksityiskohdissa.

Ja ennen kaikkea pitäisi muistaa se, mistä Niina - jälleen kerran oivallisesti - kirjoitti: oma mielentila. Paksunsin tämän, jotta tärkeys korostuisi. Jos täti on itse ärtyneessä ja kiireisessä mielentilassa, on ponipeilistä turha odottaa kovin mairittelevaa näkymää. Tästä olen aiemmin saanut hyvän opetuksen silloiselta opeltamme Sarilta.

Kun on tylsää, paljaaksi kaluttu kuusikin on ihan kiinnostava.

Ponin käytöstä toki saattaa pahentaa se, ettei ohjattua liikuntaa ole ollut tarjolla tavalliseen tapaan. Ruusa ei koskaan ole harrastanut kovin raskasta urheilua, mutta aika säännölliseen tekemiseen se on kuitenkin tottunut. Ja kun fyysistä tekemistä on ollut vähemmän, ponin tarhaolemus on suorastaan huutanut tekemisen puutetta.

Emännän ilmaantuessa näköpiiriin alkaa kuulua hörhöttelyä tarhasta. Yleensä tällainen äännähtely liittyy ruokatilauksiin, mutta nyt iloista tervehtimistä on kuulunut muulloinkin kuin heinän loputtua.

Kaksi kärpästä yhdellä klinikkareissulla

On aina hyvä lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, tai saada kaksi asiaa hoidettua yhdellä klinikkareissulla. Tällä kertaa eli eilen suuntasimme Vermoon alunperin hammashoidon perässä, mutta ymppäsimme samaan kevyen ontumatutkimuksen.

Klinikkareissusta ei ole kuvamateriaalia, sori siitä.
Jalkaoireilun takia olemme lähinnä käyneet narulenkeillä.

Jälkimmäisen syy oli runsaan parin viikon takaisessa kauhun hetkessä, jona kalosseja pukemaan tullut käsi törmäsi ponin vasemmassa etujalassa ylimääräiseen nesteeseen. Se oli alkujaan valloittanut käytännössä koko tilan, joka sisäsääressä koukistajajänteiden väliin jää, mutta pääosa turvotuksesta katosi parissa päivässä.

Tällaiset turvottelut saavat pessimistin heti varmaksi siitä, että esim. hankoside on revähtänyt.

Pessimisti ei pety, mutta yllättyy sitäkin iloisemmin, kun klinikan ultraäänilaite ei löydä turvottelevasta kintusta rispaantuneita jänteitä tahi ligamentteja. Mutta vaikka kaikki ultran tavoitettavissa olevat rakenteet olivat tällä erää ehjiä, niiden välissä näkyi edelleen ylimääräistä nestettä.

Ilmeisesti rimpula on siis jotenkin venäyttänyt kinttunsa. Nyt sitten pitää seurailla, mihin suuntaan turvotus suuntaa.

Koska risoja kohtia ei jalasta löytynyt, ei ole välttämätöntä pitäytyä pelkässä kävelyliikunnassa. Tämä on hyvä, koska kuntoliikuntaa kaipaavat niin ponin keuhkot kuin pääkoppakin. Parin viikon ajan olisi kuitenkin kuulemma hyvä ottaa vähän rauhallisemmin ja palata normaaliin asteittain.

Jos jalka reagoi liikuntaan positiivisesti tai ei ainakaan negatiivisesti, voimme jatkaa elämää normaaliin tapaan. Jos tilanne pahenee, on ammattilaisen syytä tarkastella jalkaa uudemman kerran.

Ihan heti huomenna ei kuolaimiakaan viitsi suuhun laittaa, koskapa poskissa näkyi aika ikäviä haavaumia. Ei siis mikään ihme, että poni muutama viikko sitten alkoi vältellä kuolainten pukemista. Poskien haavaumat olivat seurausta ihan tavallisista hammaspiikeistä. Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun Ruusan raspausväli pääsi venähtämään kokonaiseen vuoteen.

Tämäkään kuva ei ole klinikalta. Mutta tiesittekö, että ponini on laama?

Purukaluston tilanne kokonaisuudessaan ei kuulemma näyttänyt yhtään hassummalta. Aika hyvin siihen nähden, että vuosi sitten "Juti" sai tehdä ihan kunnolla hommia saadakseen ponin purennan kohdilleen ja sudenhampaiden puolikkaatkin silloin piti kaivella pois. Tällä kertaa hammashuolto oli ohi puolessa tunnissa.

Jos Ruusa olisi ihminen, sen ei tarvitsisi vältellä koulukiusaajia ainakaan hammasrautojen takia. Hyvä purenta on. Kiva, että on ponissa ainakin yksi palikka, josta ei tarvitse kantaa erityistä huolta.

No, olihan siellä sitten tarkemmin katsottuna kuitenkin yksi hammasväli, johon rehu oli alkanut tehdä pesää.

Näinkin pieni juttu voi kuulemma aiheuttaa suuhun yllättävän ison tulehduksen, jos koloseen jumittuu koko ajan enemmän mahaan tarkoitettua ainesta. Rehu työntää hampaita enemmän erilleen ja pohjimmaiseksi jäänyt rehu alkaa mädäntyä. Ihan maalaisjärjelläkin voi aavistella, miten hyvä juttu sellainen mädäntynyt orgaaninen aines suussa on.

On kyllä myönnettävä, että näistä parista asiantuntijan tekemistä hammashoidoista on jäänyt vähän hölmö olo. Tuntuu nimittäin harvinaisen hölmöltä, etten aikaisemmin ole siirtynyt käyttämään spesialistin palveluita. Helpommalla olisi päästy.

Enhän itsekään odota, että yleislääkäri osaisi poistaa hammaskiveni. Saati että pyytäisin kenkäkauppiasta kurkkaamaan samalla myös suuhun: vielä 90-luvulla hammasraspin kanssa kulkeva kengittäjä ei ollut mitenkään epätavallinen näky. Kun monella eläinlääkärilläkään ei ole riittävää hammasosaamista, miten sitä voisi olla ihmisellä, jolla ei ole alan koulutusta ollenkaan? Vaikka usein kuuluu sanottavan, että ennen oli paremmin, niin tässä asiassa ei kyllä ainakaan ollut.

Tilannekatsaus siedätyshoitoon

Ruusa sai torstaina kolmannen siedätyshoitopistoksensa, joten jonkinlainen tilannekatsaus lienee paikallaan.

Ensimmäistä pistosta seurannut puuskutusreaktio säikytti, sittemmin sitä on osannut jo odottaa. Nythän poni ei ole urheillut, mutta hengitys on kyllä liikunnan puutteessa ollut aika tukkoista. Ei puuskuttavaa, mutta raskasta.

Eläinlääkärihän oli ensimmäisen pistoksen jälkeen sitä mieltä, että hengästymisen vakavuus tuskin johtui siedätyshoidosta. Mutta kun toista pistosta seurasi samanlainen ilmiö, oma käsitys vahvistui: heikko palautuminen todella näyttäisi olevan reaktio ponin ihon alle ruiskutettuihin allergeeneihin. 

Puteli ja valmiiksi täytetty ruisku.

Alkuahdistuksen jälkeen heräsi ajatus, että ehkäpä ei pitäisikään surra siedätysreaktiota. Ehkäpä se onkin merkki siitä, että allergeeneillä todella on vaikutusta ponirukan hapensaantiin. Ja jos näin on, siedätyshoito voi jopa olla ihan oikea veto.

Torstaina mittailin Ruusan seerumiannosta ruiskuun äitini nähden. "Sinustahan on tullut melkoinen lääkäri", tokaisi äiti. Kieltämättä tässä vuosien varrella on kerääntynyt kokemusta yhdestä jos toisestakin hoitotoimenpiteestä. Vähän useammasta ja useammin kuin olisin toivonut.

Valitettavasti ruiskunkäsittelytaitoni ei torstaisessa piikityksessä ollut ihan lisensiaattitasoa. Neula pääsi vähän luiskahtamaan ihosta niin, että osa kallisarvoisesta seerumista valui pitkin rimpulan karvaista kaulaa. Onneksi sen verran vähän, ettei ohivalumista eläinlääkärin mukaan tarvitse paikata uudella piikityksellä.

Minulla ei ole tallilla seerumipönikkää mukana, vaan otan mukaan vain tarvitun määrän. Aine nimittäin pitää säilyttää jääkaapissa. Koska seerumin saaminen oli vähän kuin olisi kivestä yrittänyt puristaa vettä, sen pilaantumisesta ei oteta mitään riskiä.

Päähenkilö.

Itse päähenkilö ei ole pikkupiikeistä moksiskaan. Paitsi silloin, kun täti tuhraa ja joutuu uusimaan yrityksen useita kertoja, kuten nyt tällä aiheena olevalla pistoskerralla.

Näin tulevaisuutta ajatellen voisi olla hyvä idea pitää silmälasit päässä, kun tekee jotain näinkin suurta tarkkuutta vaativaa. Keski-ikä ei taida tulla yksin.

Yllättävän vähän on rimpulan kaulassa löysää ihoa, muuten. Tätäkään en olisi oppinut, jos en olisi ruvennut ponille siedätyshoitajaksi.

Poni on nyt siis saanut pistoksia kahden viikon välein. Ensimmäisellä kerralla 0,2 millilitraa, toisella 0,4 ja kolmannella 0,6. Kahden viikon päästä annostus on jo 0,8 ml ja sitten jo 1 ml. Viimeksi mainittu on täysi annos ja kun siihen päästään, piikitystahtikin hidastuu kertaan kuukaudessa.

Viimeistään kesällä pitäisi selvitä, onko kaikesta tästä piikittelystä ollut mitään iloa ponille ja sitä kautta myös omistajalle.

Nyt on sitten lunta.

Talvisempaa lookia

Nyt, kun ulkona on alkanut näyttää siltä kuin talvella kuuluu näyttää, blogin syksyinen ulkoasu alkoi ärsyttää. Aikaa vaan ei ole oikein ollut, joten ulkoasun uudistus on antanut odottaa itseään. Ja oikeastaan banneri-ideakin alkoi kirkastua vasta tässä viikonloppuna.

Vähän tuli mokattua bannerin kanssa eli tallennettua vahingossa monitasoisen kuvan päälle yksitasoinen, jolloin muokkausmahdollisuudet hävisivät liian aikaisessa vaiheessa. Seuraavalla kerralla taas vähän fiksummin, ehkä.

Yleensä siis säilytän kuvan myös siinä muodossa, jossa on kaikki layerit mukana, mutta nyt kävi näin.

Ideaan olin kyllä ihan tyytyväinen, en ole samaa ideaa ainakaan vielä missään nähnyt.

Koska jääbanneriin ei sovi seepia tausta, tuli samalla muokattua myös taustakuva harmaammaksi.

Uusi ulkoasu:

Vanha:

Mokasin näköjään vanhan ulkoasun tallennuksenkin, joten tämä edellisen vaihdoksen aikaisilla teksteillä.

Sellaista se omistajuus on - kuvahaaste

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai? Sain jo joskus syksyllä hevosenomistajuus-kuvahaasteen peräti neljältä bloggaajalta Reetalta (Ponipäiväkirja), Annelta (Tosi surkea hevosploki), Riinalta (Niin hyvin että hävettää) ja vielä Maukaltakin (Kaviouralta). Kiitos kaikille!

Toteutus on kuitenkin venynyt, koska en halua julkaista haasteita liian usein. Itse kun tykkään lukea blogeista etupäässä bloggaajan omia juttuja. Mutta onhan se aina kiva, kun joku muistaa.

Siispä asiaan.

KUVAHAASTEEN SÄÄNNÖT:

• Valitse neljä kuvaa, jotka kuvaavat parhaiten sanoja luottamus, onnistuminen, epäonnistuminen ja todellisuus.
• Neljän kuvan jälkeen valitse yksi vapaavalintainen kuva ja siihen kuvaa parhaiten kuvaava sana.
• Haasta kuvahaasteeseen viisi blogia, joissa bloggaajalla on oma hevonen. 
• Yksinkertaista ja helppoa!

Olen nyt sen verran tylsä, etten haasta enää ketään. Melkein kaikki suosikkiblogini ovat jo tämän haasteen tehneetkin tai ainakin saaneet.

LUOTTAMUS

Kuvana tämä ei ole kovin kummoinen, mutta jotenkin kovasti siitä tykkään. Se jotenkin kuvaa niin hyvin juuri sanaa luottamus. Poni on monesti laitumella köllähtänyt unille, kun olen tullut sen luokse. Tässä kesällä 2014 otetussa kuvassa olen jättänyt sateessa palelevalle ponille yöksi fleecevuorillisen sadeloimen ja tullut ottamaan sitä aamulla pois, mutta ponilla on ollut unet mielessä.

Lisäksi kuvassa makaa hevonen, jota en tässä asennossa ollut aikaisemmin bongannut. Luottamuksen osoitus sekin.

ONNISTUMINEN

Tähän kohtaan valitsin nyt kaksi kuvaa. Tämä ensimmäinen on yhdeltä ensimmäisistä ratsastuskerroista Ruusalla.

On vaikea edes kuvailla sitä onnen määrää, minkä saa itselleen kun pääsee ratsastamaan omalla ponillaan, jonka moneen kertaan uskoi menettävänsä ennen kuin pääsisi kertaakaan istumaan sen selässä.

Ja ylipäätään se, että olen vajavaisilla taidoillani saanut ponin hyväksymään ratsastajan. Vaikka poni on edelleen ratsuna äärimmäisen raaka, minusta sillä on mukava ratsastaa.

Pakko laittaa vielä tämä melko tuorekin kuva. Pidän itseäni sen verran onnettomana tusaajana, että tämän kuvan nähdessäni en voinut uskoa, että tässä on oma ponini ja vielä minä itse narujen toisessa päässä.

Ponin on ohjasajoon alkuopettanut ammatti-ihminen, mutta siitä tähän pisteeseen sen olen tuonut minä itse. Pitkien ohjien toisessa päässä ei yli kahteen vuoteen ole ollut ketään muuta kuin minä itse. En ole voinut ihan kaikkea mokata, jos poni edes hetkittäinkin liikkuu näin.

EPÄONNISTUMINEN

Hevosenomistajuuteni absoluuttisesti suurin epäonnistuminen on ollut se, etten saanut pidettyä elämäni ponia terveenä.

Sitä suren joka päivä ja syytän itseäni ponini sairastumisesta. Jos vain olisin kuunnellut vaistoani enkä muita ihmisiä, jos vain olisin vienyt aiemmin klinikalle. Poni voisi olla nyt terve.

Kuvassa 1-vuotias Ruusa valmistautuu elämänsä ensimmäiseen, mutta valitettavasti ei todellakaan viimeiseen, keuhkojen tähystykseen.

TODELLISUUS

Todellisuutta on se, että suurin osa hevostelustani menee ponin hoivaamiseen. Ja vaikka iso osa ajasta menee erilaisten vaivojen kanssa painimiseen, minusta on ihanaa käydä tallilla ja viettää aikaa ponini kanssa.

Kun välillä olen tallilta poissa vaikka päivänkin niin minulla on heti valtava ikävä Ruusaa. Ja Ruusa on aina vastassa korvat hörössä, aina valmis lähtemään mukaani. Kerrat, joina se on kävellyt poispäin nähdessään minun tulevan, ovat yhden käden sormilla laskettavissa. (Silloin kun jonkun vaivan hoito on ollut siitä erityisen ikävää.) Tuntuu, että mitä enemmän käyn ponin luona, sitä iloisempi se on minut nähdessään.

Kuva on otettu joskus viime keväänä ja se on aikaisemmin näkynyt blogissa vain bannerikuvana.


ONNELLISUUS

Mikään ei tee minua onnellisemmaksi kuin nähdä oma ponini onnellisena. Tämä kuva on 2-vuotiskesältä, jolloin poni voi varsin hyvin. Ruusalla oli painikaverina kesällinen orivarsa, jonka kanssa se leikki lakkaamatta. Ja tietysti onnellisuutta lisäävät kesän kauniit illat.